Olemme asuneet mieheni kanssa yhdessä muutaman vuoden, tämä on miehen ensimmäinen vakava suhde. Itselleni ei. Alussa kaikki vaikutti ihanalta, mies huomioi minua ja lähetteli kivoja tekstareita, jätti lappuja joissa kertoi rakastavansa...tunsin oloni tärkeäksi, halutuksi. Nyt tilanne on täysin päinvastainen eikä kyse ole mistään normaalista kuviosta "kun arki astuu suhteeseen mukaan" - vaan mies tuntuu lähinnä pitävän minua siivoojanaan ja itsestäänselvyytenä. Että kun nyt tässä yhdessä asutaan niin se riittää. Olen varmaan 1,5 vuotta vihjaillut hänelle että kaipaan enemmän hellyyttä, tunteita, tekoja tai sanoja MITÄ VAAN että tuntisin itseni NAISEKSI, HALUTUKSI. Vaikka itse sanonkin niin olen ihan mukiinmenevän näköinen nainen. Silti tuntuu että hän ei halua kanssani seksiä kovinkaan usein. Olen niin pohjattoman väsynyt...melkein kaikki muu on hyvin..odotamme tulevaisuudelta samoja asioita, pidämme samoista asioista...tuntuu vain että olen lukittuna avoliittoon joka ei olekkaan sitä mitä odotin. Haluan liiton jossa vielä 10-20vuoden jälkeenkin mies (ja nainen) näyttävät rakkautensa toisilleen pienin sanoin ja teoin. Jos sitä ei ole olemassa niin en halua mitään liittoa. Mies ei ikinä puhu minulle miten hänellä menee, ja kun keskustelemme esimerkiksi yhteisistä asioista niin minä puhun ja hän on hiljaa. En koskaan saa tunnetta että yrittäisimme YHDESSÄ rakentaa parempaa suhdetta.. on ihan kamala tunne kun et vaan jaksa enää edes sanoa samasta asiasta miljoonatta kertaa, ja tiedät että vaikka sanoisitkin niin mies vaan suuttuu että jaksat taas samasta asiasta valittaa. Tuntuu kuin olisin loukussa. Onko kenelläkään muulla ollut tälläisiä tilanteita, kun tuntuu että puoliso ei vain rakasta vaikka harrastukset jne kaikki muut suunnitelmat sopii yhteen? Olen jopa sanonut hänelle että melkein pakotat minut unelmoimaan toisesta miehestä, eikä tämäkään herätä...näen oikeasti unia miehistä jotka kertovat rakastavansa minua ja aina kun herään todellisuuteen, olen surullinen. Haluaisin tämän miehen rakastavan minua ja näyttävän sen....
tunnekylmyys
pala kurkussa
122014
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
ja mies tissutteleee melkein joka ilta, tai töitten jälkeen pari kaljaa...vapailla hän tulee aina överikännissä kotiin ja tämä oksettaa minua. Vihaan miestäni kännissä. On lapsellista juoda itsensä sellaiseen humalaan että ei pääse edes kunnolla ovesta sisään UUDESTAAN ja UUDESTAAN...joka viikonloppu sama kuvio
ja arvatkaa miltä minusta tuntuu siinä vieressä istua kun hän soittelee kavereille että mikä meno ja suunnittelee iltaa kun IKINÄ hän ei suunnittele meidän yhteistä iltaa yhtä innoissaan
Lueppa ihan ite tuo kirjoitukses ja mieti. Miehiä on maailma puolillaan ja kenellekään ei tarvitse ruveta piikomaan. Eli laita kattilat jakoon NYT. 15 vuoden päästä voi olla myöhästä.
Voisko olla vika sinussa,kun mies tollai käyttäytyy???
Harva avioliittoon astuva aavistaa, että jatkossa saattaa olla tiedossa elinkautinen "kylmäkaapin" kanssa (ei tule hellyyyttä, halauksia, pusuja, eikä seksiäkään). Itselläni vastaava tilanne. Avioliittoa takana n. 10v. Tähän päälle mieheni lähes totaali kyvyttömyys seksissä, minkä merkkejä en hoksannut ottaaa vakavasti seurusteluaikana. Mieheni kun tuolloin vakuutti, että seksi on hänen vahvinta aluettaan... ja kaikki kyllä paranee aikanaan.... Näyttöjä tästä ei ole tullut vieläkään. Vuosia yritin huomioida miestäni ´kaikin tavoin´ ja herätellä rakkauden tunteita, joita hän seurusteluaikana vakuutteli. Syyllistin itseäni kun vastakaikua ei tullut. Sitten huomasin, ettei vika ole(kaan) vain minussa. Se, ettei mieheni ollut / ole edelleenkään kiinnostunut (kykene) ratkaisemaan parisuhdeasioita yksissätuumin on vienyt minulta täysin kaikki halut ja tunteet häntä kohtaan ja omat energiani. Mieheni torjuvalla käytöksellään kuin "pakottaa" minut kiinnostumaan muista miehistä. Miehen mielestä kaikki on kuitenkin ok, kunhan vain olen nurisematta! Onhan elämänraamit muutoin on kunnossa. Elän siis elinkautisessa selibaatissa avioliitossani ja muutenkin kuin sinkku, paitsi että sinkuilla vireämpi seksielämä.
Vieraissa en voi ajatella hyppiväni, koska silloin hankkisin itselleni kevytkenkäisen naisen maineen. Ja ukkomiehelle seuralaiseksi ryhtyminen merkitsisi takuuvarmaa simputuksen uhriksi joutumista hänen todennäköisesti hankalan (pihtaavan) vaimon taholta. Pihtaavilla puolisoillahan henkinen alistaminen usein pravurinumerona, eli toisen henkinen nujertaminen, jotta voi hallita / orjuuttaa toista ja siten estää puolison pakeneminen. Nämä roolit eivät houkuttele, koska ne merkitsisivät vain samanlaista uhkaa omalle minuudelle ja henkistä energian tuhlausta, kuin nykyinen huono suhdekin.
Miten päästä umpikujasta? Vaihtoehtoja suunnalle varmasti on, mutta itselläni tässä "nalkissa" mielessä lähinnä kaksi. Eli sopeutuminen ja loppuelämän kestävä kärsiminen hamaan hautaan asti (matkan varrella elätellen harhakuvitelmaa itsestä elämästä suorituvana sankarina). Toinen vaihtoehto on usko ja luottamus siihen, että voi vielä joskus antaa ja saada rakkautta, sekä kokea emotionaalista vastavuoroisuutta kumppanin kanssa. Joillekin ihmisille uuden kumppanin löytäminen tuntuu olevan helppoa. Itselleni se ei ole, vaikka flaksi muille miehille (toisin kuin omalle) kävisinkin. Sopiva kumppani joko löytyy / sen löytää / saa, tai sitten ei. Toisinaan tuntuu, että puolisoni tunnekylmyys on nujertanut minut henkisesti sellaiseen jamaan, että vaikka edessäni seisoisikin:) muutama minulle sopivin mies maailmassa (ja päin vastoin), niin nämä miehet ovat tai menevät muille naisille. Heille, joiden kanssa miehet sitten kärsivät liitoissaan. Todella kiitollisia saavat olla ne, joilla sukupuolinen kohtaanto on onnistunut aivan oikeasti - niin, että sen voi rehellisesti tunnustaa ja tuntea, molemmat!
Ymmärrän tilanteesi, koska se muistuttaa paljon omaani. Itselläni torjutuksi tuleminen mieheni taholta elämän perusasioissa (joiden pitäisi olla itsestäänselvyyksiä), kuten mahdollisuus antaa ja saada hellyyttä ja rakkautta - vie niin pajon aivokapasiteettia, ettei energiaa muihin ponnistuksiin tahdo löytyä. Pullat uunissa on palanut itselläni pari kertaa viimeisen vuoden aikana, koska olen ollut niin ajatuksissani probleemaani pähkäillessä. Vinkit ulospääsyyn ovat tervetulleita!
Olin tunnepuoleltaan kylmäkapin kanssa naimisissa myös sen 10 v kun sain eron vietyä läpi. Yksinkertaisesti en nää voinut elää rakkaudettomuudessa. Testasin mieheni tunnepuolta rauhassa ajan kanssa, en tehnyt pelkään omaan luuloon perustuvaa päätöstä. Hän kertoi itsestään mm. että hän ei kykene tuntemaan tunteita ellei jotain satu hänelle itselleen, eli hänellä ei ole normaalia empatiakykyä eikä tunneyhteyttä, hän ei myöskään kyennyt rakastamaan ketään, ei itseäänkään, tästä samasta tunnevammasta johtuen. En voinut siis enää elätellä toivoa hänen muuttumisestaan, kun toinen ei tunnen niin ei tunne, eikä myöskään kykene antamaan sitä tunnetta ja lämpöä toiselle. Siinä ei auta oma hyvä esimerkki, ei pariterapia, ei keskusteleminen. Olisin tietysti voinut jäädä kulissiin ja järjestää itselleni rakkaudellisen suhteen jonkun toisen kanssa, mutta hän ei sallinut tällaista ja käytti raskaasti henkistä väkivaltaa ja lateli jopa uhkauksia tappaa mies jonka kanssa minulla joskus on säpinää. Eroaminen oli erittäin raskasta henkisen väkivallan takia, mutta selvisin ilman fyysisiä vammoja. Koska minä kykenen rakastamaan ja tarvitsen rakkautta, olen ollut erossa reilun vuoden jotta elämääni olen saanut tilaa sille rakkaudelle. Vielä en häntä, eli rakastavaa suhdetta, ole löytynyt, mutta nyt tavoitteeni on lähempänä kuin koskaan avioliittomme aikana.
Luottakaa näihin tunnekylmyyden ensioireisiin ja ottakaa asia vakavasti. Viallista ei voi rakastamalla saada ehjäksi. Siinä menee se tunteva ihminen rikki.
Ensinnäkin älä vihjaile!!! Ota sellainen päivä ettei miehellä ole mitään ja istukaa ja sano hänelle totisena asiat ja niin, että mies sen tajuaa, siis sillai että tosiaan tajuu!! Miehet ei ymmärrä vihjeitä ja puoli holtittomasti sanoen..ja aikuistukaa naiset ja jotku miehetkin, te kaipaatte sellaista mitä näätte tv-s ja mitä luette jostain..sama arki tulee uudenki miehen kanssa joka vie teidän jalat alta suhteen alussa.
Voisiko miehesi olla homo? Oletko tullut tällaista vaihtoehtoa pohtineeksi? Tekstistäsi saa sellaisen vaikutelman, ettet saa liitostanne mitään. Miksi jatkat sitä? Mitä miehesi suhteestanne saa? Itse en ymmärrä, miten ihmiset voivat elää tunnekylmissä liitoissa. Jos toinen kokee vastenmieliseksi kaiken fyysisen kanssakäymisen, mitä järkeä koko suhteessa edes on? Kysypä tätä mieheltäsi.
Kuule, ei sitä rakkautta ole enää 20 vuoden jälkeen...satumaassa ehkä vain.
Olen itse ollut 26 vuotta saman miehen kanssa ja kieltämättä ensimmäiset 10 vuotta oli kivaa, sen jälkeen vuosi vuodelta vähemmän kivaa.
Elämä on sellaista, ei sitä kukaan jaksa ihan oikeesti hei! palvoa toista vuodesta toiseen...
Teidän kuhertelut on nyt ohi ja se arki on tosiaan tullut suhteeseenne, vaikka se kurjalta tuntuukin!
Aika äkkiähän tuo kieltämättä tapahtui, meillä sitä kesti kyllä kauemmin kuin teillä..?
Tuossa oot tehny tosi ison virheen, kun olet alkanut lässyttään vieraista ihanista miehistä, se syö miestä!
Melkein sama, vaikka olisit tosiaan käyny ittees panettamassa toisaalla...Naiset kun osaa sillä sanan säilällä sivaltaa ilkeesti halutessaan..
Oletkos itse muistanut palvoo miestäs? Vai ootko tottunut vain saamaan aina sitä huomiota toisilta?
Jos sitä tosiaan haluaa sitä rakkautta vielä vuosienkin päästä, pitäisi tehdä itse niin pirun kovasti töitä sen eteen, ettei sitä jaksa!!!
Se automaattinen rakkaus on vain alussa pyyteetöntä...Sen huumaavan alun jälkeen saa tasan sen verran, paljonko on valmis itse antamaan..
sain paljon ajateltavaa vastauksistanne, kiitos paljon. En uskonut tähän tulevan näin montaa kirjoitusta. Olen päättänyt että jos tilanne ei muutu niin lähden heti kun löydän asunnon.
Nimimerkille "Mitä itse annat?" tahtoisin sanoa että olen antanut paljonkin, sanon miehelleni hyvää huomenta rakas, hei miten meni töissä, oliko kiva päivä, silittelen telkkaria katsoessa, annan joskus pusun, otan suihin, panen, rakastelen, miellytän, siivoan, järjestän yllätyksiä, askartelin kortteja joissa kerroin miten rakastan, lähetin (en enää 3kk ole lähtettänyt) pieniä tekstareita jotka ei olleet mitenkään erikoisia mutta piristivät päivää ja KOSKAAN näitä en saa takaisin....k un mies tulee ovesta niin se kiroaa vittu saatana sitä tätä, ei sano moi kulta, ei mitään tälläistä EI MITÄÄN. ASUN PAHVILAATIKON KANSSA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
niin kun sanoin niin jos sellaista suhdetta ei ole olemassa jossa toiselta voi 20v yhteiselon jälkeen vielä kysyä miten päivä meni, antaa pusun ja tervehtiä niin en halua mitään suhdetta. Muutan keskelle metsää koirineni ja asun yksin ennnemin kuin pahvilaatikon kanssa.
En tyydy suhteeseen jossa jokainen päivä on paskaa.
vastaan tähän, vaikka onkin tosi vanha ketju, mutta haluaisin tietää miten teillä menee?
Tuliko ero?
Itselläni on ihan samanlainen tilanne kuin sulla, sillä erolla että minä olen mies ja nainen on se tunnekylmä osapuoli nykyään. Meidän liitossa myös tuo 10v tuntuu olevan se rajapyykki jonka jälkeen liitosta on tullut enemmän vaan kaverisuhde.
Jos miehes on kylmä kuin kala ja pitää naista siivoojana niin eroa. Voit sitten siivota itsellesi kun muutat erilleen. Et tarvii miestä joka ei tee kotitöitä.
Kyseessä saattaa olla persoonallisuushäiriö ja sille ei voi mitään. Sitä ei voi parantaa millään terapialla/lääkkeillä. Tai sitten joku asperger tmv. Ei muuta mahista kuin erota, koska sopeutuakaan ei voi siinä rikkoo itsensä ja katkeroituu.