Paluumuuttaja
Huoneistossa on lämmintä ja rauhallista, kuivaa. Sammutin Meksikonlahden liekit iholle läimäistyyn hyttyseen. Maaemo sylkee mustaa vertaan hiustensa laineille. Rannikko: lapset leikkivät elämän myrkkykäärmeitä kuhisevilla soilla. Ahneus ajaa omaa asiaansa, tönii ruuhkassa.
Sataa vettä räystäälle. Me emme tänään menisi puistoon. Olisimme sisällä omana todellisuutenamme: isovanhempana ja lapsena. Äitimme huuto vavahtelee haparoivissa käsissämme, sanoissa, jotka eivät osaa tarkoittaa vielä mitään, vaan purjehtivat eksyneinä purjeveneinä pitkin kitalakiemme punoittavia kaaria.
Lihakseni kirkuvat kuin lokit viistäen merenpintaa.
En osaa puistossa sanaakaan heidän kielestään, ajastaan tai tavoistaan, mutta ymmärrän heidän toiveensa ja unelmansa pursuavan ulos merenpohjasta kuin öljyn aurinkovoidepurkista iholle. He rakastavat koristepensaina juurilleen kaadettua vettä, kevään ensimmäisiä hyönteisiä ja lämpöä, vihaavat joka kolmatta ohitse kulkevaa asiaa.
Poskeni palaa auringossa, ja yhä vain mutisen sanoja, kiertelen ja keksin muuta tekemistä. Tiedän miltä näytän korjatessani untuvapussia nukkuvan lapsenlapsen ympärillä paremmin. He näkevät kaiken. He todistavat, että olen toisenlainen, enkä kuulu tänne. Sydän on lätäkkö vettä, heijastelee selkeää taivasta.
Työnnän vaunut syrjemmälle ja istahdan penkille, kirjoitan ensimmäistä kertaa ostoslistaa ostoksilleni. Tiedän, että muistini on kirkas kuin peili. Kirjoitan aivan liikaa. Kurkin vaunuihin toivoen, että hän heräisi ja minun ei tarvitsisi kirjoittaa enää lisää. Puhelimeni soi. He luulevat varmaan, että soitan itse itselleni. Hän kysyy kuinka me voimme ja missä me olemme, varoittaa kuulleensa huhuja tulevasta bussilakosta.
Emme kulje bussilla, me kävelemme kotiin pitkin katuja. Olin varma, että olisi ajateltava lisää, käveltävä illalla vielä lisää sen jälkeen, kun hänet haettaisiin pois ja tuotaisiin takaisin aamupäivänä tänään. Sataa vettä ja näen miten lautta liikkuu saarien ja mantereen välillä. En ymmärrä miten lautassa voi olla kaksi keulaa eikä missään näy yhtään perää.
Suljen oven ja jään katsomaan näkymää. En löydä vihaa itsestäni. En osaa itseäni, eksyn sen sokkeloihin hyvin helposti, eikä mistään tunnu löytyvän umpikujaa. Niin. Olen kahlaajalinnun ja ihmisen risteytys, paluumuuttaja vanhan savupiipun päällä.
Huoneistossa on lämmintä ja rauhallista, kuivaa. Sammutin Meksikonlahden liekit iholle läimäistyyn hyttyseen. Maaemo sylkee mustaa vertaan hiustensa laineille. Rannikko: lapset leikkivät elämän myrkkykäärmeitä kuhisevilla soilla. Ahneus ajaa omaa asiaansa, tönii ruuhkassa.
Sataa vettä räystäälle. Me emme tänään menisi puistoon. Olisimme sisällä omana todellisuutenamme: isovanhempana ja lapsena. Äitimme huuto vavahtelee haparoivissa käsissämme, sanoissa, jotka eivät osaa tarkoittaa vielä mitään, vaan purjehtivat eksyneinä purjeveneinä pitkin kitalakiemme punoittavia kaaria.
Lihakseni kirkuvat kuin lokit viistäen merenpintaa.
En osaa puistossa sanaakaan heidän kielestään, ajastaan tai tavoistaan, mutta ymmärrän heidän toiveensa ja unelmansa pursuavan ulos merenpohjasta kuin öljyn aurinkovoidepurkista iholle. He rakastavat koristepensaina juurilleen kaadettua vettä, kevään ensimmäisiä hyönteisiä ja lämpöä, vihaavat joka kolmatta ohitse kulkevaa asiaa.
Poskeni palaa auringossa, ja yhä vain mutisen sanoja, kiertelen ja keksin muuta tekemistä. Tiedän miltä näytän korjatessani untuvapussia nukkuvan lapsenlapsen ympärillä paremmin. He näkevät kaiken. He todistavat, että olen toisenlainen, enkä kuulu tänne. Sydän on lätäkkö vettä, heijastelee selkeää taivasta.
Työnnän vaunut syrjemmälle ja istahdan penkille, kirjoitan ensimmäistä kertaa ostoslistaa ostoksilleni. Tiedän, että muistini on kirkas kuin peili. Kirjoitan aivan liikaa. Kurkin vaunuihin toivoen, että hän heräisi ja minun ei tarvitsisi kirjoittaa enää lisää. Puhelimeni soi. He luulevat varmaan, että soitan itse itselleni. Hän kysyy kuinka me voimme ja missä me olemme, varoittaa kuulleensa huhuja tulevasta bussilakosta.
Emme kulje bussilla, me kävelemme kotiin pitkin katuja. Olin varma, että olisi ajateltava lisää, käveltävä illalla vielä lisää sen jälkeen, kun hänet haettaisiin pois ja tuotaisiin takaisin aamupäivänä tänään. Sataa vettä ja näen miten lautta liikkuu saarien ja mantereen välillä. En ymmärrä miten lautassa voi olla kaksi keulaa eikä missään näy yhtään perää.
Suljen oven ja jään katsomaan näkymää. En löydä vihaa itsestäni. En osaa itseäni, eksyn sen sokkeloihin hyvin helposti, eikä mistään tunnu löytyvän umpikujaa. Niin. Olen kahlaajalinnun ja ihmisen risteytys, paluumuuttaja vanhan savupiipun päällä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
haikea :/
Mua jotenkin vituttaa mun voimattomuus, kun katselen sen reiän sylkevän maan alaista paskaa mereen.
(muuten on ihan kiva ratkoa näitä laskutehtäviä, kun vastailee tai kirjoittelee)
onks maanalaista vai maan alaista
tonou
teillä opetettu 'kin' -kikkaa?
Kuulostaa ihan kiinalaiselta mystiseltä herbalta, jota voidellaan korvan taakse tuottamaan onnea jälkipolvien nivelille (omista niin enää viis tai kuus, ehkä kahdeksan).
http://www.ikkunasuomenluontoon.fi/system/files/images/hamahakki.jpg
(meillä on nyt tässä alkamassa perhepalaveri, joten huomisiin)
http://www.vastavalo.fi/albums/userpics/11122/kirjaskorpioni2.jpg
'kin' -kikka on niitä hyödyllisiä juttuja lukiosta. Jos voit luontevasti liittää sanaan kun-päätteen, se ei voi olla yhdyssana ---> nojatuoli - nojakintuoli.
mun suosikki :D
Kun mä joskus vuosia sitten rupesin kirjoittelemaan tänne, niin ensimmäinen mitä mulle sanottiin olisi se, että vähennä "kinejäs".
cuul
"Hän näkikin, hänkin, että kuitenkin oli lupa, ja saikin, olla sokea, yhtä lailla kuin jokin joukkokin."
" "Hän näkikin, hänkin, että kuitenkin oli lupa, ja saikin, olla sokea, yhtä lailla kuin jokin joukkokin." "
Kiitos päivän hymystä, olinkin ihan hiton pahalla tuulella äsken :) :)
Pieni kiukku saa tulpat irtoilemaan.
On tää joskus vähän outoa: miehet kuvittelevat omistavansa naiset ja naiset kuvittelevat omistavansa elämän. Ja lapset omistavat koko roskan.
Taidan värjätä hiukset tänään harmaaksi, siten sulaudun taivaaseen.
(hyviä vappuja. on aika pirusti tekemistä)
Sanotaanko se harmaaksi vai harmaiksi?
tonou
(eleganttia naurua)
Monikolta kuulostava yksiköllinen kuten sakset :D
Mun ei oo mikään kiire, töitä on jatkettava jonkun ajan päästä. Sitten lähden ajelemaan. Taidan ettiskellä sitä kotsaani, jos huomenna sattuisin tarviin - tuskin tarvin.