Näin tässä sitten kävi... piti olla uusi tulevaisuus yhdessä, mutta mies löikin jarrut pohjaan ja päätti 10 yhteisen vuoden jälkeen lähteä. Paitsi että pari kuukautta tässä vielä yhdessä pitää kitua. On se julmaa, katsella miten toinen hehkuu uutta poikamieskauttaan, lähtee poikien kanssa sinnetänne ja elämä on mallillaan... mitäs minä? No, minä järjestän kouluja lapsille (3kpl, jotka ovat siis minun), järjestän asuntoa meille neljälle ja itkeskelen itkemästä päästyäni. JULMAA! Sanokaa jotain nättiä, pliis!
Voihan itku
Voihan itkujen itku
6384
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Se kait on vaikeinta se liikkeelle lähteminen meillä jätetyillä! Istua nyhyjätään kotosalla ja ootellaan vertahyytävän onnellisia uutisia tulevasta tai jo olevasta ex:stä, millon sillon uus, millon se on ollu siellä tai täällä ja kenen kans, miten helevetin hauskaa sillä oli ollu, vaikka se on justiin mut jättäny... hävetään molempien puolesta varmuuden vuoks tyyliin, mitäköhän naapuritki tästä aatteloo... Laitetaan oma elämä naftaliiniin kivun takia, vaikka tunnutaanki tietävän että kipu lähtee vaan ajan kanssa, elämällä eteenpäin...
Mulla on ihan yhtä paska olo ku sullakin, mut jätettiin pari kuukautta sitten... itken ja itken ja mietin selviänkö tästä koskaan... miksköhän toinen on suhteessa aina se jalolleenputoaja ja se sama tyyppi on yleensä ollu se parisuhteen ongelmienki aiheuttaja... ei ne jättäjät täällä kirjottele, me jätetyt vaan. Jättäjät avaa oven uudelle alulle ja kävelevät ulos. Eivätkä katso kaivaten taakseen entistä puolisoaan.. Pitäskös meidänkin? Pitäskö mun ja sunkin lopettaa itkeminen ja vaan lähteä kaupungille, jos ei nyt heti herrantähden uutta miestä hakemaan ni hengaamaan kuitenkin, pois kotoa! Totta puhuen mun aika siihen ei oo vielä, vielä vähän pitää itkeskellä, mutta ajatusta alan siihen kääntää, toivottavasti jaksaisit säkin... jos ei heti, ni hetken päästä...
No niin... jotain perääkin sun kirjotuksessasi. Aloin miettiä meidän elämää. Mies on juonu naapurienki tarpeiksi jo monta vuotta ja siihen samaan on kuulunut epäluotettavuus, ei siis muita naisia tms, mutta suunnitelmia on aina pitänyt olla kaksi, riippuen siitä juoko mies vai ei. Ja "baarireissut" on venähtäneet 2 päivän pitusiksi ihan huomaamatta. Kaveripiiri on kadonnut, tilalle tullut juopottelukaverit. Minä olen ollu jo kauan ilmaa, mielipiteeni tyhmiä. Eli mitäköhän täällä itkeskelen...? Varmaan sitten sitä, että osaanko enää elää normaalia elämää ja sitä että rahat loppuu. Kunpa vielä tunteet kulkisi järjen kanssa yhtämatkaa... =)
PS. Miten olette saaneet rahat riittämään elämiseen, jos työ on tavallista naisten matalapalkkatyötä?
Näin miehenä tulee tällaisista teksteistä mieleen että onkohan sitä liian kunnollinen itse. Miten ihmeessä kukaan katselee tuollaista monta vuotta???
Ikävä tilanne. Kyllä siitä pääsee eteenpäin, jonain päivänä sinäkin näet miten paljon paremmin elämä voi sujua. Koeta kestää siihen asti.
Menepäs sosiaalitoimistoon kysymään taloustilanteesta. Yksinhuoltaja saa aika hyvin tukea. Jos teillä on yhteistä omaisuutta, pidä huoli että saat siitä riittävän osan lasten ja oman elämäsi jatkamiseksi.
Ite naisena ihmettelen, miten harvoin sitä tuntuu kunnolliset toisensa kohtaavan?
Vedetäänkö me kunnolliset niitä retkuja sitten puoleemme?
Olisin onnellinen miehestä, joka osaisi pitää hauskaa selvinpäinkin! :)
Oo hemmetin onnellinen, jos pääsit juoposta noinkin helposti eroon!!
Tilanne ei olis kuin pahentunut aikaa myöten!
Tsemppii lasten kanssa!!