Tai puskan, miten vaan...Mutta siis niin, ettei toinen osapuoli aavistanut mitään jättäjän ajatuksista.
Vuosi yhteistä aikaa, harrastuksia, matkoja, jopa sukujuhlia. Omaa aikaa riittävästi, ei kyttäämistä eikä mustasukkaisuutta. Uskollinen luultavasti oli hänkin, kuitenkin.
Suuria tunteita, lämpöä, huumoria, kaikkea. Ja yhtäkkiä ilmoitus: tämä suhde ei toimi. Puhelimessa, ei edes kasvotusten.
Ensireaktio oli tietysti täydellinen tyrmistys, epäusko. Ylpeys ei anna periksi ottaa yhteyttä ja pyytää tarkennusta. Mielessä pyörii kaikenlaisia mahdollisia syitä ja epäilys siitä, voiko sitä itse olla oikeasti niin sokea ettei ole nähnyt merkkejä. Tai ainahan niitä jälkeenpäin on huomaavinaan, kun kelaa tapahtumia ja sanomisia, eleitä, ilmeitä.
Suru hiipii epäusko- ja tyrmistysvaiheen jälkeen. MIksi? Miksi!
Surun jälkeen ei tullut viha vaan halveksunta. Halveksunta siitä, että toisella ei ollut rohkeutta ja/tai kiinnostusta sen vertaa, että ero olisi käsitelty kasvotusten. Ihan vaan sen kerran ja sillä siisti. Se olisi ollut paljon reilumpaa. Eikä todellakaan tarvinnut pelätä väkivaltaa minun puoleltani.
Se ylpeys...onneksi se auttaa ajattelemaan, että tämän nyt piti mennä näin eikä meitä sitten oltu tarkoitettu yhteen, vaikka itse luulin että kaikki on hyvin.
Nyt odottelen, milloin tämä halveksuntavaihe päättyy. Erosta on kohta puoli vuotta enkä ole pitänyt mitään yhteyttä häneen eikä hänkään minuun. Ohi mikä ohi. Tänään vaan on tietynlainen vuosipäivä tuohon suhteeseen liittyen ja siksi kai tuli tarve jakaa nämä ajatukset.
Ihan yksin vappuaattona? En ole ja asiat ovat kyllä ihan hyvin, mutta...tulipahan nyt kirjoiteltua.
Leppoisaa vappua kaikille!
Vuosi yhteistä aikaa, harrastuksia, matkoja, jopa sukujuhlia. Omaa aikaa riittävästi, ei kyttäämistä eikä mustasukkaisuutta. Uskollinen luultavasti oli hänkin, kuitenkin.
Suuria tunteita, lämpöä, huumoria, kaikkea. Ja yhtäkkiä ilmoitus: tämä suhde ei toimi. Puhelimessa, ei edes kasvotusten.
Ensireaktio oli tietysti täydellinen tyrmistys, epäusko. Ylpeys ei anna periksi ottaa yhteyttä ja pyytää tarkennusta. Mielessä pyörii kaikenlaisia mahdollisia syitä ja epäilys siitä, voiko sitä itse olla oikeasti niin sokea ettei ole nähnyt merkkejä. Tai ainahan niitä jälkeenpäin on huomaavinaan, kun kelaa tapahtumia ja sanomisia, eleitä, ilmeitä.
Suru hiipii epäusko- ja tyrmistysvaiheen jälkeen. MIksi? Miksi!
Surun jälkeen ei tullut viha vaan halveksunta. Halveksunta siitä, että toisella ei ollut rohkeutta ja/tai kiinnostusta sen vertaa, että ero olisi käsitelty kasvotusten. Ihan vaan sen kerran ja sillä siisti. Se olisi ollut paljon reilumpaa. Eikä todellakaan tarvinnut pelätä väkivaltaa minun puoleltani.
Se ylpeys...onneksi se auttaa ajattelemaan, että tämän nyt piti mennä näin eikä meitä sitten oltu tarkoitettu yhteen, vaikka itse luulin että kaikki on hyvin.
Nyt odottelen, milloin tämä halveksuntavaihe päättyy. Erosta on kohta puoli vuotta enkä ole pitänyt mitään yhteyttä häneen eikä hänkään minuun. Ohi mikä ohi. Tänään vaan on tietynlainen vuosipäivä tuohon suhteeseen liittyen ja siksi kai tuli tarve jakaa nämä ajatukset.
Ihan yksin vappuaattona? En ole ja asiat ovat kyllä ihan hyvin, mutta...tulipahan nyt kirjoiteltua.
Leppoisaa vappua kaikille!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.