Toivoa??

Yksintässä kirjoitti:

Tilanteeni on se, että tunteeni ovat huomattavasti hiipuneet miestäni kohtaan.. Toki sitä tekee myös se, että elämä on hyvin arkista ja tasaisen paksua koko ajan, mutta ei sen näin pahalta pitäisi tuntua. Sitä paitsi suhteemme arkipäiväistyi jo kauan aikaa sitten. Minua ahdistaa lähes koko ajan (joskus hetkiä, jolloin ajattelen kaiken olevan hyvin). En haluaisi, että mies koskee, en halua seksiä eikä se oikein toimikaan. Mies on ihan hyvä mies, ei meillä ole väkivaltaa tai muita vakavia ongelmia, mutta se tunne puuttuu. Ollaan puhuttu paljon yhdessä ja sovittu, että yritetään vielä oikein kunnolla ja yhdessä ja sitten katsotaan miten käy. Kuitenkin mies olettaa minun huolehtivan yksin suhteesta, koska ei osaa itse ajatella mitä pitäisi tehdä, että suhde pysyisi koossa. Aina kyselee minulta mitä teen ja mitä pitäisi tehdä, että olisi parempi. Tuntuu, että koko vastuu sysätään minulle ja minun pitäisi tietää miten kaikki olisi taas hyvin. Ja se kun ei ole helppoa - jos olisi niin tätä tilannetta ei olisi. Kaipaan yksinoloa, ei olisi tilivelvollinen kenellekään. Mies pitää suhdettamme itsestäänselvyytenä (minäkin koin aluksi, että tottakai me olemme aina yhdessä, mutta tajusin, ettei elämä aina mene niin kuin toivoo tai suunnittelee). En halua luovuttaa vielä, mutta ei myöskään tällaista jaksa kovin montaa vuotta. Onko jollain samanlaisia kokemuksia ja miten olette itse selvinneet tilanteesta? Muutkin toki saavat kertoa mielipiteitään..

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä