Okei, tulenpahan purkamaan tuntojani tänne, josko siitä apua olis..
Oon 26 v nainen ja ja olen naimisissa, 7 vuotta yhdessäoloa takana. Yksi alle kouluikäinen lapsi on. Viimeiset puoltoista vuotta olen ollut surullinen ja haikaillut toisenlaista elämää. Olen onnistunut sotkemaan elämäni hyvinkin huolella. Ulospäin meillä on hyvin asiat, on ihana, erittäin vilkas lapsi ja viime kesänä ostettu oma asunto.
Puoltoista vuotta sitten mut löysi facebookista 7 vuotta vanha "vakipano" ja aloitimme netti/tekstiviesti/puhelinsuhteen, pitkän välimatkan takia vain näin. Rakastimme toisiamme jo silloin 7 vuotta, emme vain kumpikaan tehneet asialle mitään ja se hiipui. Sitten löysin nykyiseni ja hän liian myöhään tunnusti rakkautensa. Olin jo ehtinyt rakastua nykyiseeni ja päätin pysyä siinä.. Mietin tuota toista ihmistä usein ja hän kuulemma myös minua vaikka olikin välissä myös suhteessa.
Rakastuin nyt sitten uudelleen, tai vanha rakkaus tuli uudelleen esille. Ja niin hänelläkin ainakin aluksi. Viime joulukuussa hän sitten lopulta katkaisi välit minuun, ei kuulemma enää jaksanut. Oli jo aiemmin sanonut ettei halua rikkoa perhettämme. En ole sen jälkeen pystynyt ajattelemaan muuta kuin häntä. Kaikkein vähiten omaa miestä. Viime kesänä näimme vihdoin tämän toisen miehen kanssa ja petin miestäni. En kadu.
Oman mieheni kanssa emme ikinä riitele, harvoin on sanaharkkoja ja elämä matelee merkityksettömänä eteenpäin. Mietin jatkuvasti eroa. En rakasta enää miestäni, kiintymystä kyllä on ja tietty tottumusta. Seksiä meillä ei ole ollut viimeiseen vuoteen ehkä viitisen kertaa ja viimeksi joskus viime syksynä. Ennen nykyistä suhdetta olin seksuaalinen ja hänen kanssaan seksuaalisuus lopahti jo aika suhteen alussa. Olemme ns. kämppiksiä nykyään, ainakin omasta mielestäni.
En osaa puhua näistä asioista mieheni kanssa, hän ei puhu mistään ikinä. Väsyneenä ja totaalisen vittuuntuneena saatan huudahtaa, etten jaksa enää tällaista, haluan pois. Hän ei reagoi siihen mitenkään. Pakkohan hänen on tietää kuinka paha minun on olla, mutta ei ota puheenaiheeksi. Enkä minä kun en osaa enkä uskalla. Puhumattomuutta lukuunottamatta hän on melkeinpä parasta mitä nainen voi saada, hoitaa lasta enemmän kuin minä, käy asioilla, tekee ruoan jne.. Siivous on sitten enemmän minun kontolla enkä valita ääneen koska hän tekee kuitenkin niin paljon. Ja usein tekee päin v*ttua :)
Jos lähden, jätän lapsen hänelle, tietenkin haluan yhteishuoltajuuden ja nähdä lasta mahd. usein, mutta haluan, että lapsen pääasiallinen koti on isällään. En halua enää edes yrittää, ei mitään terapiaa tai muutakaan, mutta en uskalla lähteäkään.. Voiko tämmöisessä suhteessa jatkaa?
Tiedän, että tämä kriisi sai alkunsa toisesta miehestä, ja vika on minussa. En vaan voi unohtaa tätä toista, enkä halua enää olla tässä. Onnistuin sotkemaan koko elämäni kun halusin naimisiin, tehtiin lapsi, halusin oman asunnon vaikka oli jo toinen mies.. Phuuh, kyllä pieni ihminen osaa sotkea asiansa :(
Oon 26 v nainen ja ja olen naimisissa, 7 vuotta yhdessäoloa takana. Yksi alle kouluikäinen lapsi on. Viimeiset puoltoista vuotta olen ollut surullinen ja haikaillut toisenlaista elämää. Olen onnistunut sotkemaan elämäni hyvinkin huolella. Ulospäin meillä on hyvin asiat, on ihana, erittäin vilkas lapsi ja viime kesänä ostettu oma asunto.
Puoltoista vuotta sitten mut löysi facebookista 7 vuotta vanha "vakipano" ja aloitimme netti/tekstiviesti/puhelinsuhteen, pitkän välimatkan takia vain näin. Rakastimme toisiamme jo silloin 7 vuotta, emme vain kumpikaan tehneet asialle mitään ja se hiipui. Sitten löysin nykyiseni ja hän liian myöhään tunnusti rakkautensa. Olin jo ehtinyt rakastua nykyiseeni ja päätin pysyä siinä.. Mietin tuota toista ihmistä usein ja hän kuulemma myös minua vaikka olikin välissä myös suhteessa.
Rakastuin nyt sitten uudelleen, tai vanha rakkaus tuli uudelleen esille. Ja niin hänelläkin ainakin aluksi. Viime joulukuussa hän sitten lopulta katkaisi välit minuun, ei kuulemma enää jaksanut. Oli jo aiemmin sanonut ettei halua rikkoa perhettämme. En ole sen jälkeen pystynyt ajattelemaan muuta kuin häntä. Kaikkein vähiten omaa miestä. Viime kesänä näimme vihdoin tämän toisen miehen kanssa ja petin miestäni. En kadu.
Oman mieheni kanssa emme ikinä riitele, harvoin on sanaharkkoja ja elämä matelee merkityksettömänä eteenpäin. Mietin jatkuvasti eroa. En rakasta enää miestäni, kiintymystä kyllä on ja tietty tottumusta. Seksiä meillä ei ole ollut viimeiseen vuoteen ehkä viitisen kertaa ja viimeksi joskus viime syksynä. Ennen nykyistä suhdetta olin seksuaalinen ja hänen kanssaan seksuaalisuus lopahti jo aika suhteen alussa. Olemme ns. kämppiksiä nykyään, ainakin omasta mielestäni.
En osaa puhua näistä asioista mieheni kanssa, hän ei puhu mistään ikinä. Väsyneenä ja totaalisen vittuuntuneena saatan huudahtaa, etten jaksa enää tällaista, haluan pois. Hän ei reagoi siihen mitenkään. Pakkohan hänen on tietää kuinka paha minun on olla, mutta ei ota puheenaiheeksi. Enkä minä kun en osaa enkä uskalla. Puhumattomuutta lukuunottamatta hän on melkeinpä parasta mitä nainen voi saada, hoitaa lasta enemmän kuin minä, käy asioilla, tekee ruoan jne.. Siivous on sitten enemmän minun kontolla enkä valita ääneen koska hän tekee kuitenkin niin paljon. Ja usein tekee päin v*ttua :)
Jos lähden, jätän lapsen hänelle, tietenkin haluan yhteishuoltajuuden ja nähdä lasta mahd. usein, mutta haluan, että lapsen pääasiallinen koti on isällään. En halua enää edes yrittää, ei mitään terapiaa tai muutakaan, mutta en uskalla lähteäkään.. Voiko tämmöisessä suhteessa jatkaa?
Tiedän, että tämä kriisi sai alkunsa toisesta miehestä, ja vika on minussa. En vaan voi unohtaa tätä toista, enkä halua enää olla tässä. Onnistuin sotkemaan koko elämäni kun halusin naimisiin, tehtiin lapsi, halusin oman asunnon vaikka oli jo toinen mies.. Phuuh, kyllä pieni ihminen osaa sotkea asiansa :(
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mieheni ei tiedä, että olen pettänyt häntä.
sun kannattaa tarkkaan ajatella, mikä olisi vaihtoehto. Ei kannata ainakaa suin päin rynnätä sen entisen luo ja polttaa siltoja takanaan.
Yksi mahdollisuus olisi, että hankkisit oman asunnon ja katsoisit, miten sinulla alkaa mennä ja miten miehelläsi menee lapsen kanssa. Se voisi avata miehesi silmätkin.
Mun mielestä syrjähyppy, kun se on johtunut puutteesta, ei ole minkään arvoinen. Sen voi unohtaa.
Jos mies pitää sinua seksin puutteessa niinkuin kerroit niin se on sama ettei antaisi ruokaa. Ihmisellä on tarpeensä, jotka pitää saada tyydyttää. Siinä asiassa syyllisenä pidän enemmän miestäsi, joka aiheuttaa teidän tilanteen. Unohda koko syrjähyppy ja suunnittele uusi, oma elämä.
Siis mieheni ei pidä minua puutteessa, ei ole ikinä pitänytkään, en vaan itse halua häntä. Intohimo puuttuu kokonaan. Nykyään hän ei itsekään enää pyydä pahemmiten seksiä, eikä kerro enää mitään asioitaan, tietää siis että kaikki ei ole hyvin ja vetäytyy. Tyydytän kyllä salassa itseni, mutta häntä en halua.
Pettäminen ei tapahtunut puutteen takia, vaan koska rakastan sitä toista. En voisikaan juosta toisen luo, koska hän katkaisi välinsä minuun. Ehkä haluaisi ainakin jossain määrin minut jos eroaisin, ehkä ei.
olen mies ja olen vähän samankaltaisessa tilanteessa oman vaimon ja perheen kanssa, mutta minulla taas oma liitto on lopahtanut täysin itsestään ja nyt olen ykskaks ihastunut syvästi erääseen naiseen. Liikkeelle lähdemme asumuserolla ja yhteishuoltajuudella (vuorotellen hoitoa) ja ovet on auki vielä tässä vaiheessa myös paluulle (jos jostain syystä tunteet vaimoon vielä heräisi).
Mielestäni sinun tilanteessa pitää uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä .
Tolla tavalla oon just ajatellut et olis ensin asumuserossa ja katsoisi miten menee. Mies on joskus sanonut että jos ero tulee ni takaisin ei palata. Mutta tietty tosi paikan tullen ei välttämättä pidetä aina kiinni tiukoista mielipiteistä. Mutta niin vaikea lähteä keskustelemaan asiasta, kun joutuu yksin puhumaan ja näkee toisen surun. Ja tietty pelkää mahdollista vihaa.
jäädä. piste.
Saisiko perusteluja?
Oikeastaan et :) - tää vastaus tuli siitä fiiliksestä, minkä tekstistäsi sain. Kuulostat surulliselta, onnettomalta ja sitä vielä lisää se, että tiedät itse olevasi "syypää" tähän, kun heikkouttasi toimit noin.
Tulee äidillisen empaattinen olo ja tekee vain mieli neuvoa jäämään. Etkö todella enää rakasta? Itseäsi? Päätit kerran jatkaa tämän miehen kanssa eikä kuulosta, että olisit tehnyt väärää valintaa - sulla tuntuu olevan kaikki oikein hyvin. Et vain silloin käynyt loppuun asti selvittämässä toista suhdetta ja se jäi "kytemään". Jos olisit valinnut tuon toisen miehen silloin ja sitten huomannut, ettei tunteenne riitäkään pysyvään suhteeseen (tai muuta sellaista) niin tänä päivänä ehkä katuisit, ettet ottanut tätä miestä, jonka kanssa arki sujuu ja joka on hyvä mies sinulle. Voihan se olla, että nykyisesi on liiankin "kiltti" sun makuusi ja kaipaat miehekkyyttä, jotta syttyisit sänkyyn asti, mutta se on toinen ongelma ja se teidän täytyy selvittää erikseen eikä liity oikeastaan tähän etämieheen (josta voit kuvitella vaikka mitä, koska et elä hänen kanssaan arkipäivää).
Tsemppiä! Jää ja tee tästä miehestä ja itsestäsi ja lapsistasi onnellisia, jos pystyt :)
Aika vaikeaa vaan tehdä itsestään onnellista :(
Mitäs sä kyselet, kun olet jo päätöksen tehnyt. On se reilumpaa miehellesikin. Kyllä sä pärjäät, mutta varaudu siihen ettei se onni tule siltikään luoksesi.
En ole sanonut, että päätöksen olen tehnyt. Tai ehkä olenkin ja haen ns. rohkaisua ottaa ensimmäinen askel.. Ei joo välttämättä onnellisuutta tule lähtemällä, mutta eihän sitä tiedä, vaikka tulisikin :)