Olen pattitilanteessa ja kaipaisin käytännön neuvoja tai edes lohdun sanoja joltakin kohtalotoverilta - joita varmasti löytyy. Olen tuntenut mieheni jo parikymmentä vuotta ja avioliittommekin on kestänyt yli 10 vuotta. Lapsia on kolme, niistä nuorin alle kouluikäinen.
Minusta on jo vuosia tuntunut etten ole tyytyväinen avioliittooni, jota vaivaa lämmön ja keskinäisen läheisyyden, yhteisyyden puute. Enimmäkseen elämme melko riidattomasti ja käytännön asiat sujuvat hyvin, mutta aika ajoin pikkukränätkin kärjistyvät hirvittäväksi tapppeluksi. Olen yrittänyt tukahduttaa omat tuntemukseni ja uskotella kaiken olevan kunnossa. Viime vuoden lopulla sattuneen riidan jälkeen ikään kuin vahingossa sanoin miehelleni haluavani erota ja siitä lähtien elämämme on ollut piinallista. Oma tuntemukseni on vain vahvistunut – mutta eron käytännön toteuttaminen vaikuttaa mahdottomalta. Mies on sitä mieltä, että hän ei halua elää erillään lapsistaan eikä mitään kompromissia avioeron käytännön toteuttamiseen tunnu löytyvän. Ainoa vaihtoehto miehen mielestä olisi se, että minä muuttaisin pois ja saisin lasten tapaamisoikeuden – minähän se erota haluankin. Vaikka mies on periaatteessa hyvä isä lapsilleen (tekee kotitöitä, harrastaa lasten kanssa jne), olen aina ollut se, jolle muksut ovat murheensa kertoneet ja siksi ajatus siitä, että minä jäisin etävanhemmaksi tuntuu mahdottomalta, lastenkin kannalta väärältä. Olen ehdottanut viikko-viikko systeemiä, vaikken itsekään pidä sitä hyvänä, mutta sekään ei miehelle sovi. Olen ehdottanut lähekkäisiä asuntoja, jotta lapset voisivat olla koko ajan tekemisissä molempien vanhempiensa kanssa, mutta eipä ole kelvannut sekään.
Missään tapauksessa en haluaisi tulehduttaa välejämme lopullisesti jättämällä asiaa ulkopuolisen tahon (mikä se sitten onkaan, holhouslautakuntako) ratkaistavaksi, mutta keinot alkavat olla vähissä. Pitääkö minun tyytyä elämään kulissielämää kunnes lapset lentävät pesästä (yli kymmenen vuotta) vai mistä apua? Olen miettinyt myös jotakin kompromissia, esim. että muuttaisin pois ja lapset olisivat minun luonani kahtena viikonloppuna kolmesta vaikkapa torstaista sunnuntaihin – aika tuskalliselta tuntuva vaihtoehto sekin, mutta olen ajatellut että pakko kai tinkiä jos ei muuta keinoa ole. Onko kenelläkään kokemusta tällaisista järjestelyistä – ja miten silloin kävisi esim. elatusmaksujen? Minä pienempituloisena en pystyisi ainakaan maksamaan, ehkä juuri ja juuri tulisin toimeen omillani.
Minusta on jo vuosia tuntunut etten ole tyytyväinen avioliittooni, jota vaivaa lämmön ja keskinäisen läheisyyden, yhteisyyden puute. Enimmäkseen elämme melko riidattomasti ja käytännön asiat sujuvat hyvin, mutta aika ajoin pikkukränätkin kärjistyvät hirvittäväksi tapppeluksi. Olen yrittänyt tukahduttaa omat tuntemukseni ja uskotella kaiken olevan kunnossa. Viime vuoden lopulla sattuneen riidan jälkeen ikään kuin vahingossa sanoin miehelleni haluavani erota ja siitä lähtien elämämme on ollut piinallista. Oma tuntemukseni on vain vahvistunut – mutta eron käytännön toteuttaminen vaikuttaa mahdottomalta. Mies on sitä mieltä, että hän ei halua elää erillään lapsistaan eikä mitään kompromissia avioeron käytännön toteuttamiseen tunnu löytyvän. Ainoa vaihtoehto miehen mielestä olisi se, että minä muuttaisin pois ja saisin lasten tapaamisoikeuden – minähän se erota haluankin. Vaikka mies on periaatteessa hyvä isä lapsilleen (tekee kotitöitä, harrastaa lasten kanssa jne), olen aina ollut se, jolle muksut ovat murheensa kertoneet ja siksi ajatus siitä, että minä jäisin etävanhemmaksi tuntuu mahdottomalta, lastenkin kannalta väärältä. Olen ehdottanut viikko-viikko systeemiä, vaikken itsekään pidä sitä hyvänä, mutta sekään ei miehelle sovi. Olen ehdottanut lähekkäisiä asuntoja, jotta lapset voisivat olla koko ajan tekemisissä molempien vanhempiensa kanssa, mutta eipä ole kelvannut sekään.
Missään tapauksessa en haluaisi tulehduttaa välejämme lopullisesti jättämällä asiaa ulkopuolisen tahon (mikä se sitten onkaan, holhouslautakuntako) ratkaistavaksi, mutta keinot alkavat olla vähissä. Pitääkö minun tyytyä elämään kulissielämää kunnes lapset lentävät pesästä (yli kymmenen vuotta) vai mistä apua? Olen miettinyt myös jotakin kompromissia, esim. että muuttaisin pois ja lapset olisivat minun luonani kahtena viikonloppuna kolmesta vaikkapa torstaista sunnuntaihin – aika tuskalliselta tuntuva vaihtoehto sekin, mutta olen ajatellut että pakko kai tinkiä jos ei muuta keinoa ole. Onko kenelläkään kokemusta tällaisista järjestelyistä – ja miten silloin kävisi esim. elatusmaksujen? Minä pienempituloisena en pystyisi ainakaan maksamaan, ehkä juuri ja juuri tulisin toimeen omillani.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tuntuu, että olet päätöksesi tehnyt, ja selvästi pitkän harkinnan jälkeen. Vai voisitko nähdä mitään keinoa jatkaa ja korjata avioliittoanne, mitä pitäisi tapahtua jotta sulla (ja siis kaikilla perheessänne) olisi eväitä elää yhdessä miehesi kanssa lapsia kasvattaen? Voisiko parisuhdeterapiasta olla apua .. vai onko "ruukku" jo niin rikki ettei sitä mikään korjaa ... vaan perhehelvettinne (jollaiseksi ilmeisesti tilanne ajautumassa) senku pahenee ...
Mutta aloitetaan neuvominen nyt noista käytännön asioista....
Mielestäni jokseenkin kaikki ehdotuksesi olivat hyviä, vuoroviikoin systeemi voi onnistua hyvinkin jos etäisyys (eli koulumatkat) ei ole este. Tosin, joidenkin tulkintojen mukaan ei lapselle kuitenkaan paras ... mikä on se varsinainen "pesä". Mutta yksilöllistä, ja mikä yhdelle sopii ei passaa kaikille. Teidän vanhempina siinä pitäisi olla asiantuntijoita.
Paremminkin kuvaamasi miehen asenteesta aistittavissa katkeruus ja "kosto", ellei jopa henkinen väkivalta. Luonnollisia tunteita, mutta isänä hänen pitäisi osata nähda omien tunteiden "yli" sen, mikä lapsillenne parasta ... Voi olla myös olla, että hän vilpittömästi uskoo näin tekevänsä nyt, mutta silloin asiasta keskusteleminen ja sopiminen asiantuntijan johdolla voisi olla paikallaan. Syytä sinun pitää mielessä myös se, että hänen ehdotuksensa loppupelissä saattaa ollakin se paras ratkaisu ... jälleen, näillä palstoilla mahdotonta antaa vastauksia puutteellisesten lähtöarvojen ja kirjoittajien subjektiivisuuden vuoksi. Paljoan apua jo siitä, jos molemmat jaksavat muistaa lapsen edun omien tunteiden velloessa ... ja sopimisen.
Tiedät kai, että 12 vuotiaan lapsen omalla tahdolla suuri merkitys siihen, kumman luona asuu ... heitä siis tullaan kuulemaan. Eikä holhouslautakunta näitä päätä. Marssijärjestyshän on tämä; jätät erohakemuksen ensimmäisen vaiheen, ja 6 -12 kk päästä siitä toisen vaiheen. Siinä voitte jättää tuomioistuimelle sopimuksenne vahvistettavaksi niin elatuksesta, huoltajuudesta kuin tapaamisistakin. Yleisempää on, että nämä kuitenkin sovitaan erikseen lastenvalvojalla ... hän auttaa ellette jo ennen tapaamista sopua ole saaneet (joka parasta olisi), syntyneen tai tuomanne sopimuksen hän sitten vahvistaa ja se on lainvoimainen. Lastenvalvoja ei voi asioita "määrätä" (vaikka kuulemma joskus siltä tuntuukin), ellei sopua synny, niin viimekädessä käräjäoikeus asian päättää ... tämä oikein huono vaihtoehto ... laiha sopu aina lihavaa riitaa parempi ... mutta joskus se ainoa tie, surullista.
Elatuksen suhteen olen "vaahdonnut" täällä (ks. muutama ketju alaspäin) ... josta lyhyesti vain toteaisin, että molemmat vanhemmat osallistuvat lasten elatukseen (mikä se on, riippuu lapsistanne ... joitakin normeja laskennan avuksi on, mutta jälleen sovittavia asioita) maksukykynsä mukaisesti. Ja etävanhempi maksaa osuutensa lähivanhemmalle, ja ellei maksukykyä ole niin kunta tulee apuun. Noh, jos lapset 50/50 periaatteella vanhempien luona, kulut tasataan ja homma sovussa pistetty "pakettiin", niin mitään pakkoa elareita ei ole maksaa tai vaatia. Muutenkin, tapaamiset voidaan ottaa huomioo elatusmaksujen jaossa (ja mielestäni pitää).
Olen kanssasi samaa mieltä monessa kohtaa ja aika hyvin annoit neuvoja, mutta olisin kuitenkin sitä mieltä ( viittasit siihen itsekin) että lapsille ei ole paras ratkaisu viikko ja viikko systeemi. Lapsilta maailma muuttuu joka tapauksessa, mikä varmasti ahdistaa ja masentaakin. On tärkeää, että on koti, johon selkeästi kuuluu. Näin on, vaikka vanhemmat asuisivat lähellä toisiaankin. Siinä osuit naulan kantaan, että meidän aikuisten pitää ottaa vastuu päätöksistämme ja nähdä lasten paras omien tunteittemme yli. Se on vaikeaa, mutta siihen pitäisi pyrkiä. Me teemme ne ratkaisut, me niistä vastaammekin. Lapset tarvitsevat molempia vanhempiaan. Toisaalta kulissiavioliitossa eläminenkään ei kyllä ole paras ratkaisu. Lapset ovat aika hyviä vaistoamaan asioita, eivätkä kuitenkaan pysty ymmärtämään. Nämä ovat vaikeita asioita. Varmasti ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua.
Varmasti yleensä (niin, lapsetkin yksilöitä) 50/50 jako ei lapsen edun mukaista, mutta ei sitä pidä tuomitakaan vaihtoehtovalikoimasta ... joskus se on juuri se paras viritys. Myös lasten ikä vaikuttaa tähän.
Jyrkempää kantaa olen pitänyt aikaisemmin sisarusten "jakamisesta" vanhempien kesken erossa, mutta olen saanut huomata, että sekin voi olla toimiva ratkaisu.
Summa summarum, sallivuutta vanhempien ja lastenkin tahtoon, myös erossa. Kunhan homma hoidetaan niin sovussa kuin mahdollista, eikä "kepulikonsteja" käytetä ... se kun lopulta aina kääntyy sitä omaa lastaan vastaan.
Kiitoksia kommenteista ja tiedoistakin, olen vielä kait ainakin tässä käytännön prosessissa niin alkuvaiheessa, etten edes faktoja tiedä.
M35: tietysti olen itsekin miettinyt voisiko nykyistä suhdetta korjata. Se vaan ei kerta kaikkiaan tunnu mahdolliselta; jos jotain olisi halunnut asian eteen tehdä, niin se olisi pitänyt tehdä vuosia sitten. Joskus aikanaan ehdotin perheterapiaan menoa, mutta silloin mies kieltäytyi ja sitten kun hän olisi siihen ollut valmis, tuntui että oma etsikkoaika oli jo ohi. Tietysti mieltäni painaa hirveä syyllisyys: onko minulla oikeutta rikkoa jos ei onnellista avioliittoa niin ainakin perhettä ja lasten kotia, koska minulla nyt vain sattuu olemaan paha olla? Erityisen pahalta syyllisyys tuntuu siksi, että mies ei tule tuumaakaan vastaan: hän ei ota asiaa edes puheeksi ja yrittää olla niinkuin nykytilanteessa mitään ongelmaa ei olisikaan. Ja kun minä otan asian puheeksi hän voin toistaa kantansa: näin ei ole hyvä, mutta hän ei lasten luota lähde, joten elellään vain kuin etäiset yhtiökumppanit velkoja maksellen ja lapsia eteenpäin luotsaten - tai sitten minä saan lähteä. Tuntuu kuin hakkaisin päätäni tiiliseinään, jankuttaisin asiasta joka on jo loppuunkäsitelty.
Mitä tulee lasten etuun niin se on aika hankala juttu: mielestäni heidän olisi parempi asua luonani, koska he kuitenkin ovat aika "äitiriippuvaisia" - mutta jos tuollaisen ratkaisun riiteleminen tulehduttaisi minun ja mieheni välit lopullisesti, voisi lasten edun mukaista sittenkin olla enemmän aikaa isän luona, jotta vanhempien suhteet pysyisivät edes jotakuinkin säällisenä. Vaikealta vain tuo vaihtoehto tuntuu, melkein mahdottomalta tässä vaiheessa.
Joskus kauan aikaa sitten tuttavien eroriitoja seuratessa ajattelin, että jos meille tällainen tilanne sattuisi, niin osaisimme olla kyllin isoja ihmisiä selvittääksemme eron sovinnolla. Vaan kaitpa se niin, on että siinä tapauksessa emme olisi tähän tilanteeseen koskaan ajautuneetkaan.
Elän siinä toivossa että mies jotenkin kypsyisi eron ajatukseen niin, että joku ratkaisu löytyisi. Mutta käytkö niin ja kuinka kauan siinä kestää - onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta?
Olet selvästi päätynyt tilanteeseen, jossa ero ainoa keino ulos ahdistavasta suhteesta ... äkkipikaistuksissa tehdystä ratkaisusta tuskin on kyse, eikä tämä liene hetkellinen "matalapaine" suhteessanne. Monasti olen puhunut ja puhun yrittämisen tärkeydestä suhteissa, kun niitä alamäkiät tulee ... mutta siihen tarvitaan aina kaksi ... joskus sillä toisella ei enää voimia, halua tai taitoa, ja silloin ero on kaikille osapuolille paras ratkaisu, kuin että kidutaan porukalla kulisseissa.
Olen varma, että lapsenne aistivat tilanteen ja kärsivät siitä myös ... JOS vanhemmat osaavat edes kohtuullisessa sovussa erota (kun se yhteinen elämä ei sujunut), niin lasten on parempi saada olla vuoron perään kodeissa jossa ei ahdistusta ja "perhehelvettiä".
Miehesi reaktio on sitten se tavallinen "kiellän tilanteen", ja hän elää kuvitelmassa että "kiristämällä" tai pään pensaan pistämällä asia korjaantuu. Varmasti hän kärsii myös tilanteesta, eika taatusti ole onnellinen mies ... VOI olla, että eronne jälkeen hän huomaa itsekin tilanteen mahdottomuuden, ja loppupelissä näkee asian kokonaisuutena ja myös sinun kantasi.
Joka tapauksessa luulen, ettei eroa tule ellet sitä hae. Miehesi pää ilmeisesti kestää kulissiavioliittoa omaasi paremmin ... enkä sitä sano, etteikö se joillekkin ihmisille ole OK ratkaisu, ja kykenevät sellaiseen ilman mielenterveysongelmia ... sinä ilmeisesti et.
Pelkäänpä, että huoltajuus- ja tapaamisriita teille on tulossa... Koeta muistaa myös se, että sopiminen ja sopu on eriasia kuin sanelu ja kiristys (ellet suostu tähän soinnolla, niin sitten ...), oikeudenmukaisuuttomuuksiin ei pidä alistua vaikka kuinka syyllistettäisiin ja sitä sovuksi uskoteltaisiin. Erossa harvoin jos koskaan on yhtä syyllistä, jollakin se kuppi vaan tuli ensin täyteen... jos koet, että nyt olet "perhettä rikkomassa", niin voihan pohtia mitä aikanaan miehesi teki tai jätti tekemättä ... syy-seuraus pohdinta usein auttaa, kunhan ei mene syyttelyksi. JA, mennestä elämsätä pitäsi koettaa oppia... jottei samoja virheitä toistaisi.
Käytännönneuvona ehdottaisin, että olet yhteydessä kuntasi lastenvalvojaan miettiessäsi tapaamisia... hän asiantuntija niihin ja elatukseen liittyvissä asioissa (itselläni hyvä kokemus heistä, toisenlaisiakin tarinoita olen kuullut muilta etävanhemmilta). Eikä hullumpaa olisi olla yhteydessä myös kunnan oikeusaputoimistoon, mistä saa konkreettisia neuvoja siitä, miten asia etenee ... ja mitkä ovat oikeutesi (ja velvollisuutesi). Oletan, että tiedät mm. ositukseen ja omaisuuteenne liittyvät kuviot... (varojen ja velkojen erotus tasan kahteen kasaan, ellei avioehtoa)
Harkita kannattaa myös, kannattaisiko jättää erohakemuksen ensimmäinen vaihe käräjäoikeuteen ... se saattaisi konkretisoida tilanteen miehellesi, ja alkaa asiaa pohtimaan käytännöntasolla. Eli, käynnistäisit ns. harkinta-ajan joka kestää vähintään 6 kk mutta korkeintaan 12 kk (jonka jälkeen erohakemus raukeaa ilman sen kummempia "toimia"), 6 kk kuluttua sitten voit/voitte jättää ns. II vaiheen hakemuksen, minkä tuleman teidät vasta tuomitaan avioeroon. Harkinta-aikana käytännössä minkään ei tarvitse muuttua arjessanne, paitsi että varmasti molemmat harkitsevat tilannetta. Luulen nääs, ettei hän usko sinun eroavan, koska luottaa uhkailunsa tehoon. Mutta sinä hänet parhaiten tunnet, avautuisiko silmät vai muurautuisiko omasi kiinni...
Pokkeas tuossa keskustelussa myös...
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000002600303
M35: yllätys, yllätys, olen lukenut ko. keskustelun jo, ja se taas pisti kadehtimaan kun jotkut ihmiset niin hyvin tietävät mikä on absoluuttinen totuus lapsen edusta näissä ero- ja tapaamisjutuissa. Minulta kun on se viisasten kivi vielä löytämättä.
Hyvinkin voi olla, että tahdon kuuta taivaalta kun kuvittelen asian jotenkin ajan myötä kypsyvän niin, että kaikki hoituisi sovussa. Vanhemmat lapset selvästi aistivat tilanteen ja joskus sitä kommentoivatkin, mutta nuorimmainen elää vielä sydäntä särkevän suloisessa meidän-ihana-perhe -auvossa ja unohtaa ne repivimmätkin riidat tuossa tuokiossa. Sen verran sentään normaalisti toimeen tulemme, että arki parhaimmillaan sujuu melkeinpä leppoisasti - varsinkin kun mies nyt oikein erityisesti tsemppaa, tekee kotitöitä ja yrittää jotain joskus keskustellakin eikä piilokettuile minun menemisistäni ja tekemisistäni niinkuin ennen. Mutta kun usko minulta on mennyt, niin ei riitä vaikka mies kävelisi vetten päällä ja kaikkensa yrittäisi. Pitäisikö hankkiutua hypnotisoijan pakeille: jos sellainen saisi minut vakuuttuneeksi siitä että kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin...
Tuo lastenvalvojan yhteyden ottaminen lienee hyvä idea, kaitpa tässä täytyy itsekseen näitä käytännön asioita selvitellä sillä aikaa kun mies pitää päätään pensaassa. Sekin on jotenkin huolestuttavaa, että mies ei ilmeisesti kenenkään kanssa kelaile näitä kuvioita eikä kukaan niin ollen edes voi vaihtoehtoisia näkökulmia hänelle esittää. Lienee kuitenkin kai aika tavallinen sukupuolensa käytösmalli, naisethan aina mureksivat asioitaan monenkin ystävän avittamana.
Erosimme vaimoni kanssa reilu vuosi sitten. Meillä on 4 lasta, 3-12 v. Sovimme, että lapset asuvat ex-vaimoni luona ja itse hankin asunnon mahd. läheltä lasteni kotia. Voivat käydä luonani milloin tahtovat. Maksan "kaupungin lastenvalvojalla" (vai mikä se nyt oli) lasketun elatusavun exäni tilille ja lapset ovat mulla, miten milloinkin asian aina sovimme. Systeemi toimii ihan "asiallisesti". Muksuja on tietysti aina ikävä, kun heitä ei ole läsnä arkisissa asioissa. Nään heitä kuitenkin niin paljon, kuin on mahdollista.
noinhan asiat sovitaan, sitaateista huolimatta luulen ettette paljoa parempaa järjestelyä jaetuila korteilla ois saanu aikaan.Vai?
Suosittelisin, että pidät kiinni siitä, että lapset erohetkellä jäävät asumaan sinun luoksesi. Voit toteuttaa sen käytännössä näin: laitat käräjäoikeuteen avioerohakemuksen, jossa vaadit puolisoiden yhteiselämän lopettamista niin, että sinut oikeutetaan jäämään asumaan puolisoiden viimeiseen yhteiseen kotiin ja että puolisosi velvoitetaan häädön uhalla muuttamaan yhteisestä kodistanne pois. Näin lapset jäävät asumaan sinun luoksesi ja vanhaan tuttuun kotiinsa.
Tämän lisäksi pitää erikseen sopia siitä, miten lasten huolto järjestetään (yksin- vai yhteishuolto), kumman vanhemman luona lapset asuvat ja miten tapaamisoikeus käytännössä järjestetään. Yleensä lasten vakiintuneita oloja ei lähdetä radikaalisti muuttamaan eli vaikka ette heti pystyisi sopimaan näistä lapsia koskevista asioista, on todennäköistä, että riitatilanteessa lapset määrätään äitinsä luo asumaan, ainakin mitä kauemmin he ovat erilleenmuuton jälkeen äitinsä luona asuneet. Tästä poiketaan yleensä vain, jos äiti on täysin kelvoton, laiminlyö lapsia, on päihdeongelmainen jne.
Miehesi tietysti tulee olemaan katkera, mutta epäilempä, että taivuitpa mille mutkalle tahansa hänen mielikseen, hän tulee joka tapauksessa olemaan katkera, mutta se on hänen vastuullaan.
Muista vielä, että tapaamisoikeus tarkkaan ottaen on LAPSEN oikeus tavata toista vanhempaansa eikä vanhemman oikeus tavata lastaan.
Ja taas yksi.... oikeasti et tarvitse muuta kuin todellisen uroksen kyytiä, siitähän pohjimmiltaan on kyse . Tekstisi pituus on suoraan verrannollinen asianlaidan myöntämisen vaikeuteen.
Hyppää koneeseen ja käy levillä keventämässä,ja hoida sitten perheasiasi kuten äidin kuuluu ,homma on silloin win- win.
"Neuvoja" saat täältä kyllä muilta kaltaisiltasi sekä munattomilta prinsseiltä kyllä mutta kannattaako perheensärkijoitä kuunnella..