Tämä on kannustuspuhe muille, jotka kärsivät samassa tilanteessa. Ukko jätti 3 kk sitten. En uskonut aluksi selviäväni, mutta nyt aurinko paistaa ja treffipyyntöjä satelee. Puhuminen auttaa! Oli se sitten ystävä tai ammattiauttaja. Siitä saa perspektiiviä tapahtuneeseen. Inhosin aiemmin sanontaa "aika parantaa", mutta se on näköjään totta. Haluaisin kuulla muidenkin selviytymistarinoita.
Selvisin!
petsty
7716
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
tietenkin selviää...aika parantaa...pitää paikkansa!
Ei elämäsi ole yhden miehen varassa! Hyvä, että sen oivalsit.
Just joo... Unohdit sitten, että tuo kannustaa vain ja ainoastaan naisia. Treffipyyntöjä ja kilpakosijoita on rumallekin naiselle vaivaksi asti jos vähän vaan yrittää ja netissä pyörii.
Sen sijaan me miehet kärsimme eron jälkeen edelleen.
Anteeksi jos en ollut viestissäni selkeä. Naisena puhun tietenkin vain omista tunteistani, ja tietenkin naisena. Miehet ovat minulle edelleen mysteeri. Kyllähän miehetkin eron jälkeen seuraa löytää (jos exän juttuja kuuntelee). Treffiipyyntöjen satelusta kun puhuin, niin en ole ketään heistä tavannut. Haluan pitkän suhteen jälkeen löytää taas itseni ja olla sinut itseni kanssa. Pitkässä suhteessa sitä aina kadotta pienen osan itsestäään, jonka on sitten erottuaan kiva löytää (kaikilla ei tietenkään käy näin, mutta kompromissien takia ehkä).
että todellakin tästä tuskasta voi selvitä. Minulla tilanne se että mieheni jätti minut viikko sitten perjantai-iltana. Kuoharipullo oli avattu ja piti tulla kiva kahdenkeskinen viikonloppu pitkästä aikaa... yksi asia johti toiseen ja loppujen lopuksi mies sanoi ettei kestä mun kusipäisiä lapsia enää ja ilmoitti saman tien koko suvullensa että olemme purkaneet kihlauksen.
Viikko mennyt kuin sumussa, itkien ja itsesäälissä kieriskellen. Mies lähti pe aamuna "miettimään" asioita enkä tavoita sitä mistään!
Olimme yli neljä vuotta yhdessä ja luulin löytäneeni siulunkumppanin. Mutta tämä sielunkumppani ei voi sietää lapsiani (15v. ja 12V) ja ne ovat luoneet suuria myrskypilviä muuten vaaleanpunaiseen taivaaseemme.
Ja siksi kai tämä ero niin lujille ottaakin kun rakastan miestäni yli kaiken ja keskinäiset välit mitä parhaimmat. Hän ei vaan pidä omasta kasvatustyylistäni joka on huomattavasti rennonpi kuin hänen "natsisminsa"!
välillä tuntuu että elämä loppuu.... voiko tämä olotila koskaan parantua???
Minä menin pari kuukautta eron jälkeen eroseminaariin ja se oli valtavan eheyttävä kokemus. Seminaarissa käsittelin eroni ja siihen liittyvät tunteet perusteellisesti vertaisryhmässä ja sain työkalut loukatun itsetuntoni uudelleenrakentamiseen ja toimivamman parisuhteen aikaansaamiseen. Toki eron jälkeen ei ole hyvä rynnätä uuteen suhteeseen ainakaan ennenkuin on toipunut edellisestä. Itselläni meni 4 vuotta tyytyväisenä sinkkuna ja nyt olen ollut 6 v. toimivassa ihanassa parisuhteessa. En haikaile enää mennyttä, pikemminkin olen kiitollinen siitä, että mieheni petti ja jätti, näin oli mahdollista tämänkin onnellisen päivän vielä tulla! Aikaisempi liittomme ei ollut toimiva eikä tukevalla perustalla, sen ymmärrän nyt. Opin eroseminaarissa varsin paljon itsestäni ja parisuhteesta, enkä enää toista samoja virheitä elämässäni. Seminaarissa käytetään kirjaa Jälleenrakennus - kun suhteesi päättyy, sen lukemalla voi saada käsityksen eroseminaarin sisällöstä, kannattaa lainata/ostaa.
Mun äijä jätti VIIMEISEN kerran pari kuukautta takaperin. Sitä ennen se temppuili milloin mistäkin syystä,
veuhtoi ees sun taas ja lopulta taas lähti. Nyt vaan oli se viiminen kerta, enää en edes mieti paluuta
takaisin.
Seuraelämä oli tätä ennen aika onnetonta kun hänen arvolleen ei sopinut käydä missään eikä ystäviä
ollut kuin nimeksi, varsinkaan hänellä.
Nyt on tilanne se että vientiä riittää, välillä jopa saa innokkaimpia karistella kannoiltaan.
Olihan se aluksi vaikeaa totutella olemaan yksin, mutta kun vaan pitää suhteita yllä aktiivsesti
niin kaikki entiset ja mukavat ystävät ovat palanneet kuvioihin takaisin.
Tässä iässä 40 sitä on jo yhdellä jos toisella vähintään yksi ero takana niin että keskusteluapua
ja vertaistukea on riittänyt.
Ammattiapua en vielä ainakaan ole tarvinnut vaikka mietin kyllä sitäkin vaihtoehtoa, mutta
onhan se tavallaan sitten varalla jos tarvitsee.
Ja itse olen kuuntelevana korvana jos joku haluaa kertoa huolensa minulle.
Näin sitä mennään päivästä toiseen eteenpäin, ja jokainen uusi päivä on helpompi kuin edellinen.
Voimia vaan kovasti sinulle ja kaikille muille samassa tilanteessa oleville, yhdessä me tästä
selvitään !!