Olemme olleet naimisissa yli 10 vuotta, yhdessä 15 vuotta ja lapsia on kaksi. Molemmat tällaisia kohta nelikymppisiä. Minusta meillä on ollut aina erittäin hyvä suhde. Olemme aina mieheni kanssa keskustelleet paljon ja viihtyneet yhdessä. Mieheni on myös erittäin perhekeskeinen ja viettää paljon aikaa lasten kanssa, laittaa ruokaa yms. Joten kotitöistä ja menoistakaan ei ole ollut koskaan suuria riitoja. Nyt on kuitenkin alkanut tulla joitan "pilviä taivaalle". Mieheni on ollut jo jonkin aikaa selkeästi jotenkin tyytymätön suhteeseemme. Hän sanoo kaipaavansa enemmän hellyytä ja rakkaudenosoituksia, tunnetta ja yhteisiä hetkiä. Tietää ja myöntää että niitä ei lapsiperheen arkeen niin paljon mahdu mutta kuulemma ihan pienetkin arjen hellyydet riittäisivät. Itse en ole koskaan ollut mikään "kainalossa kiehnääjä" ja olen varmaan antanut hänelle liian vähän huomioita välillä. Jotenkin en vain osaa arjen pyörityksessä ajatella mitään muuta ja siksi nuo hellyydenosoitukset jäävät antamatta. Mutta en muuten ole mielestäni mitenkään muuttunut. Mieheni kuitenkin sanoo minun myös muuttuneen ja olevan nykyisin etäisempi ja usein jotenkin "ei paikalla". Itse en ole tällaista huomannut. Rakastan miestäni mutta liika romantiikka on minulle vierasta. Hän ehkä kaipaisi sitä enemmän.
Heti alkuun pitää sanoa että en usko että hänellä on ketään toista, tai edes mitään ihastusta. Uskon että huomaisin sen kyllä monista muista merkeistä. Mutta se on selvää että mieheni kaipaa suhteeseemme jotain uutta. Ongelma on se että itse eläisin näin ihan tyytyväisenä. Mutta en oikein uskalla vain antaa asian ollakaan ja katsoa meneekö asia mieheni mielessä vain pahemmaksi vai ei. Silti en usko että osaan itse muuttua suhteessa jotenkin radikaalisti toisenlaiseksi. Ollaanko tässä nyt ihan oikeasti "vaaran paikassa" jossa minun pitäsi oikeasti muuttua jotta avioliittomme pysyisi onnellisena vielä jatkossakin vai onko miehelläni vain joku kriisi? Vinkkejä tai kokemuksia otetaan ilolla vastaan.
Heti alkuun pitää sanoa että en usko että hänellä on ketään toista, tai edes mitään ihastusta. Uskon että huomaisin sen kyllä monista muista merkeistä. Mutta se on selvää että mieheni kaipaa suhteeseemme jotain uutta. Ongelma on se että itse eläisin näin ihan tyytyväisenä. Mutta en oikein uskalla vain antaa asian ollakaan ja katsoa meneekö asia mieheni mielessä vain pahemmaksi vai ei. Silti en usko että osaan itse muuttua suhteessa jotenkin radikaalisti toisenlaiseksi. Ollaanko tässä nyt ihan oikeasti "vaaran paikassa" jossa minun pitäsi oikeasti muuttua jotta avioliittomme pysyisi onnellisena vielä jatkossakin vai onko miehelläni vain joku kriisi? Vinkkejä tai kokemuksia otetaan ilolla vastaan.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Missään liitossa nuo tarpeet eivät mene yksiin ja yleensä parit tekevät sen virheen, että ajattelevat, että se, jolla on tarpeita on se, jonka on sopeuduttava tilanteeseen eikä sen, joka ne tarpeet voisi pienellä vaivannäöllä täyttää. Olet tarkka, koska olet tunnistanut tuon vaaran paikaksi, sillä sitä se on. Koskaan ei pidä painaa villasella, kun puoliso ilmaisee tarpeensa.
Miksi se on ongelma, että sinä pärjäisit vähemmällä? Miten se on sinulta pois, jos halit miestäsi ja suukottelet, tuot sitä romantiikkaa? En usko sinun tulevan yhtään tyytymättömämmäksi suhteeseenne sen kautta. Tunnista myös omat tarpeesi. Jos jokin asia -olkoon se vaikka oman ajan tarve tai sellainen yhdessäolo jossa ei turhia romantisoida- mielestäsi uhkaisi jäädä tuon miehen tarpeen alle, on teidän yhdessä varattava aikaa myös sille. Tuo tarve voi olla jokin muukin.
Lapsiperheissä unohdetaan, että puoliso ihan oikeasti on kuitenkin sen tärkein ja se suhde. Sillä kun suhde on hyvä, voivat lapsetkin hyvin ihan takuulla ja vanhemmilla riittää kyllä rakkautta lapsille aina automaattisestikin - se pitkä suhde vaatii joskus järjellä tehtyjä tekoja.
Oli puolison tarve mikä hyvänsä, silloin sudenkuopat vältetään sillä, että se puolisoista, joille se tarpeen täytäminen ei tule luonnostaan, tekee sen ihan järjestelmällisesti järjellään. Hänen ei tarvitse pitää tai nauttia sen tekemisestä - riittää kun sen tekee. Ja sama tietysti on toimittava myös toisinpäin. Sitä se rakastaminen on että toisen tärkeimmät tarpeet täyttää - ei tarvitse jokaista pikkujuttua täyttää mutta tärkeimmät.
Hieno viesti "Ol Playa", kiitos! Siinä olikin aika paljon ajattelemista minulle. Olen varmaan unohtanut vähän liian paljon "perusasioita" näiden pikkulapsiaikojen kuluessa vaikka ne lapset eivät enää niin pieniä olekaan. Täytyy todella ehkä ottaa itseään niskasta kiinni ja ajatella sitä toistakin vähän uudesta näkökulmasta. Ja myös miettiä niitä omia tarpeita ja toiveita. Niitäkin toki on. Ehkä muutos onnistuu, pysyväkin, toivon ainakin niin. Onko joku muu onnistunut?
Olemme olleet 10 vuotta yhdessä ja olemme onnistuneet säilyttämään keskinäisen hellyyden ja huomioimisen. Mieheni aina ohi kulkiessaan sipaisee minua, koskettaa kättä, niskaa, takapuolta, mitä milloinkin. Tämä pieni ele (ja kuitenkin niin suuren suuri) saa ainakin minut tuntemaan itseni tärkeäksi ja huomioiduksi. Tuntuu kuin kiireen keskellä hän ilmaisisi, että ajattelee minua. Joskus se ei vaadi sen enempää. Ei tarvitse käpertyä kainaloon.
Menen vastaan ovelle, kun mieheni tulee töistä, tai mistä milloinkin, ja tervehdin iloisesti (halaus, suukko tai "kiva kun tulit kotiin").
Varmaan alkuun voisit ikäänkuin listata asioita, joita voisit tehdä toisin, ja yrittää noudattaa sitä. Ei varmastikaan aluksi tule luonnostaan, mutta ajan kanssa joistakin seikoista voi vaikka kehittyä tapa. Miksei muutos voisi onnistua? (olin suhteemme alussa huono siivoamaan ja luulinkin olevani luonnostaan sotkuinen ihminen. Opittu tapahan se oli, kuten siivominenkin. Pikku hiljaa opin, kun ymmärsin kuinka tärkeää se oli toiselle. Aluksi tein sitä vain toista ilahduttaakseni, nyt se tulee jo luonnostaan, ja ilahdutankin sillä myös itseäni.)
Mielestäni on outoa, että noin pitkässä suhteessa mies nyt yhtäkkiä haluaa ihan erilaisen suhteen. Onko hän siis ollut koko liiton ajan tai jopa monen vuoden ajan onneton? Olettekohan ihan vääriä toisillenne? Tuntuu aika keinotekoiselle yrittää olla hellä, jos se ei luonnostaan onnistu.
Oikeesti, ihmiset on erilaisia ja jokaisella on oikeus olla omanlaisensa ja löytää kumppani, joka haluaa juuri sitä.
En usko että mieheni on ihan äkkiä vain alkanut haluta asioita joita ei ennen ole kaivannut. Ennemminkin luulen että häneltä on nyt vain mennyt "malja yli". Meillä on ollut erinnäisistä perhesyistä useita vuosia varmaan vähemmän aikaa toisillemme kuin olisi ollut hyväksi ja se on varmaan vähitellen vain kasautunut suuremmaksi tyytymättömyydeksi. Silti en ole varmaan oikein nähnyt sitä. Oma luonteeni on varmaan vaan sellainen "perusluterilainen kaikki pitää jaksaa-tyyppinen" ja olen siksi vain puurtanut eteenpäin sen kummemmin miettimättä. Aikaisemmin kun meillä oli enemmän yhteistä aikaa niin osasin varmaan useammin relata ja silloin myös pystyin antamaan hellyyttä enemmän. Nyt sille ei tunnu olevan oikein paikkaa ja aikaa. Itse en siitä kärsi mutta mieheni varmaan kärsii. Siksi on alkanut pelottaa mitä tästä tulee jos en osaa muuttaa itseäni niin että tässäkin elämäntilanteessa (jota emme itse voi aktiivisesti muuttaa) voisin olla rennompi ja rakastavampi.
Erittäin tyhmä viesti! Sorry! Muuta asennettasi. Menee tällä asenteella metsään. Yrittäminen ei ole mitenkään keinotekoista. Suu raollaan köllöttäminen mitään yrittämättä on ihan yhtä keinotekoista. Siitä vain yrittämään mitä vain: olla mukavampi kotona, kirjoittaa väitöskirjaa, opiskella, lenkkeillä, kiroilla vähemmän, mitä vain tykkää!
Minusta omassa uskonnossani kristinuskossa on juuri se kiva piirre, että ideana on "tehkää parannus" eli saa hakea parempaa vaikka ihan hakemalla. Ei tarvitse alistua (Islam tarkoittaa "alistumista", mutta en tiedä, miten he sen kokevat). Jos ei ole taputtanut olalle, voi ihan hyvin alkaa taputella olalle ja puhua mukavia. Ei siinä ole mitään keinotekoista.
"Luonnostaan" ihminen suurin piirtein paskoo ja kiroilee. Pistä lauma kakaroita saareen ja anna kasvaa ilman mitään ohjausta: ei hääviä tule. Koska tahansa elämänsä aikana on oikeus hakea kivempaa juttua.
Eli alun kirjoittajalle: kerro miehellesi, miten taitava hän on (ihan missä vaan, autonrenkaan vaihdosta haravoimiseen). Mies haluaa olla arvostettu. Ja sitten ei kun vaan flirttailemaan. Jotain kepeää voi laittaa päälle, vaikka se kuinka tuntuisi naurettavalta ja sitten vaan taputtelemaan. Anna mennä!
Kiitos suorista sanoistasi! Niitä varmaan tarvitsinkin. Hyvä että joku vähän potkii ja sanoo että ei pidä luulla että oma ajatusmaailma on se ainoa oikea. Lähinnä vain pähkäilen sitä miten vaikealta usein tuntuu muuttaa omaa "perusluonnettaan". Se tuntuu niin oikealta että toisen vaatimus muuttaa sitä tuntuu jotenkin loukkaavalta. Siksi olenkin varmaan ollut aika lailla puolustuskannalla mieheni yrittäessä kertoa tuntemuksistaan. Olen yrittänyt löytää hyviä syitä olla muuttumatta ja pitänyt ongelmana vain sitä että mieheni ei osaa tyytyä nykyiseen tilanteeseen johon olen itse ihan tyytyväinen. Varmaan olen pitänyt myös miestäni itsestäänselvyytenä joka pysyy siinä vierellä tuli mitä vain. Mutta ei se varmaan kuitenkaan ihan niin mene.
Liiton hoitamisessa ei jutun juoni ole yrittää muuttaa perusluonnettaan vaan tehdä mieleensä lukujärjestys, jossa on merkattuna toisen tarpeen huomioiminen. Ole ihan oma itsesi vain.
"Ole oma itsesi vain." Tämä on täysin totta ja ihan väärin minusta.
Tietty kunnioitus omaa psyykettä ja asenteita kohtaan tulee säilyttää. Samoin ei ole kenelläkään lupaa tehdä väärin eikä vaatimusta olla vääryyden kohteena.
Mutta muuten minusta kannattaa vähän yrittää sinne kivampaan suuntaan vääntäytyä. Jos on kovasti nalkuttavaa sorttia, niin mitä ihmeen ihanuutta saa elämäänsä sillä, että jatkaa kälkätystään ja karkoittaa ihmisen toisensa perään? Joskus liitto pelastuu, kun se "perusluonne" muuttuu esim. viina jää pois samoin kirolu ja uhkailu. Ei ihmisen perusluonne ole mikään pyhä betoniin valettu asia, jonka muuttaminen olisi suuri järkytys. Totuus on, että ihminen hyvin harvoin muuttuu: ei se oikein halua.
Mutta jokainen hakee itselleen sopivan tien. Itse mielelläni yritän siistiä asenteitani ja käytöstäni. Mitä ihmeen vammaa siitä sielulleni saan,jos jotain parempaa haen? Mutta omaa rytmiikkaansa tietty kunnioittaen.
Itse asiassa sanoin suorat sanani sille keskustelijalle, joka epäili, oletteko ne oikeat toisillenne.
Sinun psyykkeesi on harvinaisen terve ja laadukas, jos niistä suorista sanoista löysit itsellesi vinkkejä! Todella laadukas ihminen! Juo hyvät kahvit sen kunniaksi, Ihmetys! =tarjoaa=
Meillä miehen ikäkriisi ilmeni voimakkaana menovimmana. Kävi kotona vain nukkumassa ja peseytymässä lähinnä. Ehkäpä haki uutta naista muttei onnistunut ketään löytämään. Lopetti vasta sitten kun ihastuin toiseen mieheen ja hän alkoikin vahtimaan minua. No se ihastus tuli ja meni mutta saipa äijä hyvän näpäytyksen. Mieheni alkoi omista kriiseistään syyttelemään minua ja kuvitteli löytävänsä paremman sormiaan napsauttamalla.
Meillä ei onneksi ole vielä ainakaan ollut mitään menovimmaa näkyvissä, päin vastoin. Mieheni toivoisi enemmän yhteistä aikaa ja rauhaa. Toivotaan että en ole vielä onnistunut karkottamaan miestäni niin että menovaihe olisi kohta edessä...
Et ole karkoittanut mitään! Olet mukava ihminen, eikä miehesi ole mihinkään menossa. Ei taatusti löydä parempaa. Pistä kukkamekko päälle joko konkreettisesti tai kuvainnollisesti ja anna tulla hieman kevättä rintaan.
Tuolla edellä vastasin suoraan toiselle kirjoittajalle ja sitten lähetin samassa viestissä sinullekin terveisiä. Vaikka et huomannut, että sinulle ei suoria sanoja sanottu, otit viestin rakentavasti ja laadukkaasti. Tosi hieno suoritus, kuten aiemminkin tuolla sanoin.
Jos vähän kompastelee välillä ojan puolella, eli heti ei tunnu joku luontevalta, niin kokeile toista ojaa tai kömmi tielle uudestaan ja ei kun eteenpäin.
Hyvää kevättä!