Minä (mies) tiedän melko varmasti, että jossain vaiheessa elämääni luultavasti haluan lapsia. Tyttöystäväni taas on melko varma, ettei halua lapsia koskaan. Lasten hankkiminen ei olisi ajankohtaista ainakaan kymmeneen vuoteen, sillä olemme molemmat vasta 20 . Silti tämä lapsiasia tuli esille ja nyt se vaivaa parisuhdetta. Tullaan muuten toimeen täydellisesti ja eroaminen tuntuisi kummankin mielestä maailmanlopulta.
Että mitähän tässä nyt keksisi ratkaisuksi..
Että mitähän tässä nyt keksisi ratkaisuksi..
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mitä sitä lapsia miettimään tuossa iässä. Ota ilo irti elämästä, suhteenne loppuu todennäköisesti luontaisesti keskimäärin n. 2,5 v. seurustelun jälkeen.
Sä et todellakaan voi tietää kuin kauan kukakin seurustelee..sakia..
Eihän sitä voi tietääkään, mutta tilastollisesti 40% avioliitoista päätyy eroon ja keskimääräinen isäksituloikä on n. 30 v. ja naisten lapsensaantiikä n. 29 v. Lisäksi olen nähnyt paljon epätoivoisia kolme-neljäkymppisiä jotka juoksevat baanalla koska ovat jättäneet 18.-25 v. aikavälillä olevat parhaimmat vuodet kokematta kun hankkivat lapsia tai menivät naimisiin.
Hei!
Teillä asia ei vielä ole kovin ajankohtainen. Itse olen 29, samoin mieheni, eli meillä on jo mahdollisista lapsistakin juteltu.
Olen sitä mieltä, etten ainakaan näillä näkymin halua lapsia. Ehkä mieleni voi joskus muuttua, mutta ainakaan tällä hetkellä en lupaa mitään. Mies taas on tutustumisemme alusta asti sanonut haluavansa kaksi lasta.
Kun suhteemme alkoi käydä vakavammaksi, oli pakko ottaa asia esille. Sanoin, että meidän on paras erota heti, jos mies tosissaan haluaa lapsia, koska en voi niitä hänelle varmasti luvata. Silloin mies sanoi, että hänelle tärkeintä on saada elää minun kanssani. Jos se tarkoittaa, ettei meillä ole lapsia, niin sitten niitä ei ole.
Eli ensin minä olin valmis luopumaan miehestä asian takia, nyt mies on valmis luopumaan haaveestaan tehdä lapsia. Jonkun täytyy siis joustaa, teidänkin suhteessanne.
Kysy, miksi tyttösi ei halua lapsia. Itse haluan ainakin ensin varmistaa, että kykenen luomaan hyvän uran, elää vapaasti, matkustella. Jos elämä on muuten mallillaan, voin ehkä harkita lapsia. Eniten pelkään sitä, mitä monille lapsia hankkineille ystävilleni on käynyt: nainen jumiutuu kotiin lasten kanssa, mies jatkaa menevää elämää. En ole yhtään varma, että mieheni olisi valmis kantamaan tasan 50% vastuun lapsista, enkä halua yksin itselleni 100& tai edes 85% vastuuta. Lapset tarvitsevat myös huolehtivan isän.
Useamman lapsen isänä haluan lisätä että lasten kanssa matkustaminen on mukavaa. Eka ulkomaan matka tehtiin kun eka lapsi oli 3 kk ja parhaimmat matkat tehdään aina koko perhe yhdessä. Vastuu on aina otettava ja jos epäilee toisen vastuunottohalua tai kykyä kannattaa varmaan lykätä lasten hankintaa.
meilläkin mies halusi lapsen/lapsia. 10 vuotta meni sitten tehdessä ja olin 32v saadessani esikoisen.
se mikä 20 tuntuu mahdottomalta on 30 :lle juuri oikein.
peloista ja haaveista voi ja täytyy keskustella.
lapsella on oikeus syntyä toivottuna molempien vanhempien kotiin
Minun mieheni oli aikaisemmin enemmän sillä kannalla, että lapsia pitäisi saada. Minulla taas on aina ollut ajatus saada lapsia joskus opiskelun jälkeen. Siksi sanoin joskus vauvakuumeilevalle miehelleni jopa, että en halua lapsia välttämättä koskaan. Ja silloin minusta tuntuikin, että ei se ole mikään välttämättömyys. Miehelle nämä sanani olivat kauhea shokki.
No nyt minulle on tullut yhtäkkiä kova vauvakuume. Olen 25 vuotta ja olen ollut mieheni kanssa yhdessä yli 6 vuotta. Mieheni taas on tällä hetkellä sitä mieltä, että ei vielä. Uskon, että tulee vielä aika, että aika tuntuu kummankin mielestä hyvältä.
Tyttöystäväsi on vielä aika nuori. Hän ehtii kyllä vielä saada monta vauvakuumetta! Minuun vaikutti tosi paljon se, että kaverit alko saada lapsia...
Meillä ei onneksi ole konfliktitilannetta, sillä meistä kumpikaan ei halua lapsia.
Kuten muutama kirjoittaja on sanonut ja itsekin pohdit, te olette vielä nuoria, aikaa on vielä ja mieli voi muuttua - mielen muuttumisen varaan ei kuitenkaan missään tapauksessa kannata laskea!!
Itse en muista koskaan halunneeni lasta, en muista edes leikkineeni kotia/äitiä koskaan, en pysty kuvittelemaan itseäni äitinä. Olen nyt 29-vuotias ja päätökseni jäädä vapaaehtoisesti lapsettomaksi tuntuu päivä päivältä vain vahvemmalta ja selkeämmältä. Ystävien raskaudet ja lapset sekä heidän elämänsä lasten kanssa ovat vain vahvistaneet 'vakaumustani'. Mielen muuttuminen ei siis ole varmaa faktaa, sinun täytyy varautua siihen, että kumppanisi mieli ei muutu siihen, että hän ei koskaan halua lapsia.
Suosittelen että keskustellette asiasta vakavasti. Vaakakupissa on pahimmillaan suhteenne vs. lapset. Kumpi on tärkeämpi ja painaa vaakakupissa enemmän.
Tässä on myös paikka syvälle itsetutkiskelulle: Miksi sinä haluat lapsia ja miksi kumppanisi ei halua. Mitkä ovat motiivinne sekä tunteenne ja mihin ne perustuvat? Voiko kyse sinun kohdallasi olla 'yleisestä mielipiteestä'? Tai kumppanisi kohdalla jostain pelosta? Voiko näille asioille tehdä jotain, voiko niitä muokata? Ja jos voi, mihin suuntaan? Mihin olette valmiita toistenne puolesta?
On se toisaalta niin väärin, ettei joku halua lapsia. Toiset ei niitä saa, vaikka haluaisikin. Itse henk.kohtaisesti en pitänyt maailmanyksinkertaisempana asiana tehdä lasta, lapsia ei mielestäni tehdä niitä saadaan. Lapset ovat elämänrikkauksia!!! Tällä hetkellä olen onnellinen pojan äiti, tosin poikaa odoteltiin noin. 6 vuotta!