Haluaisin kuulla (mielelläni positiivisia kokemuksia, koska kaikki kauhukertomukset ovat tulleet jo tutuiksi) miten parisuhde toimii lapsen syntymän jälkeen? Odotan ensi kertaa ja moni asia murehdituttaa jo näin etukäteen. Minulla on maailman mahtavin ja ihanin aviomies, mutta ympärilläni on vain rikkonaisia liittoja/parisuhteita joten läheltä ei löydy hyviä esimerkkejä.
Onko kerran viikossa yhdessäolo ilman lasta liian usein ja miten muutenkin saa kipinän säilymään lapsen syntymän jälkeenkin?
Onko kerran viikossa yhdessäolo ilman lasta liian usein ja miten muutenkin saa kipinän säilymään lapsen syntymän jälkeenkin?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mulla on tosiaan kokemusta reilulta kuudelta viikolta, koska pikku prinsessamme syntyi 28.2. Meidän neitimme on todella kiltti ja helppohoitoinen, nukkuukin vähintää 7 tuntia putkeen joka yö, eikä kitise muuta kuin tissejä päivälläkään. Mieheni tekee pitkää työpäivää, noin 11-13 tuntia, ja siitä huolimatta olemme löytäneet aikaa parisuhteelle ja seksillekin!! Lapsi on ainakin meidän tapauksessamme vaan vahvistanut meidän jo ennestäänkin vahvaa parisuhdettamme!! Rakastamme nyt paitsi toisiamme, myös yhteistä silmäteräämme!! Yhteistä aikaa kyllä löytyy, kunhan löytyy halua!! Joten ole vain positiivisella mielellä!! Jos haluat kuulla lisää, meilaa [email protected]
Hups! Nyt elätte vaaravyöhykkeellä!
Tavallisessa lapsiperheessä on mies, nainen JA LAPSI.
Muista, että rakas aviomiehesi on myös LAPSEN ISÄ. Ei riitä, että hän rakastaa sinua ja tuntee rakastavansa lastaan. En halua olla ilkeä, mutta varo vain, ettei hän rakasta sinua ja vain isänä olemista.
Jos hän tekee ympäripyöreitä päiviä, on ihana aviomies ja pärjää myös sängyssä, pärjääkö hän oikeasti - myös henkisesti - lapsen kanssa kahdestaan? Voiko hän kaiken edellä mainitun lisäksi sitoutua ja kiintyä lapseensa? Missä vaiheessa päivää? Viikonloppuina? Yöllä kun lapsi nukkuu?
Isänä oleminen on muutakin kuin työssä käymistä ja "perheen hyvinvoinnista" huolehtimista. Myös siihen tulisi kuulua vahvat tunnesiteet lapseen. Ja jaksatko itse yksin kantaa kaiken vastuun lapsen kasvatuksesta ja hoidosta vielä 16 vuoden päästä, kun lapsi ei oikeasti tunne isänsä sisintä ja päinvastoin?
Annan ystävän neuvon: järjestäkää asianne niin, ettei miehesi tee noin pitkiä päiviä. Alkakaa vaikka molemmat osa-aikaisiksi työssäkäyviksi, jos millään mahdollista. Jos ei onnistu, pistä arvot puntariin: rahat, jotka mies ansaitsee vai aito yhteinen perhe-elämä? Voitko nauttia loppuunpalaneena "käytännön yksinhuoltajana" isosta omakotitalosta ja BMW:stä? Sorry vaan - ne ei tunnu missään, kun ne on hankittu. Mielummin vähän köyhempi ja onnellinen kuin rikas ja onneton!
Tsemppiä kuitenkin ja ole varovainen!
Kiitti vaan kommentista, joka kyllä rehellisesti sanottuna kuulosti hieman katkeroituneen ihmisen kirjoittamalta!! Ihan ensiksi, bemaria ei perheestä löydy....;)) Ja uuteen asuntoon olemme kyllä muuttamasssa, mutta olen kaikki ostamani asunnot ahkeruudellani ansainnut, eli omalla rahalla, ei entinen mieheni, eikä nykyinenkään ole asuntojen rahoituksissa mukana olleet. Olet oikeassa ettei raha onnea tuo, sen kyllä itsekin tiedän. Eikä materia ole miehelleni eikä minulle maailman tärkein asia!! Toki härkänä nautin kaikesta kauniista, ja olen ilonen jos voin silloin tällöin ostaa itselleni jotain pientä piristykseksi!! Miehelläni ei ole kuin velkaa ns. edellisestä elämästään, joten hänen rahansa menevät niiden lyhennyksiin!! Mieheni ei aiokaan loputtomiin tehdä pitkiä työpäiviä, mutta ymmärrän kyllä hänen tilanteensa, teinhän itse ennen äitiyslomalle jäämistä myös pitkiä päiviä. Ne kun alallani (tietotekniikka) ovat enemmän sääntö kuin poikkeus!!
Ja mieheni on kyllä sitoutunut lapseensa, kaikella tavalla. Pikkuneiti on hänelle kaikki kaikessa, vaikka hänellä onkin jo kaksi poikaa ennestään. Kiitos kuitenkin varoitteluista. Meillä tosin jo on kokemusta parisuhteista, erittäin huonoista sellaisista, minulla yhden, ja miehelläni kahden liiton verran. Hyvää jatkoa sinulle, ja toivottavsti pääset katkeruudestasi, ehkäpä jonkun ihanan ihmisen avulla. ;))
...rivien välistä. Tavallaan... On meidän perheessä muitakin ongelmia, mutta niistä joku toinen kerta kenties.
Meidän perheessä olen se, joka töiden jälkeen jatkaa työpäivää lasten kanssa, vaikka paljon antoisampaahan se onkin kuin ansiotyö. Vaimoni eli lasteni äiti tekee paitsi pitkää päivää, on vastuuttanut minut 75% lasten vanhemmaksi eli vaikka hän pitkän työpäivän jälkeen tulee kotiin, on hän henkisesti jossain muualla. Olen katkera, mutta kiitollinen. Ylpeä ja rasittunut. Onnellinen ja surullinen.
Samalla olen joutunut seuraamaan erään tuttavapariskunnan kriisejä. Mies tekee ylipitkiä päiviä, mutta ansaitsee toki hyvin. Vaimo hoitaa lapsia kotona ja luopunut työelämästä ainakin toistaiseksi. He käsittääkseni rakastavat toisiaan, mutta perheen äiti on selvästi ylirasittunut ja isä täysi tumpelo lastensa kanssa.
En tiennyt taustojasi - anteeksi. Siksi halusin olla viisaampi ja varoittaa sinua samasta kohtalosta... Kokemusta teillä molemmilla taitaa jo löytyä paljon enemmän kuin minulla, joten turhaan minä sinua neuvon...
Ollaan meidän perheessä miehesi kanssa samalla alalla. Itse olen ottanut urani kannalta tuhoisan linjan eli sanon aika ajoin "EI", jos 8 tunnin työpäivä ei riitä hommien tekemiseen. Mutta ainakin toisen aikuisen perheessä näin on tehtävä (kuullostanko marttyyriltä?).
"All work and no play makes Jack a dull boy"
...tehdä tilanteellesi jotain?? Itse tiedän kokemuksesta että katkeruus syö omaa minää sisältä koko ajan, ja tilanteen palauttaminen on todella vaikeaa!! Itse huomaan melkein päivittäin kuinka menneisyyden haamut vaikuttavat elämääni, ja samoin nykyisen mieheni elämään. Olemme molemmat haavoja täynnä, mutta onneksi nykyinen elämämme todistaa päivittäin sen ettei elämän tarvitse olla yhtä helvettiä, ja kyllä se vaihtamalla paranee!! ;))
Tuosta alasta, minä olen se joka on tietotekniikka-alalla, ja mieheni on kuljetuspuolen hemmoja!!
Oletko muuten jutellut tilanteestasi vaimosi kanssa?? Ja kertonut kuinka sinä tilanteen koet?? Tunnut olevan ihminen joka tuntee kaiken hyvin vahvasti (itse olen samanlainen), pystytkö myös näyttämään tunteesi, myös negatiiviset, vaimollesi?? Oletko ajatellut eri vaihtoehtoja joita elämässäsi on?? Jos kaipaat jotakuta jolle puhua, olen hyvä kuuntelemaan. Siispä meilaa jos haluat. [email protected]
Heh! Kiva tavata ihminen, joka ymmärtää! Siis oikeesti - ei mitenkään piruillen. Kiitti, Blondukka!
Pitää paikkaansa, että olen tunneihminen, joka elää järki-ihmisen kanssa. Olenpa vielä liian kiltti sellainen, joka ei ole halunnut turhaan loukata toista. Nyt tosin mitta on ollut sen verran täynnä, että näinkin on käynyt...
Joo olen yrittänyt puhua hänen kanssaan useammankin kerran. Aina vaan on ollut pettymys, kuinka huonosti sitä osaa keskustella tai tehdä itsensä ymmärrettäväksi. Tai sitten toinen ei näe sitä mitä minä näen - kuten en itsekään näe sitä, mitä hän näkee...
Tarkennuksena, jos ei jo muuten tullut ilmi: olen onnellinen isänä - ehkä vähän rasittunut tosin. En ole onnellinen aviomiehenä - siihen lienee monta syytä. Yksi ehkä se, että tunnen asuvani yhdessä jonkun naisen kanssa, johon on vaikea saada enää kontaktia niin mentaali- kuin fyysisellä tasollakaan. 13 vuodessa on tapahtunut paljon ja kasvamistakin - ehkä vain eri suuntiin...
Kuvittelen, että olisin jopa tyytyväinen, jos hän ottaisi puheeksi asian, jota itselläni ei tunnu olevan pokkaa ottaa esille. Eli se, että jatkaisimme elämäämme eri osoitteissa, mutta ystävinä. Lähtisimme pois, ennenkuin jäljellä on vain savuavat rauniot, vielä kun voi lähteä kokonaisena.
Hienoa, että sinulla lienee pokkaa ollut ja olet saanut taas elämäsi kukoistamaan. Ehkä minäkin pian - toivottavasti en jää odottamaan vanhainkotiin asti...elämä on lyhyt.
Mutta miten me nyt tähän päädyttiin? Onko kaikki sittenkin kiinni siitä alkuperäisestä teemasta eli yhteisestä ajasta? Nojaa...ehkä niinkin. Ehkä meillä se erilleen kasvaminen alkoi jo ennen lasten syntymää. Vaimoni oli jo silloin kova tekemään ylitöitä kotona ja työpaikalla samoin kuin sitoutumaan työhönsä 150%:sti. Sitä vain kuvitteli, että lapsi yhdistää ja "kyllä se siitä"... Tähän nyt ollaan kumminkin tultu ja tunnen tavallaan olevani poikiemme kanssa hänelle enemmänkin rasite kuin onni...
Tsemppiä teillekin!
-m37-
Mun mielestä on tärkeää että vanhemmat löytää yhteistä aikaa ilman että lapsi pitää raivata tieltä pois. Esim. iltaisin lapsen jo nukkuessa, tai päivisin lapsen päiväunien aikaan. Tää ei ole aina helppoa, mutta helpompaa kuitenkin kuin tehdä "yhteisestä ajasta" jotain numeroa ja asiaa jonka lapsi vaan sotkee.
Saadessani ekan, ja vielä toisenkin lapsen kohdalla stressasin tästä yhteisestä ajasta hirveästi. Joka paikassa (neuvolaa myöten) paasattiin vaan kuinka tärkeää se on parisuhteelle. Tyyliin että ero tulee ilman. Meillä vaan tilanne on se, ettei vapaaehtoisia lapsenvahteja ole lähipiirissä, ja opiskelija/ työtön budjetilla ei kotiin oteta edes MLL:n lastenvahtia (se kun edellyttäisi että oltaisiin lähdetty pois kotoa viettämään "yhteistä aikaa" --> lisää rahan menoa). Jossain vaiheessa sitten lakkasin stressaamasta, otin päivät sellaisina kuin ne tuli. Välillä ollaan maattu miehen kanssa sängyssä vaan puhumassa, pitkälle aamuyöhön. Tää on ollut parasta parisuhteen hoitoa meille, usein ja piennissä erissä.
Me ollaan oltu yhdessä pian 14 vuotta, niistä naimisissa 11 ja lapsia on 4.
Muistaa antaa isän osallistua lapsen hoitoon,eikä omia lasta itselleen ja antaa omaa aikaa isälle ja lapselle(silloin saa omaa aikaa itselle vaik leffa tai ulkoilu jne.).Meil ei paljon yhteistä "yksinäistä" aikaa mutta kun lapset nukahtaa se aika on MEIDÄN.Vaik välil tuntuu et ottaa pattii niin kyl sitä tulee huudettua ja räyhättyä kunnolla mut anteeksi pyytäminen/antaminen,vaik välil tuntuu ettei vika nyt mun ollu,on tärkeää. Toivon kaikkea hyvää odotuksellenne ja tulevaisuudelle!!!
en ehkä ymmärrä tota kailotusta vanhempien keskinäisestä ajasta...jos molemmat vanhemmat on todella halunneet lapsia ja sitoutuneet vanhemmuuteen, ei tollaisia ongelmia pitäisi olla. Se laatuaika on silloin perheen YHTEISTÄ aikaa, eli lapset eivät ole tiellä vaan niiden kanssa voi tehdä kaikkea mielekästä. Jää sitä kahdenkeskistä aikaa sitten kun lapset on nukkumassa. Ja kyllähän se parisuhde vaatii välillä yhteistä lomaa ym. mutta ei sitä tarvitse olla joka viikonloppu eikä kuukausikaan! lapset eivät mielestäni ole parisuhteen hyvinvoinnin jarru vaan liekki, jos sen oikein osaa ymmärtää!
ei lapsen syntymän jälkeen toiminut enää mikään muu kuin seksi :D
ainoat yhteiset hetket käytettiinkin panemiseen ja sit johti siihen että yhteiselämä kärsi pahasti.
käytiin perheneuvolassa ja kaikkea mutta eipä auttanut. nyt asutaan eri osoitteissa ja nyt menee taas hyvin =)
poika siis nyt 7kk.
Onneksi olkoon vaan. Vaikka pieni varoituksen sana.
Ekan lapsen jälkeen on kaulaansa myöten lirissä.
Tokan lapsen jälkeen siihen hukkuu.
Kolmas lapsi ei enää tunnu missään.
Valitettavasti vanhempien yhteinen aika muuttuu pitkälti perheen yhteiseksi ja puolisoiden omaksi henkilökohtaiseksi ajaksi. Toki yhteisiäkin hetkiä löytyy.
Sitä paitsi lapsiperheen elämä ei ole biletystä tai leffassa käyntiä joka viikonloppu. Karu totuus...
Silti, jos isovanhemmat asuvat lähellä ja ovat innolla mukana lasten hoidossa, tulee tätä optiota käyttää niin usein kuin omatunto antaa myöten.
Ja jos onni suo, perheen yhteinen arkikin alkaa jossain vaiheessa maistua hyvältä. On se kumminkin erilaista kuin ennen lapsia.
Joka tapauksessa: PITÄKÄÄ MYÖS PERHEEN ULKOPUOLISTA ELÄMÄÄ! Jos ette koko ajan yhdessä niin vähintään vuorotellen. Päästä miehesi ulos kavereiden kanssa ja lähde itse omien kavereiden kanssa. Huolehdi alusta alkaen siitä, että miehesi pääsee hoitamaan lasta myös yksin ja sitoutumaan häneen yhtä paljon kuin sinä itse. Oman, lapsesi ja miehesi hyvinvoinnin kannalta on paras, että molemmat tuntevat itsensä tärkeäksi lapselle ja lapsen tärkeäksi itselle.
Suhde muuttuu - sille ei voine mitään. Puoliso muuttuu lapsen vanhemmaksi ja perheen isäksi/äidiksi. Silti hän on se sama ihminen kuin ennen lasta.
Kaikki riippuu, kuinka hyvin saatte arjen toimimaan. Ette ehkä voi viettää yhteistä iltaa kerran viikossa, mutta ehkä pari kertaa kuukaudessa.
Sitä paitsi - valitettavasti(???) - lapsi muuttuu puolisoa tärkeämmäksi. Älkää kuitenkaan olko mustasukkaisia...
21vuotta ja 4lasta ja yhä yhdessä. tärkeitä neuvoja listassa on ollut se isän jättäminen vastuuseen vauvasta heti alusta alkaen. kyllä se vauva syötönvälin pärjää ilman tissiä ja äiti käy vaikka talon nurkalla peukaloa puremassa, jotta isä pääsee vauhtiin lapsenhoidossa. ja luo sen isä-lapsi suhteen.
toiseksi vietetään yhteisiä hetkiä telkan ja kotihommien kanssa lapsen nukkuessa.
käydään yhdessä lykkimässä vauvaa vaunuissa iltakävelyn nimissä.
otetaan se vauva mukaan pizzalle, matkamessuille, autonäyttelyyn tai mihin nyt halutaan mennäkin. ei lapsi ole este eikä edes suuri hidaste. hidaste se kuitenkin on:kaksi lähtee viidessä minuutissa inspiraation jälkeen, lapsiperhe puolessa tunnissa.
ollaan ja tehdään yhdessä kaikkea mitä ennen lastakin, lapsi vain kantokopassa tai sateenvarjorattaissa mukaan.
ja joskus otetaan vähän sitä omaa kaveriaikaa. ilman miestä, ilman vaimoa, ilman lasta.
Heh,heh..."seksielämä kuolee","yöt valvotaan kun lapsi parkuu", "ei huvita eikä jaksa"
Well,well. Tokihan se lapsen syntymä tuo mukanaan melkoisen muutoksen, on vain vanhemmista kiinni minkälainen muutos on edessä: Tuleeko lapsestanne elämänne KESKIPISTE vai OSA elämäänne?
Minä olen onnellinen. Mulla on ihana lapsi joka kyllä itkee,parkuu,kakkaa,sotkee ja valvottaa mutta minulla on mies joka lohduttaa,ostaa korvatulppia,siivoaa ja valvoo kanssani (tai yksin naperon kanssa) tarpeen tullen. Yhteinen laatuaika jää pakostakin vähemmälle mutta sen arvon voi kasvattaa äärettömäksi.Pusuja ja haleja ei saa koskaan liikaa! Musta on aivan mahtavaa käpertyä hanini syliin popcornipussin kanssa iltaisin ja arpoa "tutin asetus-vuoroja". Joskus aamuisin jos vauveli koisii niin vääntäydyn väkisin ylös sängystä vain liittyäkseni mieheni seuraan aamusuihkuun, ihan muuten vain. Olemme pyrkineet siihen että VÄHINTÄÄN kerran viikossa fiksaamme ainakin pari tuntia yhteistä aikaa. Silloin käymme vaikka leffassa, bissellä, lenkillä, saunassa, vällyjen välissä ;) tms. riippuen tunnelmasta. Noin kerran-pari kuussa luovutamme kullanmurumme isovanhempien hoiviin yön ylitse ja kyllä viimeistään siinä vaiheessa vietetään "laatu"aikaa! Laatu-aika voi tarkoittaa laadukasta keskustelua, hyvää ruokaa, taivaallista seksiä tai perkeleellistä sadattelua! Niin tai näin, joka tapauksessa me teemme sen yhdessä.
Bye,bye ja onnea odotukseen!
Itse tahtoisin kertoa näkemykseni asiaan, joka ikävä kyllä herättää usein vihastusta toisissa ihmisissä.
Meillä on 3 lasta ja suhteemme toimii edelleen hyvin ja olemme onnellisempia kuin koskaan. Kulmakivinä meillä on ollut seuraavanlaisia asioita:
-vaimoni ei ole aliarvioinut minun kykyäni hoitaa lapsiamme. Teen asiat osittain erilailla kuin vaimoni, mutta hän ymmärtää sen ettei ole yhtä ainoaa tapaa hoitaa hyvin.
-lapset ovat osa elämäämme... ei sen keskipiste. Pidämme edelleen perheemme keskipisteenä minun ja vaimoni välistä parisuhdetta, vaikka välillä siitä joutuukin tinkimään lasten tarpeiden vuoksi.
-koska osaan hoitaa lapsia hyvin, niin sekä minä että vaimo olemme "vapaat" lähtemään ulos omille asioille silloin kun tarvetta siihen ilmaantuu. Tämä toimii myös psykologisesti, kun tietää voivansa lähteä vaikka kavereiden kanssa kaljalle, niin ei edes tule sellaista ahdistavaa tunnetta.
-matkustelemme lähinnä lasten kera, mutta silloin tällöin vietämme esim. viikonlopun jossakin mukavassa hotellissa aivan keskenämme. Lapset ovat yleensä isovanhemmillaan tai vaimon siskon luona tuon ajan.