Parikymmentä vuotta yhdessä, kaksi alle kouluikäistä lasta. Tavallaan rakastan vaimoani mutta liian useasti inhoan. Lapsien takia olen yrittänyt laittaa nämä negatiiviset tunteet taka-alalle, mutta nyt on sellainen möykky sisällä, että se ei enää puhumalla sula.
Vaimoni on ollut aikanaan pahasti läheisriippuvainen, joka taas on johtunut kurjasta lapsuudesta.
Lapsien tulemisen myötä hänen vanhempansa sekoittivat elämämme pahasti. Kun hyvää tarkoittavat hölmöt luulivat auttavansa kun olivat jatkuvasti läsnä ja täyttivät meidän perheen arjella omaa surkeaa elämäänsä.
Epäonnistun tuolloin täydellisesti kun en tehnyt asialle stoppia. Tilanne rauhoittui toviksi kun appiukko sairastui. Nyt kun hän on jälleen tolpillaan on tilanne taas yhtä mahdoton mitä se oli silloin mutta sillä erotuksella, että nyt EN VOI ENÄÄ PUUTTUA KUN TOINEN ON SAIRAS. Lisäksi olen kuulemma ilkeä kun ajattelen heistä pahaa. Ja he kaikillä neuvoillaan vaan ajattelevat meidän parasta! Jep! Mun mielestä appiukollani aikuisiän ADHD. Ja tässä on pitkään tapahtunut tätä "korjaussarjaa" jolla hyvitellään omia tehtyjä virheitä.
Tänäpäivänäkään he eivät ymmärrä sitä mitä on lapsiperheiden elämä, omaelämä, tai kotirauha.
Ei se, että tilanne on ajattelemattomien appivanhempien suhteen patti, niin vaimoni on alkanut tass jostain kumman syystä miellyttämään kaikkia tapaamiaan ihmisiä. Viikossa on 2-3 kpl kyläilyjä (synt, yms kissanristiäisiä) ja syksyyn asti taitaa olla jo almanakka täynnä. Siinä sivussa pitää vielä miellyttää hänen vanhempia ja täyttää heidän toiveesa ja elämänsä -Huh!
Olen niin vitun väsynyt tähän vitun suorittamiseen. Kaikki päivät viikossa on yhtä saatanan tekemistä aamu seitsemästä ilta yhdeksään. Nakkilistat viuhuu ja helvetinmoinen käkätys alkaa kun en tee jotain pientä sovittua asiaa. Teen töitä 12h päivässä ja yritän elättää perheen. Vaimo ollut työttömänä 3vuotta ja mitään hinkua ei ole töihin edes mennä. Rahan käyttö on ihan holtitonta. Tässä kuussa on eukon Visa melkein 600eur ja funtsin, että millä se maksellaan kun lainat ja muut pakolliset kulut pitää hoitaa.
Mun sisällä ei ole vihaa, vaan vitutusta, inhoa ja oksennusta.
Pariviikkoa sitten olin työporukan kanssa "koulutuksessa" ja huomasin että olin dokannut
tähän vitutukseen ja konttasin kotiin aamu neljältä. Seuraava päivä oli vapaa. Vaimo sai siitä kimmokkeen ja otti mukulat ja kirmasi "yllätyksesi" vanhemmilleen. Jep! Oli kivata herätä kun en tiennyt missä he ovat!
Siitä asti ei olla vaimokkeen kanssa puhuttu, koska olen niin pahamies! Appiukko sanoi pihalla kun haki muksuja, että "kannattais poika miettiä". Näin siis sanoi mulle mies joka on ollut ehdonalaisessa viinapäissään tehtyjen asioiden suhteen ja jolla on yksi avioliiton ulkopuolinen lapsi, jonka hän on hyljännyt! Mutta hyväähän se mun appiukko vaan tarkoittaa - jep jep!
Avasin äsken sanaisen arkkuni parille ystävälle kun rupeaa tää paska sisällä tulemaan korvista. He sanoivat, että lähde nyt helvettiin siitä suhteesta...-tulet hulluksi tai tapat vielä jonkun.
En voi lähteä, koska en tiedä miten lapsien näkemisen suhteen käy. Lisäksi vaimoni vanhempien liika läsnäolo ei ole hyväksi lapsilleni, siitä on jo merkkejä. Helvetti kun joku ymmärtäisi miltä tuntuu olla kotonaan kuin kylässä ja elää tämän tunteen kanssa. Haluaisin niin lähteä, mutta en halua olla yksin, enkä halua lapsille pahaa.
On oma itserakennettu talo, omasta selkänahasta kaiken olen tehnyt. Koskaan en ole antanut periksi. En urheilussa, en työelämässä, enkä muissakaan asioissa. Tämä asia vaan tuntuu olevan sellainen, jossa on pakko nostaa kädet pystyyn ja heittää hanskat tiskiin. Tätä samaa on ollut jo kohta viisivuotta ja olen umpikujassa. Nykyisin vaan haaveiln uudesta rakkaudesta ja, että tapaisin sellaisen ihmisen joka olisi rento, itsenäinen ja osaisi nauttia takkatulesta, seksistä, viinistä ja elokuvista.
Rakastan liikuntaa ja kaikkea sitä mitä siihen voidaan yhdistää -sauna, avanto olut yms...
Osaan olla tarvittaessa todellinen romantikko, ja sänkyhommissa olen tarvittaessa vaikka luolamies.
Nykyään olen ihan jäässä ja tuntuu, että en saa enää mistään irti mitään. Mitään en saa aikaiseksi, olen ihan koomassa. Pelkään, että vaivun johonkin psykoosin kun odotan, että tämä muuttuisi.
Olisi kiva saada kommenttia jos jollakin on vastaava tilanne, että tietää, että elämä olisi parempaa "tuolla jossakin" mutta ei halua loukata ketään, eikä totisesti katua tehtyä valintaa.
Onneksi on ehjät jalat, joilla voi juosta metsään halaileen puita!
Moro!
Vaimoni on ollut aikanaan pahasti läheisriippuvainen, joka taas on johtunut kurjasta lapsuudesta.
Lapsien tulemisen myötä hänen vanhempansa sekoittivat elämämme pahasti. Kun hyvää tarkoittavat hölmöt luulivat auttavansa kun olivat jatkuvasti läsnä ja täyttivät meidän perheen arjella omaa surkeaa elämäänsä.
Epäonnistun tuolloin täydellisesti kun en tehnyt asialle stoppia. Tilanne rauhoittui toviksi kun appiukko sairastui. Nyt kun hän on jälleen tolpillaan on tilanne taas yhtä mahdoton mitä se oli silloin mutta sillä erotuksella, että nyt EN VOI ENÄÄ PUUTTUA KUN TOINEN ON SAIRAS. Lisäksi olen kuulemma ilkeä kun ajattelen heistä pahaa. Ja he kaikillä neuvoillaan vaan ajattelevat meidän parasta! Jep! Mun mielestä appiukollani aikuisiän ADHD. Ja tässä on pitkään tapahtunut tätä "korjaussarjaa" jolla hyvitellään omia tehtyjä virheitä.
Tänäpäivänäkään he eivät ymmärrä sitä mitä on lapsiperheiden elämä, omaelämä, tai kotirauha.
Ei se, että tilanne on ajattelemattomien appivanhempien suhteen patti, niin vaimoni on alkanut tass jostain kumman syystä miellyttämään kaikkia tapaamiaan ihmisiä. Viikossa on 2-3 kpl kyläilyjä (synt, yms kissanristiäisiä) ja syksyyn asti taitaa olla jo almanakka täynnä. Siinä sivussa pitää vielä miellyttää hänen vanhempia ja täyttää heidän toiveesa ja elämänsä -Huh!
Olen niin vitun väsynyt tähän vitun suorittamiseen. Kaikki päivät viikossa on yhtä saatanan tekemistä aamu seitsemästä ilta yhdeksään. Nakkilistat viuhuu ja helvetinmoinen käkätys alkaa kun en tee jotain pientä sovittua asiaa. Teen töitä 12h päivässä ja yritän elättää perheen. Vaimo ollut työttömänä 3vuotta ja mitään hinkua ei ole töihin edes mennä. Rahan käyttö on ihan holtitonta. Tässä kuussa on eukon Visa melkein 600eur ja funtsin, että millä se maksellaan kun lainat ja muut pakolliset kulut pitää hoitaa.
Mun sisällä ei ole vihaa, vaan vitutusta, inhoa ja oksennusta.
Pariviikkoa sitten olin työporukan kanssa "koulutuksessa" ja huomasin että olin dokannut
tähän vitutukseen ja konttasin kotiin aamu neljältä. Seuraava päivä oli vapaa. Vaimo sai siitä kimmokkeen ja otti mukulat ja kirmasi "yllätyksesi" vanhemmilleen. Jep! Oli kivata herätä kun en tiennyt missä he ovat!
Siitä asti ei olla vaimokkeen kanssa puhuttu, koska olen niin pahamies! Appiukko sanoi pihalla kun haki muksuja, että "kannattais poika miettiä". Näin siis sanoi mulle mies joka on ollut ehdonalaisessa viinapäissään tehtyjen asioiden suhteen ja jolla on yksi avioliiton ulkopuolinen lapsi, jonka hän on hyljännyt! Mutta hyväähän se mun appiukko vaan tarkoittaa - jep jep!
Avasin äsken sanaisen arkkuni parille ystävälle kun rupeaa tää paska sisällä tulemaan korvista. He sanoivat, että lähde nyt helvettiin siitä suhteesta...-tulet hulluksi tai tapat vielä jonkun.
En voi lähteä, koska en tiedä miten lapsien näkemisen suhteen käy. Lisäksi vaimoni vanhempien liika läsnäolo ei ole hyväksi lapsilleni, siitä on jo merkkejä. Helvetti kun joku ymmärtäisi miltä tuntuu olla kotonaan kuin kylässä ja elää tämän tunteen kanssa. Haluaisin niin lähteä, mutta en halua olla yksin, enkä halua lapsille pahaa.
On oma itserakennettu talo, omasta selkänahasta kaiken olen tehnyt. Koskaan en ole antanut periksi. En urheilussa, en työelämässä, enkä muissakaan asioissa. Tämä asia vaan tuntuu olevan sellainen, jossa on pakko nostaa kädet pystyyn ja heittää hanskat tiskiin. Tätä samaa on ollut jo kohta viisivuotta ja olen umpikujassa. Nykyisin vaan haaveiln uudesta rakkaudesta ja, että tapaisin sellaisen ihmisen joka olisi rento, itsenäinen ja osaisi nauttia takkatulesta, seksistä, viinistä ja elokuvista.
Rakastan liikuntaa ja kaikkea sitä mitä siihen voidaan yhdistää -sauna, avanto olut yms...
Osaan olla tarvittaessa todellinen romantikko, ja sänkyhommissa olen tarvittaessa vaikka luolamies.
Nykyään olen ihan jäässä ja tuntuu, että en saa enää mistään irti mitään. Mitään en saa aikaiseksi, olen ihan koomassa. Pelkään, että vaivun johonkin psykoosin kun odotan, että tämä muuttuisi.
Olisi kiva saada kommenttia jos jollakin on vastaava tilanne, että tietää, että elämä olisi parempaa "tuolla jossakin" mutta ei halua loukata ketään, eikä totisesti katua tehtyä valintaa.
Onneksi on ehjät jalat, joilla voi juosta metsään halaileen puita!
Moro!
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kuulostaa aika pahalta vaikutat todella ahdistuneelta. Valitettavasti en osaa hirveästi neuvoa, mitä kannattaisi tehdä. Jotenkin pitäisi saada loppumaan se appivanhempien puuttuminen, vaikka kuinka sairaita ovatkin. Lapsiperheiden elämä on muutenkin tarpeeksi kiireistä, eikä siihen haluta muita ihmisiä asioita sotkemaan. Puhu vaimosi kanssa ihan kunnolla näistä asioista, näytä vaikka tämä teksti hänelle, että hän tajuaa, miten vakavasta asiasta on kyse.
Tuosta suorittamisesta muuten puhutaan nykyään paljon, kuinka ihmisten elämä on vaan ainaista suorittamista koko ajan. Ei ihme, että tulee stressi. Välillä tuntuu, että naiset ovat vielä pahempia suorittajia kuin miehet, ja miehet ahdistuu tästä. Mulla on sama juttu, tosin paljon pienemmässä mittakaavassa kuin teillä, ja onneks oon huomannut ongelman. Nykyään yritän olla stressaamatta asioista ja nauttia elämästä, koska huomaan miten poikaystävä ahdistuu kun järjestelen asioita ja sovin menoja ja tekemisiä ym. Meillä ei oo pakollisia menoja kun ehkä kerran kuussa, mutta onhan se stressaavaa, kun nytkin alkaa tuntua, että kohta koko heinäkuun viikonloput jo suunniteltu ohjelmaa. Yritän opetella mieheltä tuota rentoa elämistä he kun tuntuvat sen niin hyvin osaavan, eivätkä turhaan suorita.
Rukoilen sun puolesta.
Terve,
Ikävästi on asiat just nyt. Mutta tuosta on vain tie parempaan suuntaan, tosin se vaatii sinulta itseltäsi hommia.
Aivan ensimmäiseksi, etsi joku terapeutti, jolle saat kertoa tuon kaiken, jonka tännekin kirjoitit. Juttelet avoimesti ja satavarmaa on se, että jo pelkästään se, että kertoo ääneen tilanteensa jollekin oikealle elävälle henkilölle, helpottaa.
Toiseksi, älä ala sekoilla minkään viinan kanssa. Juuri nyt siitä ei ole sinulle yhtään apua. Pelkästään haittaa. Kännissä, vitutuksessa ja väsyksissä tulee kuitenkin tehtyä joku älytön hölmöys, joten älä sekoile.
Kolmanneksi, elämää on tuon kaiken ulkopuolellakin. Ihan hyvää elämää, ja sellaista elämää että voit varmasti olla lapsillesi hyvä isä, vaikka vaimosi yrittäisikin laittaa sellaisessa tilanteessa kapuloita rattaisiin.
Aloita terapeutilla.
Tsemppiä
ja vähemmästäkin kyllä alkaa varmasti ahdistamaan. Ehkä tarvitsisitte molemmat lepoa ja hieman etäisyyttä, niin voisitte rauhassa kumpanenkin miettiä mitä haluatte. Pyytäkää, että isovanhemmat tulevat seuraavan kerran, kun te yhdessä haluatte heidän tulevan paikalle. Tuon termin -korjaussarja -olen kuullut joskus jossain, ja se on kait se ns. paikon paikka isovanhemmille, kun omat lapset menivät ohi ja nyt sitten itsekkäästi hyvitellään lapsenlapsien kautta, jotta tullaan vuoden isovanhemmiksi ja saadaan itselle hyvä mieli!
L
Tilanteesi kuulostaa aika pahalta. Kaikki kaatuu niskaan ja elämä tuntuu lipeävän käsistä.
Onko vaimon kanssa joskus ollut helpompaa? Vai onko hänen koko elämänsä ollut yhtä "kyläluutana" juoksemista ja kaikkien miellyttämistä? Voi olla, että vaimo on turhautunut työttömyydestään ja koittaa nyt täyttää omat ja siinä sivussa sinunkin päiväsi kaiken maailman kissanristiäisillä. Onko sinun pakko osallistua kaikkiin tapahtumiin? Ymmärtääkö vaimo, että töiden jälkeen tarvitsisi myös huilia. Hänellähän on ilmeisesti päivät vapaana mennä ja tehdä, joten eikö hän omalla vapaa-ajallaan voisi puuhastella mitä lystää ja sitten viikonloppuisin viettää sitä normaalia perhearkea.
Myös appivanhemmat pitää saada ruotuun. Sano vaimolle nätisti, mutta napakasti, ettei isovanhempien tarvitsisi ihan joka välissä puuttua teidän elämäänne. Jos vaimo tahtoo näiden kanssa viettää enemmän aikaa niin eikö hän (ja ehkä lapset, jos haluavat) voisi mennä vierailulle appilaan. Sano myös, että tahtoisit välillä viettää aikaa ihan kaksistaankin. Josko vaikka saisit vaimosta lenkkikaveria ja saunanlämmitysseuraa? Yleensähän naiset ihastuvat tällaisesta kahdenkeskisestä laatuajasta. Jos elämä ei ole aikatauluhelvettiä, voivat molemmat vanhemmat varmasti nauttia siitä enemmän ja lapsillekin riittää paremmin aikaa. En usko, että lapsistakaan on kiva olla koko ajan lennossa.
Joku ehdotti terapiaa. Se ei olisi varmasti pahitteeksi, että saisit jutella jollekin ulkopuoliselle asiantuntevalle ihmiselle. Voisit myös patistella vaimoa terapiaan. Varsinkin, jos hänellä on oikeasti läheisriippuvuus, ammattiapu olisi kovasti tarpeen. Jutelkaa myös keskenänne ihan rauhassa. Kerro miten pahalta sinusta tuntuu, mutta yritä puhua maltillisesti ja syyttelemättä. Keskusteleminen on varmasti vaikeaa, mutta paljon uskottavampaa kuin huutaen esitetyt syyttelyt. Toivottavasti vaimo ottaa onkeensa, sillä vaikutat oikein kultaiselta ihmiseltä, jolla on nyt vain kovin paha olla elämänsä kanssa.
Kai tässä yritän sössöttää jotain sellaista, että yritä ensiksi katsoa voiko nykyistä tilannetta mitenkään korjata. Johonkinhan sinä olet vaimossasi joskus ihastunut ja rakastunut. Onko hän muuttunut niin paljon, ettei mitään enää pysty tekemään vai löytyisikö se "vanha" kulta vielä jostain?
Jos noin paha olo on niin usko itseäsi ja myönnä tehneesi virheen. Jos pää alkaa hajota niin silloin on pakko antaa periksi. Onhan näitä traagisia perhetapahtumia vähän väliajoin seurausta siitä juuri kun periksi ei ole annettu vaan loppuun asti menty tuhoon. Älä tällä hetkellä mieti muita ihmisiä vaan pelasta itsesi ensin siitä sotkusta. Ei se raha tuo onnea jos terveys menee.
Joka ei periksi anna. Hyvä siinä on vaimon nalkuttaa, juosta kissanristiäisissä ja vinguttaa visaa kun siipiveikkona elelee. Ei mikään ihme ettei työn hakeminen ja itse oman elintasonsa tienaaminen kiinnosta pätkääkään. Ei mikään ihme jos oksettaa kun olet alkanut tajuamaan mihinkä olet joutunut.
Se on ihan normaalia et ihminen epäonnistuu ja montakin kertaa elämänsä varrella niin kauan kun maanpäällä elää. Pahoinvointisi on hätähuuto ja jos ystäväsikin neuvoo jo eroomaan niin kannattaisi uskoa.
"Helvetti kun joku ymmärtäisi miltä tuntuu olla kotonaan kuin kylässä ja elää tämän tunteen kanssa. Haluaisin niin lähteä, mutta en halua olla yksin, enkä halua lapsille pahaa."
Tämän osan minä ymmärrän paremmin kuin hyvin. En tosin sanatarkasti, koska tilanteeni on hiukan erilainen, mutta tunne on ihan täsmälleen sama! Jos keksit mikä siihen auttaa, niin kerro toki. Itse meinasin eilen oksentaa erään omaan tilanteeseeni liittyvän puhelun jälkeen kun olo oli todella paha ja sen jälkeen join kokonaisen lonkeron, vaikka tänään on töitä ja normaalisti en juo mitään. Illalla joudun menemään kyseisen henkilön luokse viikonloppua viettämään enkä ollenkaan tiedä miten päin oikein olisin tässä mielentilassa. Siellä en voi myöskään ryypätä, joten en voi silläkään tavalla ahdistustani peittää. Toisaalta kuten sanoit, niin en minäkään haluaisi päättää suhdetta tai ottaa sitä riskiä että olen pitkään yksin sen jälkeen.
On tämä elämä vaan perseestä. Teitpä mitä vaan, niin ikinä ei ole hyvä! Kadehdin kyllä ihan oikeasti ja tosissaan niitä, joiden parisuhteet ovat onnellisia, tai jotka edes pystyvät vaihtamaan sitä kumppania kuin sukkaa jos ei miellytä.
Sä olet juuri sitä tyyppiä, joka on vastuullinen asioista huolehtija siihen viimeiseen niittiin saakka. Mutta kannattaa kysyä, että huolehtiiko sinusta kukaan. Ollaanko vain kokoajan ottamassa ja itse ei mitään saa. Kannattaa miettiä mihin itse muut ihmiset opettaa. Ihmiset on perusluonteeltaan laiskoja ja jos joku vapaaehtoisesti suostuu elättämään jne, niin miksei sitä hyödyntäisi. Ota ensiksi kaikki ne ylimääräiset Visa-kortit ja muut pois. Sen jälkeen otat oman paikkasi kotonasi ja sanot missä se kaappi seisoo ja ketkä siitä ulko-ovesta lappaa sisään. Tuo on just sitä nykymiesten miksei naistenkin, loputonta joustoa. Tosiasiassa kyllä tuossa tilanteessa tarvitaan sitä vanhanajan äijää, joka sanoo akalle missä mennään! Ja niin niille vitun sukulaisille voit kanssa haistattaa pitkät. Oppivat ettei sinunkaan hyviin käytöstapoihin kannata loputtomiin luottaa :) Mutta jos ei tuo suhde tuosta kummene, niin lähde pois joksikin aikaa. Kyllä kahden lapsen yh:lle realiteetit paljastuu hyvin äkkiä. Pääasia että teet asioille nyt jotain etkä jää odottamaan jotain ihmepelastusta, sitä ei tule ja ei se uusi rakkauskaan sua tuossa auta.
Tämä neuvo tulee kaksikymppiseltä naiselta, joka on kaukana sinun elämäntilanteestasi, mutta kuitenkin kehotan: eroa, lähde, sinulla on vain tämä ainoa elämä.
Haet yhteishuoltajuutta, jolloin lakikin sen takaa, että tulet näkemään lapsiasi. Muista olla heille eron aikana läsnä, mutta älä puhu heidän äidistään pahaa, sillä se saattaa kääntyä sinua vastaan.
Kuulostat sellaiselta mieheltä joista moni nainen haaveilee. Laita se laiska kiittämätön akka pihalle. Lapset kärsii tilanteesta teit mitä hyvänsä.
Ja kuinka oletkin sitänyt hirveitä appivanhempia...rajansa kaikella.
Tuhlaat elämäsi hyvä mies, kun voisit elää onnellisena jonkun naisen kanssa joka sua arvostaa ja pitää hyvänä.
Erot on jokapäiväisiä asioita valitettavasti ja lapset siinä kärsii, mutta kärsivät tässäkin tilanteessa.
Ole rohkea, välitä itsestäsi ja LOPETA tuo riistosuhde.
näitä tarinoita kun naisella on visat, mastercardit sun muut luottokortit käytössä ja on ollut jo vuosia työttömänä tai kotiäitinä. Meillä on käynyt niin, että jäin työttömäksi kun määräaikainen työsuhteeni tuli päätökseen kesken raskauteni ja eipä ollut mitään mahdollisuutta saada maha pystyssä jatkoa työsuhteelle. Nyt olen ollut kotiäitinä kolmelle lapsellemme ja vuosia on vierähtänyt jo kuusi. Miehelläni hyväpalkkainen työ ja hän maksaa asumisen, ruokamenot ym. pääasiassa kun ei mun kotihoidontuellani ja lasten lapsilisillä paljon maksella. Ei minulla ole luottokortteja kun ei ole mitään järkeä pitää kun ei ole tulojakaan. Minulla ei ole mitään tukiverkkoa kun mieheni vanhemmat ovat jo iäkkäitä ja omat vanhempani eivät pidä yhteyttä (äitini narsisti ja isä täysin tossun alla kaikessa) ja eipä kyllä haittaakaan kun muistaa minkälaista oli lapsuus. Välillä mietityttää miten saan uudestaan töitä ja tuleeko musta taakka miehelleni ajan kuluessa...mutta jospa tämä tilanne tästä selviytyy. Ota vaimosi kanssa puheeksi tuo hänen holtiton rahankäyttö ja muu miellyttämisvimma. Jos ette saa hommaa toimimaan, niin eroa. Kyllä siitä on muutkin selvinneet jos ei ole ollut muuta mahdollisuutta.
"En voi lähteä, koska en tiedä miten lapsien näkemisen suhteen käy."
Jos lapsiasi rakastat niin taistelet näkemisasioiden kanssa sen vaatiessa vaikka vielä kuolinvuoteellasikin. Lapset tärkeintä maailmassa!
"enkä halua lapsille pahaa."
Teet heille pahaa kun olet avioliitossa jossa olet noinkin onneton.
Vanhempani erosivat noin 30v naimisissa olon jälkeen, olin silloin jo aikuinen. Äiti kertoi jälkeen päin että ainakin viimeiset 15v olivat yhdessä vain meidän lasten takia. Sanoin äidilleni ihan suoraan että teki väärin. Viimeiset 15v elämästäni olivat yhtä helvettiä. Olisin ollut onnellisempi jos olisivat eronneet aiemmin.
Kirjoitit niin hyvin, että on helppo ymmärtää tilanteesi. Kirjoita vaimollesikin kirje, tai näytä hänelle tämä tekstisi. Se on joskus helpompaa kuin puhuminen, hän voi lukea sitä rauhassa ajan kanssa eikä voi keskeyttää tai kuulla väärin, niin kuin puhuessa. Sen jälkeen voitte jatkaa keskustelemalla ja tehdä YHDESSÄ suunnitelmat ja laatia tarkat rajat isovanhemmille ja myös omalle ajankäytöllenne. On tärkeää että hän tietää miltä sinusta tuntuu, muuten joudutte yhä pahempaan väärinymmärrysten ja katkeruuden kehään.
Kerro naisellesi, että et kohta jaksa enää. Vaadi muutoksia.
Vaimo voi käydä kyläilemässä, kun olet töissä. Vaadi viikonloput vapaaksi perheelle, tarvittaessa illat myös.
Appivanhemmille vierailuajat. Muutoin teille kotirauha. Voivat tulla sovittujen aikojen puitteissa, ei muuten.
Vaimoa voi koittaa patistaa töihin.
Nostoraja kortille, jos muuten ei talous kestä !
Jos eroatte, voit hakea yksinhuoltajuutta tai yhteishuoltajuutta (lähivanhempana tai etävanhempana).
Mitä hyvää sun elämässä on lapsien lisäksi? Jos tuntuu, ettei mitään muuta, niin sitten on tullut aika kääntää lehteä ja aloittaa uusi elämä.
Sä tarvitsisit nyt jonkun kenen kanssa puhua tilanteestasi ja miettiä miten hommaa lähteä muuttamaan. Ota yhteys vaikka perheneuvolaan, siellä voi käydä ihan yksinkin juttelemassa tai ihan tosi hyvän ystävän kanssa juttelukin saattaa selkeyttää ajatuksia.
Toinen juttu mitä kannattaa miettiä on hyvän asianajajan palkkaaminen. Oikeusaputoimistostakin voi kysellä neuvoja. Yhteyshuoltajuus takaa yhtäläiset oikeudet lapsiin. Nykyään monissa eroperheissä lapset asuvat vuoroviikoin toisen vanhemman luona. Taloja voi aina rakentaa uusia, mutta elämää ei saa uusiksi. Kannattaa elää se niin että itsekin viihtyy. Tsemiä sulle!
akka kuriin ja yhteistyöhön. Sanot omat tarpeesi ja ehtosi ja jos ei miellytä -ei kun eroon.
Kannattaisi oikeasti miettiä tuon eron ja jatkamisen välillä. Niin kauan sitä kai jaksaa kunnes huomaan sairastuvansa myös fyysisesti.
En osaa arvata minkä ikäinen olet, mutta joka tapauksessa on paljon ihmisiä jotka elävät opetetussa toivottomuudessa, velvollisuudesta. Vastuuntunto ja kaikki muukin sotii eroa vastaan.
Kai sitä tuntee itsensä erityisen huonoksi ja epäonnistuneeksi.
Jokatapauksessa, kun vaikuttaa jo siltä että pääsi hajoaa, hankkiudu terapiaan ja hae itsellesi omaa aikaa.
Terapiaa siksi, että jokun ulkopuolisen kanssa on helpompi puhua ja tuoda asiansa julki.
Välillä pitää kelata omaa elämäänsä pitkäänkin ja joskus ei edes halua tunnustaa kaikkea mitä ajattelee ja tuntee.
Olen samaa mieltä heidän kanssaan, jotka sanovat että "akka kuriin". Ei sulla taida olla muita vaihtoehtoja kuin laatia vaimolle ehdot avioliiton jatkumiselle. Jos appivanhemmat eivät häivy sekoittamasta - sitä varten he eivät ole olemassa - jos vaimo ei maksa itse omia laskujaan ja maksujaan, jos ei duuni kiinnosta ... niin älä suostu jatkamaan.
Tee asiat selväksi yhtä selkeästi kuin aloittaessasi tämän jutun. Osaat kyllä. Haluamisesta, tahtomisesta, 'taisteluvalmiudesta', henkisen kapasiteetin riittävyydestä ... on paljon kiinni se, millaiseen lopputulokseen päädytte.
Meitä on varmaan aika paljon jotka toivovat, että voisi vaan yksinkertaisesti hävitä, tehdä häviämistempun, painua maan alle, lakata olemasta, muuttaa olomuotoa ... kun ei voimat tunnu riitävän vaikeiden, vastenmielisten, umpisolmulta tuntuvien asioiden selvittämiseen. Vapaus ja uudet tuulet alkavat tuntua vastustamattomilta kaiken vanhan 'roinan' ja velvollisuuksien vaihtoehdoksi. - Itse olen lämmitellyt vanhan rakkaan harrastuksen, jaksan eteenpäin sen tuomalla voimalla. Toivottavasti.