Erosimme puolitoista viikkoa sitten poikaystäväni kanssa, enkä koskaan tiennyt tai osannut uskoa, että se voisi olla näin vaikeaa. Hän oli ensimmäinen vakavampi suhteeni, ja vaikka tiedostan, ettei meidän juttumme ehkä olisi muutenkaan ollut se koko loppuelämän kestävä, tuska on hirvittävä. Minulla on elämässäni muutenkin nyt hieman epävarma tilanne kaikilta osin ja tätä eroa kaipasin tähän viimeiseksi sekoittamaan päätäni. Tuntuu, etten kestä. Olo on jotenkin loputtoman yksinäinen, vaikka minulla onkin muutama kaveri, joille voin puhua. Se ei kuitenkaan tunnu auttavan, vaan ajattelen jo ties mitä kauheuksia tekisin itselleni saadakseni tämän kivun loppumaan. Näen useammin painajaisiakin kuin ennen.
Olen huomannut itsessäni tiettyä "heikon pään" vikaa, otan elämässä vastaantulevat kriisit ja joskus jopa ne pienimmätkin ongelmat liian suuresti, olen aina ottanut. Tämä tilanne on siis käytännössä minulle jo katastrofi. Surun ja entistä poikaystävääni kohtaan kokemani raastavan ikävän lisäksi koen myös jotenkin tosi kovaa ahdistusta, seinät kaatuvat päälle ja vaikka menisinkin ulos tekemään tai harrastamaan jotain muka piristävää, se ei tunnu juuri lainkaan helpottavan. Tiedän, että normaalisti tästä tilanteesta pitäisi päästä yli. Silti pelkään ja jotenkin tuntuukin siltä, etten pääse. Ajattelen jatkuvasti joko entistä poikaystävääni tai sitä, miten surkeaa elämäni nyt onkaan. Haluaisin ajatella, että paistaa se aurinko risukasaankin, mutta tässä tilassa sekin kuulostaa vain turhalta kliseeltä.
Ammattiauttajakin on kyllä käynyt mielessä, mutta lääkkeitä en haluaisi syödä (syön jo ennestään pariin muuhun sairauteen) ja ajattelen, että hommaan itselleni apua vasta sitten, kun en enää edes jaksa nousta sängystä ylös. Nyt vielä jaksan, mutta jokainen askel ja hengenvetokin tekee kipeää.
Aikamoista vuodatusta, mutta pakko tämä on johonkin purkaa. Josko edes samankaltaiset kokemukset auttaisivat, miten olette päässeet erosta ja hankalasta tilanteesta yli? Vai onko se joillekin vain mahdotonta?
Olen huomannut itsessäni tiettyä "heikon pään" vikaa, otan elämässä vastaantulevat kriisit ja joskus jopa ne pienimmätkin ongelmat liian suuresti, olen aina ottanut. Tämä tilanne on siis käytännössä minulle jo katastrofi. Surun ja entistä poikaystävääni kohtaan kokemani raastavan ikävän lisäksi koen myös jotenkin tosi kovaa ahdistusta, seinät kaatuvat päälle ja vaikka menisinkin ulos tekemään tai harrastamaan jotain muka piristävää, se ei tunnu juuri lainkaan helpottavan. Tiedän, että normaalisti tästä tilanteesta pitäisi päästä yli. Silti pelkään ja jotenkin tuntuukin siltä, etten pääse. Ajattelen jatkuvasti joko entistä poikaystävääni tai sitä, miten surkeaa elämäni nyt onkaan. Haluaisin ajatella, että paistaa se aurinko risukasaankin, mutta tässä tilassa sekin kuulostaa vain turhalta kliseeltä.
Ammattiauttajakin on kyllä käynyt mielessä, mutta lääkkeitä en haluaisi syödä (syön jo ennestään pariin muuhun sairauteen) ja ajattelen, että hommaan itselleni apua vasta sitten, kun en enää edes jaksa nousta sängystä ylös. Nyt vielä jaksan, mutta jokainen askel ja hengenvetokin tekee kipeää.
Aikamoista vuodatusta, mutta pakko tämä on johonkin purkaa. Josko edes samankaltaiset kokemukset auttaisivat, miten olette päässeet erosta ja hankalasta tilanteesta yli? Vai onko se joillekin vain mahdotonta?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olet aika samassa tilanteessa kuin minä vuoden alkupuolella. Tosin, olen mies. Minulla oli se ajatus välillä mielessä, että eipä taida tämä olla loppuelämän kestävää, mutta kyllä silti täysillä yritin, enkä pitänyt sitäkään mahdottomana.
Meilläkin sitten tuli ero ja niin väärään paikkaan kuin olla voi. En halua liian tarkasti kertoa, mutta voin sanoa, että tämä ero tulee vaikuttamaan loppuelämääni tietyllä tavalla.
Nyt erosta on kolme kuukautta, mutta muistan mitä tuskaa nuo ekat viikot olivat. Jos joku sanoi, että aika parantaa, niin teki mieli vetää turpaan samantien.
Sama homma urheilun ja harrastusten kanssa. Ei ne mua tuossa alkuvaiheessa oikeastaan millään tapaa auttanut. Itsekin mietin vaikka mitä juttuja päässä, mutta turha niitä on toteuttaa. Ei se ketään auta loppupeleissä.
Minulla on kyllä helpottanut jo noihin ekoihin viikkoihin nähden, mutta kaipaus on vieläkin aika suuri. Elämänilo on jo siinä määrin palannut, että uskon että pääsen tästä yli ja löydän jotain parempaa :)
Voimia sinullekin ja hyvää kesää!
Itsellä on n. 1,5 kk erosta. Suhde oli hyvin intohimoinen ja myrskyisä ja mies lopulta päätti lopettaa suhteemme ja itse putosin tämän seurauksena kuin mustaan kuoppaan. Mies kertoi löytäneensä jopa jo uuden naisen.
Ekat viikot menivät välillä kuin maanisessa olotilassa, oli vaikeuksia keskittyä ja välillä itkin lähestulkoon silmät päästäni. Itsemurhaa harkitsin hyvin vakavasti, kirjoitin jopa jäähyväiskirjeen ja tekotapa oli mielessä. Annoin itselleni "viikon elinaikaa". En kuitenkaan toteuttanut sitä, vaan sain kuin ihmeen kaupalla lisää elinvoimaa.
Töissä kävin entiseen tapaan, liikuntaharrastus auttoi ja ystävien seura myös!
En todellakaan ole vielä toipunut ex-suhteestani. Entinen kumppani pyörii edelleen päivittäin mielessä, näen hänestä unia, välillä itkettää hyvin paljon, asiat, paikat ja jotkut musiikkikipaleet tuovat hänet toistuvasti mieleeni ja tuntuu etten ehkä tästä täysin entiselleni toivu milloinkaan.
Mutta ehken ole enää niin epätoivoinen kuin alussa, pystyn kuitenkin haaveilemaan uudesta parisuhteesta ja toivon sydämestäni etten toista samoja virheitä enää uudelleen!!!
Paljon tsemppiä sinulle! Tiedän miltä susta nyt tuntuu, mutta usko pois, että tulet selviämään!!!:-)
Tutulta kuulostavia juttuja täällä, oma neljän vuoden suhde päättyi 5 kuukautta sitten. Olimme tilanteessa jossa suhteessa olisi jo minun mielestä pitäny mennä eteenpäin. Mutta poikakaveri olikin jo kesästä asti miettinyt eroamista ja muuta vaihtoehtoa ei enää ollut lopulta kun saatiin asioista puhuttua. Viikko ennen eroa aloitin uudessa työpaikassa, joten kun sunnuntaina erottiin, oli töihin mentävä seuraavana aamuna ja yhtä pirteänä kuin ennenkin. Työpäivät menivät hyvin kun piti itsensä kiireisenä niin ei ehtinyt asioita miettimään, mutta sitten kotiin päästyä maailma taas romahti omaan yksinäisyyteeni ja itkusta ei meinannut tulla loppua. Olo oli sellainen ettei mikään innostanut, kävelylläkin ehti vaan liikaa miettimään asioita ja itku saattoi tulla kesken kaiken. Pidin (ja pidän kyllä vähän edelleenkin) itseäni pahemman luokan elämässä epäonnistujana, kaikki vaan sen takia että olin laittanut toivoni tähän suhteeseen. Pahimmalta on tuntunut ikävän lisäksi se, ettei voikaan enää illalla soittaa ja jutella päivän tapahtumista, tai sitten enää ei voi enää lähettää viestiä jos jotain tärkeää tapahtuu.
Tuo pahin kausi kesti jotain 2-4 viikkoa, tarkalleen en osaa sanoa. Jossain vaiheessa helpotti hieman ja pikkuhiljaa olen mennyt eteenpäin. Valitettavasti vieläkään en ole asian yli päässyt, tai ainakaan sen kanssa siihen pisteeseen missä toivoisin olevani. Luulen myös että edistymistä on myös haitannut se, että lähistöllä ei asu perhettä tai ystäviä, muutin paikkakunnalle 1,5 vuotta sitten töiden perässä, joten asioita on todellakin saanut käsitellä yksin ja asioita on ehtinyt ajatella ihan liikaa. Pahimmassa olotilassa olen soittanut ex-poikakaverille ja vuodattanut kaiken, jolloin hänenkin kärsivällisyys asian suhteen on mennyt pahemman kerran. Nykyään olen saanut vähennettyä yhteydenottoja exääni, mutta silti mietin aamulla herätessä, töistä tullessa ja nukkumaan mennessä kuinka paljon parempaa tämä kaikki olisi hänen kanssaan. Olen myös alkanut kirjoittamaan päiväkirjaa. Tunteiden kirjoittaminen paperille on auttanut usein ja parhaiten se on helpottanut niitä ahdistavia ja yksinäisiä tunteita.
En tällä hetkellä ajattele että eteenpäin pääseminen asiassa on mahdotonta, en vaan halua vielä mennä eteenpäin. Haluan möyriä vielä vähän tässä olotilassa ja ajatella kuinka surkea kesä on tulossa kun sen viettää yksin. Itkukohtaukset on kuitenkin harventuneet selvästi, onneksi, aloin jo kyllästymään aamulla niihin turvonneisiin silmäluomiin kun itkin itseni uneen.