Kerro mitä kaikkea tarttee tehdä jotta pelastan uppoavan laivan, minä kauhon niin kamalasti ja vettä senku pursuu pohjan läpi.
Viistoistavuotta yhteistä eloa takana, kaks lasta ja kaikki ulkosesti niin ihanaa. Sitte yks kaunis päivä herää kuin unesta ja huomaa että on tullu kamalan väärin kohdelluks läpi liiton.
Aloin tutkia missä menin harhaan, omia vaiheitani, alkuun luulin että voisin itse kasvamalla pelastaa liiton. Toisin kävi, nyt ollaan pohjamudissa. Kaksi kuukautta heräämisen jälkeen, mies yllättäen käyttää ensi kerran eläissään väkivaltaa. Perusturvallisuuteni sai aikamoisen kolauksen.
Silti kaikesta huolimatta näen että minun on pysyttävä tässä liitossa, kunnos tämän liiton sotkut on selvitetty, erohan on kuitenkin pakoa, omien ongelmien pakoa enimmäkseen.
Välillä tuntuu vain että mitä lähemmäs kipupisteitä pääsee sen vaikeampi on enää itsekkään uskoa yhteiseen tulevaisuuteen.
Tahtois niin kovasti löytää toisesta sen ihmisen jonka kanssa olo ois hyvä ja sitte syvemmälle katsoessa kavahtaa jos toinen onkin juuri niin niljake kuin kuvitella saattaa.
Te jotka olette eronneet tai löytäneet toisenne uudelleen. Kauanko tämä tuhovaihe kestää? Kuinka kauan vie kipein vaihe, se jossa revitään toisemme näin rikki.
Milloin voin kuvitella näkeväni ne rauniot joiden päälle elämääni alan kasata uudelleen. Onko mitään aikaa olemassa, päteekö edes vanha viisaus että pimeimmän hetken jälkeen koittaa aamunkajo.
Sen tiedän että jatkoimpa tätä liittoa tai jätän tämän, tulevaisuus on parempi. Joko mieheni kasvaa mukana tai minun on oman itseni vuoksi erottava.
Enkä sano että mies vain on terapian tarpeessa, me olemme molemmat mutta vielä ei mikään taho velvoita pakolliseen pariterapiaan, sinne on vapaaehtoisesti käveltävä, ja mieheni on tehnyt selväksi halunsa kävellä ulos liitosta, ennen kuin terapeutin ovesta.
Viistoistavuotta yhteistä eloa takana, kaks lasta ja kaikki ulkosesti niin ihanaa. Sitte yks kaunis päivä herää kuin unesta ja huomaa että on tullu kamalan väärin kohdelluks läpi liiton.
Aloin tutkia missä menin harhaan, omia vaiheitani, alkuun luulin että voisin itse kasvamalla pelastaa liiton. Toisin kävi, nyt ollaan pohjamudissa. Kaksi kuukautta heräämisen jälkeen, mies yllättäen käyttää ensi kerran eläissään väkivaltaa. Perusturvallisuuteni sai aikamoisen kolauksen.
Silti kaikesta huolimatta näen että minun on pysyttävä tässä liitossa, kunnos tämän liiton sotkut on selvitetty, erohan on kuitenkin pakoa, omien ongelmien pakoa enimmäkseen.
Välillä tuntuu vain että mitä lähemmäs kipupisteitä pääsee sen vaikeampi on enää itsekkään uskoa yhteiseen tulevaisuuteen.
Tahtois niin kovasti löytää toisesta sen ihmisen jonka kanssa olo ois hyvä ja sitte syvemmälle katsoessa kavahtaa jos toinen onkin juuri niin niljake kuin kuvitella saattaa.
Te jotka olette eronneet tai löytäneet toisenne uudelleen. Kauanko tämä tuhovaihe kestää? Kuinka kauan vie kipein vaihe, se jossa revitään toisemme näin rikki.
Milloin voin kuvitella näkeväni ne rauniot joiden päälle elämääni alan kasata uudelleen. Onko mitään aikaa olemassa, päteekö edes vanha viisaus että pimeimmän hetken jälkeen koittaa aamunkajo.
Sen tiedän että jatkoimpa tätä liittoa tai jätän tämän, tulevaisuus on parempi. Joko mieheni kasvaa mukana tai minun on oman itseni vuoksi erottava.
Enkä sano että mies vain on terapian tarpeessa, me olemme molemmat mutta vielä ei mikään taho velvoita pakolliseen pariterapiaan, sinne on vapaaehtoisesti käveltävä, ja mieheni on tehnyt selväksi halunsa kävellä ulos liitosta, ennen kuin terapeutin ovesta.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sen kun tietäisin, niin olisin rikas mies ja "guru". Kyllä se pelastusoperaatioon lähdettävä koko miehistöstä, yksin kauhot itsesi niin väsyksiin että hukut kun laiva joka tapauksessa uppoaa. Eli, eroon riittää lopulta yksi (tai yhden valinnat, jotka toisen ajaa ns. reuan yli), suhteeseen (tai korjaamiseen) aina kahden tahtotila, voimat, ja rakkaus.
Niin olen kuullut joskus muillekin käyneen ... sitä vaan jaksaa ihmettellä, kuinka siihen ihmiset ajautuu ... aikanaan korjausliikkeet helpompia kuin hieman ennen laivan karahtamista kiville. Kai se johtuu ihmisen luonteesta "ei tehrä tästä ny numeroo", "meneehän tää näinkin", "joka liitossa näitä alamäkiä joskus" ... ja sit olla möllötetään ja pidetään mölyt mahassa ... ja usein ukko luulee että kaikki onkin hyvin (meillä todella huonot kyvyt "luullun arvaamisessa")
No tuo lyöminen on yleensä jo sellainen hälyytyskellon pärähdys ... etten todellakaan laittaisi yhtään latia vetoa liittonne pelastumisen tai korjaantumisen puolesta (tässä olen jyrkkä, usein muuten koetan ymmärtää eri kantoja ja tilanteita ... vaikka sitten pettämisessä). Mies on löytänyt yhden keinon "kommunikoida" kun sanat loppuneet ... eikä mitään syytä epäillä, etteikö toistu ... ellei itse halua hakea apua. Tuolta paljon aheesta keskusteltu: http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=708&posting=22000000002917854
En ole samaa mieltä. Jonain hetkenä saatat ihan oikeesti lähteä suhteesta pakoon, henkesi edestä (ei, en pelottele ... näistä saa lukea lähes päivittäin lehistä). Mutta ethän sinä niitä sotkuja yksin voi selvittää, ja ellei toinen tahdo tai kykene ... niin siinähän olet kuin täi tervassa. Ja mitä ihmeen omia ongelmiasi siinä paetaan, jos mies hieroo naamaasi rystysillään HALOO!
Siinä olet oikeassa, että ero VOI olla pakoa niistä omista ongelmista ... ja sen vuoksi sitä ei pidä tehdä kun "eka ryppy rakkaudessa". Kertomasi perusteella näin ei minusta ole, mutta sinähän tämän parhaiten tiedät. Ero voi joskus olla hyvinkin vapauttavaa kaikille osapuolille, joskus kaksi erinomaista ihmistä joutuvat toistensa huonoon seuraan. Kulissiavioliitot ja pahimmillaan väkivaltaiset "perhehelvetit" ovat väärin myös lapia kohtaan, kyllä he nämä asiat yllättävän hyvin aistivat. Parempi on olla kaksi kotia, joissa tasapainoiset vanhemmat, jotka heitä rakastavat. TIETENKIN kaikkein parasta on, että lapset kasvavat ja varttuvat "normaalissa" perheessä missä vanhemmat rakastavat, kunnioittavat ja elävät onnellisina ... jsokus niin ei vain ole "kirjoitettu" (tai, ihmiset eivät ole osanneet niin elää, surullista)
Niinpä ... niin siinä käy, ja sitten alkaa pohtia mitä muuta tällä ainutkertaisella elämällä minulle on tarjota .... Ripaus itserakkautta joskus ei ole pahasta.
Jotkut kestävät hiressä toisia pidempään, vaikea sano milloin päässä alkaa tilanne viirata niin pahasti, että on päästävä PAKOON. Veikkaan, ettei sulla siihen kauaa mene. Kipein vaihe on silloin, kun prosessi polkaistaan kunnolla käyntiin, ja alkaa käytännönasioiden hoito ... ja jatkuu jonkin aikaa kun ns. "uuden elämän alussa", siitä se alkaa yleensä helpottamaan ... kunhan varoo katkeroitumasta, antaa anteeksi, muistaa lasten edun omien tunteiden yli (kosto), on oikeudenmukainen osituksessa muttei alistuvakaan.
Sinäpä sen sanoit ... kasvettava ja opittava ... sitä pitää tahtoa molempien, kannettu vesi ei jne. jne.
Pitkässä juoksussa tulevaisuus varmasti parempi, vaikka se onkin pitkälti sinusta kiinni (ja jos yhdessä jatkatte, yhtälailla miehestäsi) ... hetkittäin voi vielä pehemmaksi äityä.
Onneksi ei ENÄÄ ole pakkosovittelua kuten ennen ... kaiken terapian on lähdettävä omasta tahdosta ja halusta, muuten ajan ja rahan tuhlausta. Kuulostaa, että miehesi on jo valintansa siis tehnyt ... josko erohakemuksen harkintavaiheen ilmoitusosan postiluukusta tuleminen muuttaisi kantaansa tähän?
>Tahtois niin kovasti löytää toisesta sen ihmisen jonka kanssa
>olo ois hyvä ja sitte syvemmälle katsoessa kavahtaa jos toinen
>onkin juuri niin niljake kuin kuvitella saattaa.
Tiedän tunteen. Onko teillä jotain yhteisiä olosuhteita tms. jotka on saanut aikaan kriisiä, vai tuleeko se vain vuosikausien jälkeen ns. erilleen kasvamisesta?
Jos on kyse olosuhteista, niille olisi paras tehdä jotain. Ja kysy itseltäsi: mitä haluaisit miehesi olevan. Ja samoin häneltä.
Tuollaisessa tilanteessa (minun kokemukseni mukaan) nainen helposti panikoi ja tekee rivakoita päätöksiä, syteen tai saveen. Itse olisin toivonut, että ex-puolisoni olisi ottanut asioita vähän rauhallisemmin. Mutta ehkä - ehkä - naiset ovat sellaisia?
Joka tapauksessa parisuhde on paitsi antamista myös saamista. Oma unelmani on kumppanuus, jossa kumpikin tukee toistaan, ja myös saa tukea. Jossa yhteinen kasvu ja elämä on tärkeää. Haluan puoliskon, ei vain puolisoa.
(sitä puoliskoa etsiessä, muista että kukaan toinen ihminen ei kuitenkaan voi tehdä sua onnelliseksi. Ei hän, ei joku muu. Se on paljolti meidän itsemme päätettävissä.)
-ak
p.s. minusta Suomessa saa eron ihan liian helpolla. MISSÄÄN vaiheessa ei tarvitse perustella, miksi erotaan. Ei kenellekään. Se on väärin - itse haluaisin ennemmin "papin aamenta" vastaavan erotilaisuuden, jossa vielä voisi empiä (sellainen, jossa sormukset annettaisiin takaisin, eikö olisi romanttista.. ;P)
Mieheni nyt sattuu olemaan teitä kunnon miehiä. Hän on aina halveksinut väkivaltaa sen kaikissa muodoissa, ja nyt itse kokeneena sanoo, että hän tärisi, ei voinut muuta.
Tilanne on absurdin naurettava. Sanoin ettei tuomari välttämättä hyväksy moista selitystä vapauttavan tuomion antaakseen.
Onnekseni meillä on aina ollut hyvä keskustelu yhteys, ainoa ongelma on näihin saakka ollut mieheni halu olla se hyvä osapuoli, melkein virheetön. Nyt hän on joutunut myöntämään oman keskeneräisyytensä.
Tavallaan tilanteessa ei ole kolmatta osapuolta, sen varsinaisessa merkityksessä. Mutta selvyyden vuoksi sanon etsineeni tietoisesti muilta miehiltä sitä huomiota jota vaille olen mieheni osalta jäänyt. Tottakai se on väärin, mutta jokin osa minusta on niin luterilainen ettnen koskaan miestäni pettänyt. Henkisesti petin usein. Se tekee minusta itsestäni yhtä syyllisen näinhin ongelmiin.
Mutta ellen olisi tehnyt mitä tein, en olisi tavannut ihmistä joka herätti katsomaan itseäni. Ihmetteli outoa alistunutta käytöstäni, ja haluani nuolla mieheni kengänpohjia.
Se että tein omasta mielestäni väärin, sai minut tuntemaan syyllisyyttä ja olemaan helppo uhri kaataa kaikki muukin loka ylleni. Mieheni väitti jouluun saakka ettei ole lainkaan mustasukkainen, ja järkyttyi kun selvisi että hän on sairaaloisen mustasukkainen.
keskustelimme jopa aiheesta ennen väkivallan käyttöä. Ja tunlimme tulokseen että hänen mielestään mustasukkaisuus on = vaimon musta silmä. No en saanut mustaa silmää, punaiset postket ja käsiin pari mustelmaa. hyvin lievä oli kolaus ja mieheni säikähti kai reagointiaan itsekkin.
Mutta kyllä hän pari inhottavaa asiaa teki. Hän ei säikähtänyt niin että olisi missään vaiheessa ollut pahoillaan ja pyytänyt anteeksi. Ja syytä hän yrittää edelleen kääntää minuun.
Väittää kovasti tahtovansa jatkaa ja yrittää kuunnella, mutta edelleen hän kieltäytyy avautumasta minulle, jolloin en koe tilannetta avoimeksi.
En tee harkitsemattomia ratkaisuja, ja sen lisä väkivallan tänä aikana vältän jättämällä alkoholin käytön. Koska en karkuun halua lähteä, mistä sitä kuitenkaan tietää jos joutuisin jonkun juhlinnan päätteeksi henkeni edestä pakenemaan.
Alkoholi saa naiset vittumaisiksi, vanha tosiasia. Mutta ikävä tosiasia on sekin, että itse joudun jälleen luopumaan jostain mieheni käytöksen vuoksi.
Nyt olen kuitenkin niin vankasti omilla jaloillani ettei erokaan pelota, en jää tähän liittoon jos en koe sitä tyydyttäväksi itselleni. Pohjimmiltaan haluan lasteni näkevän mielummin minut yksin ja vahvana kuin jatkavan epätyydyttävää liittoa heidän vuokseen.
Näitä asioita pohtiessa on hyvä miettiä useilta kannoilta asioita. Kuten lasten kanta, he saattavat kärsiä nyt, mutta kun laitetaan reilu parikymmentä vuotta eteenpäin ja katsotaan lasten elämää silloin, entä jos he ovat samassa tilanteessa. Toivonko heillä olevan rohkeutta päättää siten, että se heidän oman elämänsä kannalta on paras ratkaisu, vaikka ratkaisu satuttaisikin läheisiä.
Kahden tytöän äitinä velvollisuus painaa niinkin päin etten voi antaa heille kuvaa, jossa naisen kuuluu alistua tai uhrautua, ei edes perheensä tähden.
Omaa elämäähän tänne on tultu elämään. Oma elämä pitää elää, sitä ei voi ohittaa toista kaistaa myöten ja lopussa sanoa että hyvin meni, ei tarvinnut kertaakaan ottaa vastuuta omasta olostaan tai tunteistaan.
Niin kyllä elämä on kiva leikki, vielä kun joku sen ohjekirjan kirjoittaisi helpottaisi kummasti.
Huomaan itsekkin kuinka ero alkaa näyttää kivalta sanalta, ja kuitenkin nyt pitäisi yrittää korjata tätä tilannetta, eikä hamuta sitä ikuista kesää, jota erokaan tuskin toisi.
Hauskaa kuinka aina lukiessa toisten kokemuksia tuntuu, että ongelmat ovat yksinkertaisia ja musta valkeita, omalle kohdalle sattuessa ne näyttävät yllättävän harmailta, on vain vaalean harmaita ja hiukan tummempia, ei lainkaan mustaa tai valkoista joita voisi erotella näppärästi toisitaan.
>Mieheni nyt sattuu olemaan teitä kunnon miehiä.
:) Kiitos kohteliaisuudesta. Emme taida mekään noin mustavalkoisesti kunnon/pahoja olla. Sitäpaitsi: naiset eivät viihdy siloposken kunhan-sinulla-kaikki-kunnossa unelman kanssa. Sellaiset ovat tylsiä, ja samaa olen mieltä myös naisista. Vähän särmää pitää olla, mutta ei niin että hankaa verille.
Auttaakseni teitä - jos kukaan ulkopuolelta siihen pystyy. Kuuntele. Ja koeta saada häntäkin kuuntelemaan. Kun ei olla väsyneitä, kun ei lapset pyöri nilkoissa. Kun.. (mistä tuollaista aikaa edes löytää?)
Väkivaltaan olen syyllistynyt kerran, vähän samantapainen tilanne mutta taustalla itsemurhatoiveet (ex:n), toivottomuus, epätoivo.. Sellaiset hetket on sekavia, eikä niitä voi hyvin jälkikäteen ymmärtää kun tilanne on rauhallisempi.
Väitän, että _kuka tahansa_ (myös naiset) sortuu uskomattomiin asioihin kun tarpeeksi puserretaan. Ei ihmiset kestä kaikkea, ne "kunnon" sellaisetkaan.
Näkisin väkivallan miesten (lähinnä?) varaventtiiliksi, josta paineet purkaantuu jos ei muualta pääse ulos. Vähän kuin tulivuoret - voi uinua pitkään mutta jos keittää niin keittää. Taito on päästää ne höyryt muilla tavoin.
>Tilanne on absurdin naurettava. Sanoin ettei tuomari välttämättä hyväksy moista selitystä vapauttavan tuomion antaakseen.
Muista kysyä "miksi". Ex:ni ei koskaan sitä tehnyt, vaikka odotin. Mielestäni se on hyvä kysymys, sillä pääsee asioiden syihin eikä pelkkiin oireisiin. Tietysti, se vaatii halua selvittää itse asia mutta sitä sinulla tuntuu olevan.
Itselläni yksi suurimmista eroon johtaneista syistä oli yksinkertainen välinpitämättömyys. Sellainen, joka tulee kun kaikkea on yritetty ("se terapeutti ei toiminut - liikaa sun puolella" jne..) eikä enää ole rakkautta, ei vihaakaan, vain välinpitämättömyyttä.
Viha ei ole rakkauden pahin vihollinen (siinä on vielä tunnetta). Välinpitämättömyys on (vrt. Raamatun "jos olisitte kylmiä tai kuumia, mutta olette penseitä".. englanniksi muuten "kädenlämpöisiä" ;)
Se siitä. Nyt pitää jatkaa "hommia" - muksut on ensi viikonloppuna mun kanssa ja huomenna vien tytön lääkäriin. Ihana nähdä niitä taas pitkästä aikaa. :)
-ak
>Hauskaa kuinka aina lukiessa toisten kokemuksia tuntuu, että ongelmat ovat yksinkertaisia ja musta valkeita, omalle kohdalle sattuessa ne näyttävät yllättävän harmailta, on vain vaalean harmaita ja hiukan tummempia, ei lainkaan mustaa tai valkoista joita voisi erotella näppärästi toisitaan.
Tuo oli aika hyvin sanottu. :)
Minun mieheni on ihan oikeasti kunnon mies. Sen lisäksi, että ei ole väkivaltainen, ei myöskään juo, ei polta, ei juokse kapakoissa jne. Mutta silti haluan eron. Mies ei halua, eikä voi sitä ymmärtää. Hän ei jaksa käsittää, että haluan eron pelkästään siksi, että en enää rakasta häntä. Mutta kun minä en yksinkertaisesti halua olla hänen kanssaan, en ole halunnut enää pitkään aikaan. Olen vain ajatellut, että ken leikkiin on lähtenyt, se leikin kestäköön. Mutta koska meillä kuitenkin on vain yksi elämä, niin eihän se ihan niinkään ole. Onhan tämä kovaa, niin minulle, miehelleni, saatikka lapsellemme, mutta kyllä minun silti tämä on tehtävä!
jokaisen henkilökohtainen juttu..ja elämähän on todellakin vain tässä ja nyt! Joten, kunhan lapsesi saa huomiota..tuonkin jälkeen, lähde ja tee se minkä tunnet parhaaksi!
Ei kulissit...eikä "ulkopuoliset" tunne ajatuksia, unelmiasi...ne vain on toteutettava, jos siltä tuntuu!
Onnea valinnoillesi...katse eteenpäin! Vaikkakin, aina uusi elämäkään ei onnistu...toivottavasti kohdallasi onnistuu!!
Tässä tilanteessaa kun omatkin ajatukset risteilevät laidasta laitaan. Ei voi olla varma edes omista tunteistaan, ja toista hoputtaa huomaamaan parisuhteessa olevia puutteita. Sillä puutteitahan ne suurelta osin ovat, niitä puutteita joita minä koen. Ja tiedän ettei minulla ole oikeutta vaatia toista kasvamaan yhtään mihinkään jollei hän ole siihen valmis.
Jos haluan jatkaa liittoa minunkin pitää hyväksyä mieheni vajavaisuus, ei vain saada hyväksyntää.
Nämä asiat muuttuvat kovin monimutkaisiksiksi omalle kohdalle osuessaan. Kiirettä ei kannata pitää, kun ei vielä itsekkään selkeästi tiedä mitä muutoksia haluaa.
Siitä osaan itseäni kiittää että jo nyt kun nämä ajatukset aaltoilevat tein tilanteen toiselle tiedettäväksi. Meillä jos eroon päädytään se tulee pitkän harkinnan ja tietoisten valintojen kautta. Ei yllätyksenä kummallekkaan osapuolelle.
Vielä kun jaksaisin olla niin sitkeä että muistaisin jättää syyttelyn ja vikojen etsimisen toisesta ja keskittyisin omiin mielikuviini minulle hyvästä elämästä.
ja huomenna olen taas aivan toista mieltä... tätähän elämä on. nyt sentään myönnän etten tiedä mitään, vielä hetki sitten kuvittelin tietäväni mitä elämältäni haluan.
Nyt kun tiedän etten tiedä, voin unohtaa ne lapsuuden haaveet ja katsoa tätä päivää miettien mitä minä haluan, eikä niin että mitä minun pitäisi haluta.
Tsemppiä ja jaksamista, sekä posittivisia ajatuksia !
Toivon kaikkea hyvää teille molemmille.