Hitaasti kypsynyt eroon.

minä tein sovinnon ja avioliiton eteen kaiken minkä voin, mutta kaikki kummiski särkyi ja meni peli likaiseksi, lapset kärsii asiasta todellakin,minä olen päässyt asiasta yli mutta vastapuoli ei pääse, hänen kostonsa epäonnistui ja raivo on suunnaton ja lapset on koston välikappaleena. surullista, mutta tavallista.

r kirjoitti:

minä tein sovinnon ja avioliiton eteen kaiken minkä voin, mutta kaikki kummiski särkyi ja meni peli likaiseksi, lapset kärsii asiasta todellakin,minä olen päässyt asiasta yli mutta vastapuoli ei pääse, hänen kostonsa epäonnistui ja raivo on suunnaton ja lapset on koston välikappaleena. surullista, mutta tavallista.

Lue lisää

haukotus! niinpä näytät yli päässeen..samaa jorinaa palstat täynnä sulta...

..että on kaikilla liitoissaan mietittävänä joskus tämmöinen tilanne.
Mietitään erotakko vai ei..?
Hyvä on siitä lähtee, jos lapset jo teinejä, niinkuin minullakin...nuo pienet lapset tieten säälittää, mutta jos pitää sitten eron jälkeenkin niihin tiiviisti yhteyttä, niin eiköhän ne siitä yli pääse.
On se riitaisessa kodissa kuitenkin kamalampi elää lapsenkin, kuin erillään elävien vanhempien kanssa, missä ei tartte enää riitoja kuunnella!
Rakkaus on siitä vittumainen juttu, että se on alussa niin jumalattoman ihanaa kuhertelua ja lämpöä, mutta vuosikymmenen päästä vain haikailua mielessä!
Älä AP masennu...ei ne tunnu oikein muillakaan onnistuvan pitkät liitot, missä sitä toisen huomioon ottamista ja silmiin tuijottelua rakastuneena enää löytyis..
Hyvää Vaappua silti! :D

Sirrisilmä kirjoitti:

..että on kaikilla liitoissaan mietittävänä joskus tämmöinen tilanne.
Mietitään erotakko vai ei..?
Hyvä on siitä lähtee, jos lapset jo teinejä, niinkuin minullakin...nuo pienet lapset tieten säälittää, mutta jos pitää sitten eron jälkeenkin niihin tiiviisti yhteyttä, niin eiköhän ne siitä yli pääse.
On se riitaisessa kodissa kuitenkin kamalampi elää lapsenkin, kuin erillään elävien vanhempien kanssa, missä ei tartte enää riitoja kuunnella!
Rakkaus on siitä vittumainen juttu, että se on alussa niin jumalattoman ihanaa kuhertelua ja lämpöä, mutta vuosikymmenen päästä vain haikailua mielessä!
Älä AP masennu...ei ne tunnu oikein muillakaan onnistuvan pitkät liitot, missä sitä toisen huomioon ottamista ja silmiin tuijottelua rakastuneena enää löytyis..
Hyvää Vaappua silti! :D

Lue lisää

Hitaasti mutta varmasti minunkin eropäätökseni on kypsynyt. Varmaan 5 vuotta ajatus "muhinut" päässäni kunnes pari viikkoa sitten eropaperit laitettiin viimein vireille. Tosi helpottunut olo, tosin tämä kaikki on vienyt hirveästi voimavaroja. Suurin huoli lapsista ja olenko itsekäs kun näin teen. Olen elänyt elämääni pitkälti toisten odotusten mukaan ja en ole uskaltanut kuunnella itseäni ja sitä mitä minä haluan. Ristiriitaisia ajatuksia ja välillä on ollut todella ahdistavaa. Tunteita miestäni kohtaan ei ole enää ollut pitkiin aikoihin, rakkaudesta tai läheisyydestä puhumattakaan. Asutaan kuitenkin vielä saman katon alla kämppiksinä. Surullista, että ihminen antaa pettää itseään niin monta vuotta ,eikä ole rohkeutta elää omannäköistä elämää. Liitto joka perustui turvallisuuteen ja kiintymykseen, muttei rakkauteen. Olisin joksus toivonut saavani myös henkistä tukea ja arvostusta. Tähän on taas syynsä miksi ylipäätään elin tälläisessä suhteessa ja ne syyt liittyy pitkälti turvattomaan lapsuuteen ja siihen, että en ole koskaan saanut kokea olevani rakastettu. Pelkoa ja henkistä väkivaltaa. Nyt on viimein aika elää itsenäisesti ja kuunnella rehellisesti sisintään. Vaikeaa varmasti tulee olemaan sekä tiedän, että lähipiiri ei tätä hyvällä katso. Hirvittää ajatellakkin sitä mekkalaa, mutta minun oli pakko tehdä näin. Aloin jo pelkäämään oman mielenterveyteni puolesta. Negatiivisten tunteiden pyöriessä päässä ja se pohjaton yksinäisyys, jota on kokenut tässä liitossa jo niin monta vuotta. Mieluummin elän yksin kuin kaksin yksin. Tästä tuli nyt kyllä aika vuodatus, mutta tulkoon.

södfmdf kirjoitti:

Hitaasti mutta varmasti minunkin eropäätökseni on kypsynyt. Varmaan 5 vuotta ajatus "muhinut" päässäni kunnes pari viikkoa sitten eropaperit laitettiin viimein vireille. Tosi helpottunut olo, tosin tämä kaikki on vienyt hirveästi voimavaroja. Suurin huoli lapsista ja olenko itsekäs kun näin teen. Olen elänyt elämääni pitkälti toisten odotusten mukaan ja en ole uskaltanut kuunnella itseäni ja sitä mitä minä haluan. Ristiriitaisia ajatuksia ja välillä on ollut todella ahdistavaa. Tunteita miestäni kohtaan ei ole enää ollut pitkiin aikoihin, rakkaudesta tai läheisyydestä puhumattakaan. Asutaan kuitenkin vielä saman katon alla kämppiksinä. Surullista, että ihminen antaa pettää itseään niin monta vuotta ,eikä ole rohkeutta elää omannäköistä elämää. Liitto joka perustui turvallisuuteen ja kiintymykseen, muttei rakkauteen. Olisin joksus toivonut saavani myös henkistä tukea ja arvostusta. Tähän on taas syynsä miksi ylipäätään elin tälläisessä suhteessa ja ne syyt liittyy pitkälti turvattomaan lapsuuteen ja siihen, että en ole koskaan saanut kokea olevani rakastettu. Pelkoa ja henkistä väkivaltaa. Nyt on viimein aika elää itsenäisesti ja kuunnella rehellisesti sisintään. Vaikeaa varmasti tulee olemaan sekä tiedän, että lähipiiri ei tätä hyvällä katso. Hirvittää ajatellakkin sitä mekkalaa, mutta minun oli pakko tehdä näin. Aloin jo pelkäämään oman mielenterveyteni puolesta. Negatiivisten tunteiden pyöriessä päässä ja se pohjaton yksinäisyys, jota on kokenut tässä liitossa jo niin monta vuotta. Mieluummin elän yksin kuin kaksin yksin. Tästä tuli nyt kyllä aika vuodatus, mutta tulkoon.

Lue lisää

Harjoituslähtöjä on tullut kokeiltua, viimeksi eilen.
Tuntuu kuin pyörisin jo vieraassa kämpässä, sillä erolla että poika on täällä..
Nostin kytkintä iltasella ja otin kapsäkin mukaan ja ajattelin josko nyt poistuis.
Ei, kävin kavereilla imemässä kahvia ja purkamassa oloani ja ajatus pojasta ryömi väkisin mieleeni, en voinut jäädä pois " kodistani ".
Hipsin ääneti himaan ja painelin ääneti omaan kolooni kuin rotta, häpeissäni ja pettyneenä epäonnistumiseeni. En vain ole mies, en osaa lähteä.
Aamulla söin pojan kanssa aamupalat ja ajattelin mielessäni että viimeisiä aamupaloja syödään kodissa, kodissa jossa on äiti ja isä. Ne todella ovat viimeisiä.
Käytiin poitsun kanssa harrastamassa ja syömässä ja näytin kiinnostavia juttuja joista voisi olla pojalle harrastusta tuleviksi ajoiksi, tietäen samalla että isä on raukka joka jättää kodin missä on ollut rakkautta ja iloa enemmän kuin surua.
Nyt vain olemme vanhempina kasvaneet pois tuosta rakkaudesta ja jäljellä on jotenkin vain tyhjää ja outoa.
Alakuloinen-mieli ja ahdistus puristaa rintaa, isä muuttaa pois.
Muija odottaa vesi kielellä koska jätän avaimen pöydälle ja huikkaan ovenraosta: Se on moro.
Oikeastaan se on odottanut sitä kuin kuuta nousevaa.
Se ei ole valmis laittamaan itseään likoon.
Sitä ahdistaa mun läsnäolo ja mun " ruma turpa ".
Hohhoijaa, voiku sais sen kämpän äkkiä..

jotenkin harmillista kirjoitti:

Harjoituslähtöjä on tullut kokeiltua, viimeksi eilen.
Tuntuu kuin pyörisin jo vieraassa kämpässä, sillä erolla että poika on täällä..
Nostin kytkintä iltasella ja otin kapsäkin mukaan ja ajattelin josko nyt poistuis.
Ei, kävin kavereilla imemässä kahvia ja purkamassa oloani ja ajatus pojasta ryömi väkisin mieleeni, en voinut jäädä pois " kodistani ".
Hipsin ääneti himaan ja painelin ääneti omaan kolooni kuin rotta, häpeissäni ja pettyneenä epäonnistumiseeni. En vain ole mies, en osaa lähteä.
Aamulla söin pojan kanssa aamupalat ja ajattelin mielessäni että viimeisiä aamupaloja syödään kodissa, kodissa jossa on äiti ja isä. Ne todella ovat viimeisiä.
Käytiin poitsun kanssa harrastamassa ja syömässä ja näytin kiinnostavia juttuja joista voisi olla pojalle harrastusta tuleviksi ajoiksi, tietäen samalla että isä on raukka joka jättää kodin missä on ollut rakkautta ja iloa enemmän kuin surua.
Nyt vain olemme vanhempina kasvaneet pois tuosta rakkaudesta ja jäljellä on jotenkin vain tyhjää ja outoa.
Alakuloinen-mieli ja ahdistus puristaa rintaa, isä muuttaa pois.
Muija odottaa vesi kielellä koska jätän avaimen pöydälle ja huikkaan ovenraosta: Se on moro.
Oikeastaan se on odottanut sitä kuin kuuta nousevaa.
Se ei ole valmis laittamaan itseään likoon.
Sitä ahdistaa mun läsnäolo ja mun " ruma turpa ".
Hohhoijaa, voiku sais sen kämpän äkkiä..

Lue lisää

Pidä eukkoon kuitenkin asialliset välit ihan pojankin takia ja ota poikaa luoksesi aina kun pystyt!
Pari kuukautta menee ja sitten helpottaa, kun rutiinit alkaa sujuun!
Viinan kans älä ala pahemmin pelleileen, kunnon muijat ei viinasieppoja katsele ja tuskin kännistä akkaa alkaisit itsekkään sietään!
Muista, että sylinkaipuisia emäntiä kyllä riittää, sitten kun ensin olet saanut elämäs mallilleen!
Iästäs muuten, oot vielä aika nuori! :D Mulle kyllä kelpais!

södfmdf kirjoitti:

Hitaasti mutta varmasti minunkin eropäätökseni on kypsynyt. Varmaan 5 vuotta ajatus "muhinut" päässäni kunnes pari viikkoa sitten eropaperit laitettiin viimein vireille. Tosi helpottunut olo, tosin tämä kaikki on vienyt hirveästi voimavaroja. Suurin huoli lapsista ja olenko itsekäs kun näin teen. Olen elänyt elämääni pitkälti toisten odotusten mukaan ja en ole uskaltanut kuunnella itseäni ja sitä mitä minä haluan. Ristiriitaisia ajatuksia ja välillä on ollut todella ahdistavaa. Tunteita miestäni kohtaan ei ole enää ollut pitkiin aikoihin, rakkaudesta tai läheisyydestä puhumattakaan. Asutaan kuitenkin vielä saman katon alla kämppiksinä. Surullista, että ihminen antaa pettää itseään niin monta vuotta ,eikä ole rohkeutta elää omannäköistä elämää. Liitto joka perustui turvallisuuteen ja kiintymykseen, muttei rakkauteen. Olisin joksus toivonut saavani myös henkistä tukea ja arvostusta. Tähän on taas syynsä miksi ylipäätään elin tälläisessä suhteessa ja ne syyt liittyy pitkälti turvattomaan lapsuuteen ja siihen, että en ole koskaan saanut kokea olevani rakastettu. Pelkoa ja henkistä väkivaltaa. Nyt on viimein aika elää itsenäisesti ja kuunnella rehellisesti sisintään. Vaikeaa varmasti tulee olemaan sekä tiedän, että lähipiiri ei tätä hyvällä katso. Hirvittää ajatellakkin sitä mekkalaa, mutta minun oli pakko tehdä näin. Aloin jo pelkäämään oman mielenterveyteni puolesta. Negatiivisten tunteiden pyöriessä päässä ja se pohjaton yksinäisyys, jota on kokenut tässä liitossa jo niin monta vuotta. Mieluummin elän yksin kuin kaksin yksin. Tästä tuli nyt kyllä aika vuodatus, mutta tulkoon.

Lue lisää

Minulla 25- vuoden liitto takana. Olen asunut pikku kodissani 2kk. Tämä on ollut tosi rankkaa.Samoin kuin sinäkin olen elänyt niin että ensin muut ja sitten vasta itse. Aikuiset lapseni ovat ainoita jotka aidosti arvostavat sitä huolenpitoa ja rakkautta mitä olen heille antanut. Niinkuin sinullakin minullakin lapsuudesta ja nuoruudesta juontaa paljon asioita mitkä vaikuttaa nyky elämään. Arvostusta ja välittämistä sain vain silloin kun olin suoriutunut jostain työstä hyvin. Siitä johtunee se huono itseluottamus. Nyt aikuisen silmillä kun katselee elämää taakse päin tajuaa että on aina tyytynyt siihen mitä annetaan Se oli pommi muille ja itsellenikin kun ymmärsin että minullakin on tarpeet.Kyllä jokainen tarvii arvostusta,turvallisuutta ja kokea että on jollekkin ykkönen. Minun kohdallani oli vielä se että jouduin monta vuotta kilpailemaan kumpi miehelleni on se ykkönen minä vai alkoholi,mutta niin siinä kävi että hänen oli helpompi luopua vaimosta ja lapsista kuin kuningas alkoholista. Mutta kyllä tämä rankkaa on kun tuntuu että pois lähtöni teki niin paljon pahaa monelle. Usein mietin että olisiko se vaan kuitenkin parempi että palaisin juurilleni ei olisi kuin yksi pahoin voipa ihminen???? Se on myös yksi asia kun sitä on aiemmin miettinyt kun 50 on täynnä on elämä tasapainossa ja seesteinen ja nyt se onkin niin että kaikki pitäisi luoda uudelleen. Jaksaako vai ei?? KAIKILLE KUITENKIN PAISTAA KESÄN AURINKO. Terv.Pam59

pam59 kirjoitti:

Minulla 25- vuoden liitto takana. Olen asunut pikku kodissani 2kk. Tämä on ollut tosi rankkaa.Samoin kuin sinäkin olen elänyt niin että ensin muut ja sitten vasta itse. Aikuiset lapseni ovat ainoita jotka aidosti arvostavat sitä huolenpitoa ja rakkautta mitä olen heille antanut. Niinkuin sinullakin minullakin lapsuudesta ja nuoruudesta juontaa paljon asioita mitkä vaikuttaa nyky elämään. Arvostusta ja välittämistä sain vain silloin kun olin suoriutunut jostain työstä hyvin. Siitä johtunee se huono itseluottamus. Nyt aikuisen silmillä kun katselee elämää taakse päin tajuaa että on aina tyytynyt siihen mitä annetaan Se oli pommi muille ja itsellenikin kun ymmärsin että minullakin on tarpeet.Kyllä jokainen tarvii arvostusta,turvallisuutta ja kokea että on jollekkin ykkönen. Minun kohdallani oli vielä se että jouduin monta vuotta kilpailemaan kumpi miehelleni on se ykkönen minä vai alkoholi,mutta niin siinä kävi että hänen oli helpompi luopua vaimosta ja lapsista kuin kuningas alkoholista. Mutta kyllä tämä rankkaa on kun tuntuu että pois lähtöni teki niin paljon pahaa monelle. Usein mietin että olisiko se vaan kuitenkin parempi että palaisin juurilleni ei olisi kuin yksi pahoin voipa ihminen???? Se on myös yksi asia kun sitä on aiemmin miettinyt kun 50 on täynnä on elämä tasapainossa ja seesteinen ja nyt se onkin niin että kaikki pitäisi luoda uudelleen. Jaksaako vai ei?? KAIKILLE KUITENKIN PAISTAA KESÄN AURINKO. Terv.Pam59

Lue lisää

Itse olen viime aikoina kokenut myös vihaa itseäni kohtaan, että miten olen antanut itseäni kohdeltavan niin. Olen lapsesta lähtien ottanut sen pärjääjän ja reippaan tytön roolin minkä turvin olen selvinnyt pitkälle elämässä. Kuitenkin kun peittää omia todellisia tunteitaan ja tarpeitaan, niin väkisinhän ne jossain vaiheessa tulevat esille usein fyysisenä kipuna, psykosomaattisisina oireina , henkisinä ongelmina tai muina ahdistuksina. Aina on jokin muu asia ollut tärkeämpi kuin minä. Nyt tässä opettelenkin tai olen jo opetellut arvostamaan itse itseäni ja löytämään sitä rakkautta itseäni kohtaan. Yritän opetella elämään päivä kerrallaan murehtimatta menneitä tai tulevia. Eihän se helppoa ole, mutta jostain syystä ,vaikka on päiviä kun tulee takapakkia eikä uskoa itseen ole pätkän vertaa, niin silti jaksaa uskoa, että se valo alkaa pikkuhiljaa näkyä tunnelin päässä. Sen olen päättänyt, että jos joskus vielä joskus suhteessa tulen olemaan, niin en tyydy enää mihinkään puolinaiseen. Haluan kokea olevani todellakin tärkeä ja rakastettu. Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi.

efokjfrgm kirjoitti:

Itse olen viime aikoina kokenut myös vihaa itseäni kohtaan, että miten olen antanut itseäni kohdeltavan niin. Olen lapsesta lähtien ottanut sen pärjääjän ja reippaan tytön roolin minkä turvin olen selvinnyt pitkälle elämässä. Kuitenkin kun peittää omia todellisia tunteitaan ja tarpeitaan, niin väkisinhän ne jossain vaiheessa tulevat esille usein fyysisenä kipuna, psykosomaattisisina oireina , henkisinä ongelmina tai muina ahdistuksina. Aina on jokin muu asia ollut tärkeämpi kuin minä. Nyt tässä opettelenkin tai olen jo opetellut arvostamaan itse itseäni ja löytämään sitä rakkautta itseäni kohtaan. Yritän opetella elämään päivä kerrallaan murehtimatta menneitä tai tulevia. Eihän se helppoa ole, mutta jostain syystä ,vaikka on päiviä kun tulee takapakkia eikä uskoa itseen ole pätkän vertaa, niin silti jaksaa uskoa, että se valo alkaa pikkuhiljaa näkyä tunnelin päässä. Sen olen päättänyt, että jos joskus vielä joskus suhteessa tulen olemaan, niin en tyydy enää mihinkään puolinaiseen. Haluan kokea olevani todellakin tärkeä ja rakastettu. Haluan rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Lue lisää

Tuntuu mukavalta kun tietää että on muitakin jotka pui mielessään samoja aatoksia kuin minä. Kyllä tänäänkin on tuntunut pahalta kun nuorempi lapsista lähti opiskelu kaupunkiinsa 150km. päähän. Kävi isällänsä ja kun soitti perille päästyään että hän ei kauaa ollut siellä kun molemmat vaan itki. Taas siinä mietein että olenko itsekäs.Tiedät varmaan tunteen. Minulla se rattaista hyppääminen on ottanut niin koville että olen ollut saikulla sen tähden tai sanotaan että kyllä siihen työ paineetkin on osa syy.Nyt minulla on ollut aikaa miettiä näitä omia tuntemuksiani ja olen jopa menossa terapiaan ihan sen tähden että pääsisin irti näistä syytöksistä. Mikä sen ihanampaa olisikaan kun saisi olla simmosen miehen rinnalla joka olisi ylpeä minusta. Mutta nyt ensin panostan siihen että opettelen rakastamaan itseäni. Uskon että 2 vuoden päästä hihkutaan että HYVÄ ME!!!!!!!!

södfmdf kirjoitti:

Hitaasti mutta varmasti minunkin eropäätökseni on kypsynyt. Varmaan 5 vuotta ajatus "muhinut" päässäni kunnes pari viikkoa sitten eropaperit laitettiin viimein vireille. Tosi helpottunut olo, tosin tämä kaikki on vienyt hirveästi voimavaroja. Suurin huoli lapsista ja olenko itsekäs kun näin teen. Olen elänyt elämääni pitkälti toisten odotusten mukaan ja en ole uskaltanut kuunnella itseäni ja sitä mitä minä haluan. Ristiriitaisia ajatuksia ja välillä on ollut todella ahdistavaa. Tunteita miestäni kohtaan ei ole enää ollut pitkiin aikoihin, rakkaudesta tai läheisyydestä puhumattakaan. Asutaan kuitenkin vielä saman katon alla kämppiksinä. Surullista, että ihminen antaa pettää itseään niin monta vuotta ,eikä ole rohkeutta elää omannäköistä elämää. Liitto joka perustui turvallisuuteen ja kiintymykseen, muttei rakkauteen. Olisin joksus toivonut saavani myös henkistä tukea ja arvostusta. Tähän on taas syynsä miksi ylipäätään elin tälläisessä suhteessa ja ne syyt liittyy pitkälti turvattomaan lapsuuteen ja siihen, että en ole koskaan saanut kokea olevani rakastettu. Pelkoa ja henkistä väkivaltaa. Nyt on viimein aika elää itsenäisesti ja kuunnella rehellisesti sisintään. Vaikeaa varmasti tulee olemaan sekä tiedän, että lähipiiri ei tätä hyvällä katso. Hirvittää ajatellakkin sitä mekkalaa, mutta minun oli pakko tehdä näin. Aloin jo pelkäämään oman mielenterveyteni puolesta. Negatiivisten tunteiden pyöriessä päässä ja se pohjaton yksinäisyys, jota on kokenut tässä liitossa jo niin monta vuotta. Mieluummin elän yksin kuin kaksin yksin. Tästä tuli nyt kyllä aika vuodatus, mutta tulkoon.

Lue lisää

Neljä vuotta naimisissa ja kome siitä tapeltu joka toinen viikko. Mielenterveys alkaa mennä. kerro siitä, että minkälaisia olotiloja ja tunteita ja tuntemuksia sulla oli liitossa, ja siitäkään huolimatta et lähtenyt. Tuntuiko siltä, että nyt pitäisi jo lähteä, sellainen on meininki ja kahden ihmisen välinen epäluottamus? Minä olen antanut kaikkeni, koko sydämelläni olen ollut mukana. Toinen puhuu vain rahasta, haukkuu, eikä ole sitoutunut meihin, puhuu aina minä-muodossa.

ja mitenkähän tuoki paska tähän keskusteluun muka kuuluu? Vie vittuun höpötykses!

kaikenmaailman... kirjoitti:

ja mitenkähän tuoki paska tähän keskusteluun muka kuuluu? Vie vittuun höpötykses!

ed liittyy juttuun, joka on näköjään poistettu...oli joku "tuksun" mainos...
ei siis "amaronille", sorry..