Siis lähes tulkoon kaiken. Tällä hetkellä he spekuloivat yhdessä, että miksi minun tekemistäni pullista ei tule yhtä pyöreitä ja hyviä kuin miehen äidin. Kohta varmaan joudun anopin kokkikouluun, koska en ole niin taitava ruoanlaittaja...
Mies kertoo kaiken äidilleen
ohohohuhi
103166
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tosin ei ole ainutlaatuinen tapaus, mutta miehesi ei nähtävästi ole vielä miehistynyt riittävästi. Miksi hän vertailee teidän tekemiänne pulliakin äidin kanssa? Yrittääkö hän vakuuttaa äidilleen, ettei uusi nainen ole tullut äiti-poikasuhteen väliin? Vai onko kyseessä jokin pakoreitti/henkireikä avioliitosta silloin, kun tuntuu, ettei hänessä ole tarpeeksi miestä vaimolle? Miten uskallat uskoutua hänelle mistään? Vaikka toisaalta he saattavat keksiä juttua aidanseipäästäkin... Olisko jotain passiivis-aggressiivisuutta? Joka tapauksessa ei kypsän ihmisen käytöstä. Kannattaa keskustella asiat eli rajat ajan kanssa kerralla selviksi ja vielä pyytää häntä kertomaan omin sanoin, mitä tuli sovittua.
Minunkin mieheni on erittäin läheinen äitinsä kanssa ja kertoo hänelle melkein kaiken. Kyllä joskus ärsytti, kun oli mennyt kertomaan meidän ongelmista ja anoppi tuli niistä minulle puhumaan. Nykyään olen itsekin erittäin läheinen anopin kanssa, joten minua ei haittaa, vaikka mieheni puhuisikin asioistamme.
Mieheni soittaa äidilleen, kun meillä on riitaa ja haukkuu minut surkeaksi ja maan rakoon. Pui äitinsä kanssa menneen elämänikin, ja pataluhaksi haukkuu. Pahaa puhetta minusta piisaa ja asialliseen sävyyn kuitenkin äitinsä kanssa puhuu, minulle tiuskitaan ja puhutaan sylkivään tyyliin riidassa. Kun muuten normaalioloissa, riidan ulkopuolella puhuu puhelimessa äitinsä kanssa, niin nimeäni eikä minua juuri mainita, ja terveisiä minulle lähetetään erittäin harvoin, kerran puolessa vuodessa. Haukkuvat ilmeisesti minua ja perhettäni selkäni takana, riidan aikana keskustelussaan mainitsemista asiayhteyksistä päätellen. Aivan, minäkin olen tajunnut että minä ja miehemme emme ole pari, vaan mieheni ja äitinsä ovat pari. Siitä ei ole epäilystäkään. Tämä kertomus on totta. Tämä ilmiö on niin paha, että taitaa olla niin etten usko haluavani olla kulissivaimona, sitähän tässä olen.
Eihän tuosta voi tulla yksinkertaisesti mitään! Ei ole niin suurta estettä, etteikö sinun kannattaisi ottaa järki käteen ja lähteä...
Olen uskonut että "rakkauden side" on niin voimakas välillämme, että olen antanut anteeksi. Nyt, kun kerta toisensa jälkeen mieheni puhuu minusta kuin ulkopuolisesta epäkunnioittavaan sävyyn, niin minussa on alkanut tapahtumaan muutos suhtautumisessani. Olen tajunnut, että mieheni asenne minuun ei tule muuttumaan. Se, miten hän riitatilanteessa äidilleen asiat tulkitsee ja puhuu minusta, niin vanhempansa ovat puolestaan hänelle todenneet, että parempi erota. Heille mieheni onnellisuus on keskeistä, ja hänen puheittensa seurauksena ovat alkaneet hekin suhtautua minuun siten, että kannattaa erota. Tämä asenne minua kohtaan perhekolmiossa on minusta kekseisintä tässä. Minä olen ikään kuin ulkopuolinen ja syntipukiksi leimattu, oli sitten niin tai näin. Minulla ei ole tukea omasta perheestäni, mieheni on perheeni. Miehelläni on aina ollut holhoamiseen saakka tukea vanhemmistaan ja on yhä vielä.
Ylipäätäänsä minusta tämä on epäkunnioittavaa eikä voi olla oikeata rakkautta mieheni puolelta. Eihän toista oikeasti rakastava halua, että toiset ajattelevat pahaa omasta perheenjäsenestä. Enemmänkin sitä, että mieheni on epäkypsä ja taistelee itsessään että kumman puolella on, kenelle on lojaali. Välillä on äidilleen, välillä minulle. Olen kamlan vaikean ratkaisun edessä. Tiedän, että avioliiton kasvuaikana ihmisen käytös voi olla infantiiliä. Mutta nyt olen tajunnut, että eihän tämä käytös kerro hyviä asioita mieheni perusluonteesta, eikä etenkään hänen perimmäisestä asenteestaan ja tunteistaan minua kohtaan. Se taitaa olla ikävä totuus.
>Olen uskonut että "rakkauden side" on niin voimakas välillämme, että olen antanut anteeksi.
On toki noin yleensä hyvä uskoa ihmisitä mieluummin hyvää kuin pahaa. Mutta joku raja pitäisi olla hyväuskoisuudella. Mitä järkeä on "antaa anteeksi" ihmiselle, joka ei edes tajua tekevänsä väärin eikä kadu käytöstään? Mitä "anteeksi anto" silloin edes tarkoittaa?
>Tiedän, että avioliiton kasvuaikana ihmisen käytös voi olla infantiiliä.
Höpsis. Jonkun käytös voi olla infantiiliä mutta se ei mitenkään kuulu mihinkään "avioliiton kasvuaikaan". Sinun ukkosi on infantiili eli suomeksi sanottuna kusipäinen mammanpoika, eikä asia muuksi muutu jotain hömppä-itsetutkiskeluoppaita ja kyökkipsykologiaa lukemalla.
>Mutta nyt olen tajunnut, että eihän tämä käytös kerro hyviä asioita mieheni perusluonteesta, eikä >etenkään hänen perimmäisestä asenteestaan ja tunteistaan minua kohtaan. Se taitaa olla ikävä >totuus.
Hienoa, että olet tämän tajunnut. Nyt sinun pitäisi vain vielä tehdä tästä oivalluksestasi se ainoa järkevä johtopäätös, eli erota. Sinä itse päätät, haluatko olla miehesi ja hänen sukunsa sylkykuppina ja ovimattona lopun ikääsi vai et. Ei siinä ratkaisussa oikeasti pitäisi olla mitään vaikeaa. Eropaperit vireille, hop hop.
Tarvitsen näitä. Onko kokemuksen pohjalta? Nimittäin, minäkin osaan neuvoa, mutta nyt olen itse kusessa, ja tajuan ettei eroratkaisu ole niin helppo kuin miltä se kuulostaa. Pitkään olen jo soutanut ja huovannut. Nyt tajuan, että siat ja miehen käytös ovat sillä mallilla että järkeni sanoo että uskoillani ja toiveillani ei ole todellisuudessa katetta. Eräästä ratkaisusta soitin juuri anopille, ei kuunnellut minua (kuten ei miehenikään, keskenään ovat kuin vakka ja kansi), sanoi suorat sanat, kuinka kaikki vika on minussa. (Sekin, että mies istuu makkarissamme ja haukkuu minua äidilleen ja kuulen keskustekun etenemisestä, että anoppi kysyy eikö mies voi lähteä asunnosta.) Lopuksi laittoi luurin korvaan. häntä ei kiinnostanut kuulla minun mielipidettäni. Kuten ei miestänikään. Ja ajatella että tämä kaikki on totta, ei suutuspäissä kirjoitettua. Ihan on alkanut hävettämään.
Tuli mieleen, että voisitko tehdä pienen jekun. Jospa saisit kähvellettyä joskus anopin pullia ja sitten pakastaisit ne, myöhemmin tarjoaisit ominasi miehellesi.
Toinen vaitoehto on että leivottaisit ammattileipurilla pullat ja tarjoaisit kokeeksi miehellesi.
Sitten kysyisit mielipidettä.
Huono puoli olisi, jos mies kehuisi niitä..
vaan ilkeyttä tuo on, että anoppi pitää itseään jonain pullapyhimyksenä ja mies toimii hänen torvenaan. Oikeasti tuo kaksikko on harvinaisen pahansuopa, melkoisen torveloita....
Samoin kävi minun avioliitossa. Olimme yhdessä 13 vuotta, ensin 4 vuotta seurustelua ja sitten vielä 9 vuotta aviossa. Jotenkin kuvittelin, että kyllä mieheni lopettaa äidilleen raportoimisen kun muutamme omaan asuntoon jne... Ja mitä vielä! Jopa sänkyasiamme ei ollut mieheni mielestä niin meidän henkilökohtaisia asioita etteikö niistäkin pitänyt raportoida anoppia päivittäin. Jos jokin asia ei mennyt mieheni mielen mukaan, se tietty raportoitiin anopille ja anoppi haukkui sitten minut "huonoksi vaimoksi". Voit varmaan arvata, että avioeroonhan se johti. Näin jälkeen päin ihmettelen, miten kestin noinkin pitkään??
Minun mieheni viimeksi anopin kanssa puhuessaan valitti, että kyllä hän sitten meni virheen tekemään kun tuon nai...olisi pitänyt odottaa, niin olisi saanut paremman...näin puhui, sanasta sanaan. Tuntuu että viimeinen pisara, voiko tätä enää huumorilla ohittaa tai anteeksiannolla?