positiivistakin sanottavaa erosta. Juteltiin tänään puhelimessa tulevan exäni kanssa, että laitetaan ensi viikolla II-vaiheen paperi eteenpäin. Kymmenen kuukautta harkinta-aikaa takana, jo sen alkaessa oli suhteellisen selvää, että eroamme. Lapsia yksi, 10-vuotias tyttö, joka muutti kanssani viime kesänä uuteen osoitteeseen parin kymmenen kilometrin päähän isästä, joka lunasti minulta puolikkaan okt:sta. Asiat on pystytty sopimaan riitelemättä, elatus- ja tapaamisasiat ovat toimineet alusta saakka. Kummallakaan meistä ei ole uutta kumppania eikä tunnu olevan edes isompaa hinkua siihen, nelikymppisenä ei ole kiire minnekään. Todettiin, että kun on nimet paperiin vedetty, voidaan nostaa malja uudelle suhteelle - vaikkei meistä parisuhteeseen ollutkaan, niin kavereina ja lapsemme vanhempina varmaan pystymme parempaan.
No, tässä kohdassa joku pahan ilman lintu voi tulla ilkkumaan, että odotapas vaan, kun mies löytää uuden: siinä unohtuu lapsi ja velvollisuudet... No, kaikki on mahdollista, mutta pidän aika epätodennäköisenä kuitenkin: sen verran hyvin on mies hoitanut isän roolinsa nyt jo aikuisuuden kynnyksellä oleviin poikiinsa ensimmäisestä liitosta, vaikka minä, "sinkkuhempukka" tulinkin kuvioihin vain vuosi sen jälkeen, kun avoliitto poikien äidin kanssa oli päättynyt.
Onhan avioero varmaan aina melkoinen pettymyksen paikka, tavalla tai toisella... Itsellä on takana rankat itsetutkiskelut siitä, miksi minusta ei ollut parisuhteeseen ihan mukavan miehen kanssa... No, lopulta se, mikä toisessa oli niin ihanan erilaista kuin itsessä, esim mies rauhallinen tuumaaja, itse olen impulsiivinen hosuja, kääntyi rassaavaksi tekijäksi 24/7.
No, tässä kohdassa joku pahan ilman lintu voi tulla ilkkumaan, että odotapas vaan, kun mies löytää uuden: siinä unohtuu lapsi ja velvollisuudet... No, kaikki on mahdollista, mutta pidän aika epätodennäköisenä kuitenkin: sen verran hyvin on mies hoitanut isän roolinsa nyt jo aikuisuuden kynnyksellä oleviin poikiinsa ensimmäisestä liitosta, vaikka minä, "sinkkuhempukka" tulinkin kuvioihin vain vuosi sen jälkeen, kun avoliitto poikien äidin kanssa oli päättynyt.
Onhan avioero varmaan aina melkoinen pettymyksen paikka, tavalla tai toisella... Itsellä on takana rankat itsetutkiskelut siitä, miksi minusta ei ollut parisuhteeseen ihan mukavan miehen kanssa... No, lopulta se, mikä toisessa oli niin ihanan erilaista kuin itsessä, esim mies rauhallinen tuumaaja, itse olen impulsiivinen hosuja, kääntyi rassaavaksi tekijäksi 24/7.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.