Tarvitsisin ajatuksia erääseen asiaan mikä on vaivannut, vittuilut pois kiitos tiedän kyllä että olen mokannut.
Erosin 1,5 vuotta sitten entisestä tyttöystävästäni (meillä yhteinen lapsi) no asuttiin lapsen takia vuosi kuitenkin yhdessä. Meillä oli ennen loppullista eroa ns. on/offii ja todella vaikeeta, tosin ei mitään mitä ei olisi voinut korjata olisi riittänyt että kumpikin olisi 100% panostanut suhteeseen. Ennen exäni ja minun suhdetta en ollut juuri seurustellut vakavasti jos ei lasketa ensimmäistä vakavaa suhdettani joka oli "ensirakkaus" exällä oli pari vakavaa suhdetta takana ja oli heidän erosta päässyt yli n. 6kk:ssa.
No tuon meidän viimeisen offin aikana minulla oli kuukauden säätö erään naisen kanssa, kun exäni kuuli niin se sattui häntä kertoi että tuntui pettämiseltä kun hän rakasti minua kuitenkin. Kyllä minäkin rakastin häntä ja syytä en tiedä miksi aloin sen toisen kanssa sekoilee ja kadun sitä, olen katkaissut välini kauan aikaa sitten siihen toiseen naiseen. No itse asiaan, haluaisin exäni takaisin rakastan häntä ja en voi elää ilman häntä, vituttaa oma typeryys. Olen kertonut exälleni tunteista ja tämä sanoi että rakastaa minua vain ystävänä ja hänen lapsen isänä, eikä voisi ajatella meitä enään parina. Kuitenkin hän on sanonut että olen hänen parhain mitä hänellä ollut, ja eikä tule tuntemaan ketään muuta kohtaan samanlaisia tunteita.
Itsellä semmoinen käsitys rakkaudesta että kun oikeasti rakastaa niin, sitä rakastaa loppuelämän himmeestikin vaikka olisi eronut ja on uusi. Nyt tiedän että rakastan exääni enemmän kuin "ensirakkauttani" eli exäni on periaatteessa minun ensirakkaus. Tilanteeni on lohduton, en voi ajatella mitään muuta kuin sitä että päästin hänet elämästäni. Olen alkanut jopa ajatella semmoisia juttujakin mitä en normaalisti tee ja se huolestuttaa minua. Nyt olen ihan eri mies mitä silloin joskus eron aikana olin ja exänikin huomannut sen ja sanoi että on ylpeä minusta. Sydäntä sattuu ja masentaa, olen alkanut jopa itkemään (en muista milloin olisin niin tehnyt) päivittäin ja tuntuu että on vain yksi asia miksi jaksan nousta uuteen aamuun on se että näen exäni ja lapseni (asumme aika lähekkäin) nyt exäni muuttaa ja alkanut puhua uusista suhteista, minä taas vaivun päivä päivältä syvemmälle masennukseeni. Olen aina kämmännyt kaikki asiani joten se että olen luuseri ei ole mikään yllätys, haluaisin vain yhden virheen korjata..
Erosin 1,5 vuotta sitten entisestä tyttöystävästäni (meillä yhteinen lapsi) no asuttiin lapsen takia vuosi kuitenkin yhdessä. Meillä oli ennen loppullista eroa ns. on/offii ja todella vaikeeta, tosin ei mitään mitä ei olisi voinut korjata olisi riittänyt että kumpikin olisi 100% panostanut suhteeseen. Ennen exäni ja minun suhdetta en ollut juuri seurustellut vakavasti jos ei lasketa ensimmäistä vakavaa suhdettani joka oli "ensirakkaus" exällä oli pari vakavaa suhdetta takana ja oli heidän erosta päässyt yli n. 6kk:ssa.
No tuon meidän viimeisen offin aikana minulla oli kuukauden säätö erään naisen kanssa, kun exäni kuuli niin se sattui häntä kertoi että tuntui pettämiseltä kun hän rakasti minua kuitenkin. Kyllä minäkin rakastin häntä ja syytä en tiedä miksi aloin sen toisen kanssa sekoilee ja kadun sitä, olen katkaissut välini kauan aikaa sitten siihen toiseen naiseen. No itse asiaan, haluaisin exäni takaisin rakastan häntä ja en voi elää ilman häntä, vituttaa oma typeryys. Olen kertonut exälleni tunteista ja tämä sanoi että rakastaa minua vain ystävänä ja hänen lapsen isänä, eikä voisi ajatella meitä enään parina. Kuitenkin hän on sanonut että olen hänen parhain mitä hänellä ollut, ja eikä tule tuntemaan ketään muuta kohtaan samanlaisia tunteita.
Itsellä semmoinen käsitys rakkaudesta että kun oikeasti rakastaa niin, sitä rakastaa loppuelämän himmeestikin vaikka olisi eronut ja on uusi. Nyt tiedän että rakastan exääni enemmän kuin "ensirakkauttani" eli exäni on periaatteessa minun ensirakkaus. Tilanteeni on lohduton, en voi ajatella mitään muuta kuin sitä että päästin hänet elämästäni. Olen alkanut jopa ajatella semmoisia juttujakin mitä en normaalisti tee ja se huolestuttaa minua. Nyt olen ihan eri mies mitä silloin joskus eron aikana olin ja exänikin huomannut sen ja sanoi että on ylpeä minusta. Sydäntä sattuu ja masentaa, olen alkanut jopa itkemään (en muista milloin olisin niin tehnyt) päivittäin ja tuntuu että on vain yksi asia miksi jaksan nousta uuteen aamuun on se että näen exäni ja lapseni (asumme aika lähekkäin) nyt exäni muuttaa ja alkanut puhua uusista suhteista, minä taas vaivun päivä päivältä syvemmälle masennukseeni. Olen aina kämmännyt kaikki asiani joten se että olen luuseri ei ole mikään yllätys, haluaisin vain yhden virheen korjata..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mun mielestä sun nyt kannattaisi uskoa exääsi. Hänelle tulet aina olemaan tärkeä lapsenne kautta. Hänellä on positiivisia muistoja teistä. Mutta tuollainen on-off-sekoilu ja se, että halua ei kummaltakin löydy enää uuteen yritykseen nyt ei vaan sovi tuohon. Lapsennekin kasvaa ja kaipaa pysyvyyttä - ei ole kivaa, jos silloinkin iskä ja äiskä eroaa ja menee yhteen ja eroaa ja menee yhteen ja ja ja. Nyt on off ja silloin haikaillaan, kun ollaan yhdessä niin ne elämän realiteetit lyö kasvoille. Ja nyt sun on vaan käytävä se ero lopulta loppuun asti läpi, sillä se helpottaa. Ja voin sanoa, että kyllä sä vielä voit vaikka "suuremmin" rakastaa jotakuta toista.
Mun mielestä sä olet elämässä hieman kuin Asioitten Äärellä. Sä olet tajunnut jotain todella tärkeää, vaikket ihan vielä tiedä sitä. Vain tuskan ja menetyksen kautta ihminen oppii. Nyt sä vasta olet oppinut itkemään ja olemaan myös heikko, nyt sä vasta olet tajunnut sen ihmisen todellisen merkityksen, nyt sä olet oppinut, mitä rakkaus olisi pitänyt olla: että rakastaa, vaikkei rakastaisikaan.
Te pelleilitte, sinä myös, on ja off, ette arvostaneet toisianne ettekä sitoutuneet oikeasti. Nyt olet eri mies: eli tervetuloa aikuisuuteen. Sydämeen sattuu. Niin kuuluukin. Onneksi sattuu! Muuten olisit yhtä lapsellinen ja tyhmä kuin aijemmin. Nyt tiedät, mitä on menettää. Hyvä, että se sattuu. Koska mitä olisit, jos se ei sattuisi? Sinä myönnät, että sähläsit ja mokasit. Nyt siitä tuli lasku. Se lasku on iso ja kipeä.
Mitä siis voi tehdä? Masennus tässä on itsesääliä. Piehtaroit menetyksessäsi ja mokassasi. Miksi juuri minä, miksi minä mokasin, voi minua parkaa.
No, se on elämää. Sinulla on loistava mahdollisuus oppia se, että kun seuraavan mahdollisuuden oikeaan rakkauteen saat (ja muuhun ei kannata tyytyä), tajuat nämä nyt tajuamasi asiat ENNEN eroa. Moni kasvaa ja viisastuu vasta eron kautta, ja 100%n totuus on, että tulee, kyllä tulee uusi yhtä tärkeä. Ei ole ainutkertaisuutta, vaikka se ainutkertaisuus onkin.
Äläkä luule, että vittuilen, en! Toi kipu ei tule poistumaan heti, mutta eikö totta, että sähän olet ansainnut sen? Eikö olekin totta, että ennen sitä sä vaan sähläsit, etkä tajunnut? Eikö totta, että et arvostanut suhdettanne, ennnen menetystä? Eihän kukaan ole mokaamatta tässä elämässä: jotkut vaan oppii siitä ja toiset toistaa itseään. Eihän kukaan säästy kivulta: mutta jos säästyisi, ei mikään olisi tärkeääkään. Vain tuo suhde on nyt mokattu, anna sen mennä, te voittekin olla tärkeät toisillenne ja teillä on jotain pysyvää, ensisijaista: lapsi. Päästä irti. Pidä lapsestasi huolta. Seuraavan kerran, kun sulla on mahdollisuus perheeseen, muista toi menettämisen tuska. Ei siksi, että voisit heittäytyä sekopääksi, mustasukkaiseksi, pelätä hulluna, vaan siksi, että osaisit arvostaa, nauttia ja muistaisit mikä on tärkeää, ja pitää huolen siitä, että jos ero tulee, se ei tule sun sähläyksen takia.
Sellaiset itsesääli-jutut "olen aina kämmännyt, olen luuseri" voisit nyt unohtaa. Ryhtiä vähän: jos sä olet aina ennen tätä kämmännyt, niin otapa nyt vastuu elämästäsi ja ala korjaamaan asioita. Alapa tekemään muutakin. Muista mitä olet menettänyt, ja ala toimimaan. Siis: lopeta kämmääminen ja mieti, mistä se johtuu. Ala tekemään töitä täysillä ja säälimättä itseäsi, ja ala mennä eteenpäin. Ala arvostaa itseäsi ja muita. Todennäköisesti se itsesääli ja itsensä luuserointi edesauttoi tätäkin: kun tuomitsee itsensä aina häviämään, usein myös häviää! Muista se. Sinä et ole masentunut, vaan ryvet itsesäälissä! Joten, itke, mutta tee kesken jääneet asiat. Sure, mutta mietiskele miten voit parantaa itseäsi. Ole pahoillasi, mutta muista, että olet teoillasi ansainnut sen mitä tulee: muuta tekojasi, jos tulos ei miellytä.
Tilanteesi on kaikkea muuta, kun lohduton. Tilanteesi on raaka ja rehellinen: paras mahdollinen. Toivotan onnea matkaan. Surun kanssa voi elää ja vain sen kautta oppii. Koska ihminen on oppinut mitään ilman tuskaa? Ei koskaan. Sulla on lapsi ja se on enemmän kun monella muulla, se on paras syy herätä aamulla. Joten herää jo.
tuntuu pahemmalta ja sattuu enemmän kuin ensimmäisen vakavan, en nyt sanoisi että se on itsesääliä enemmänkin masennusta ja henkistä tuskaa. Lapseni on ainoa asia minkä takia jaksan edes nousta ja eteenpääsemisen syy, mutta ylipääseminen tuntuu mahdottomalta..
se että toinen on tullut petetyksi tekee rajat suhteeseen, jolloin jos vielä kehkeytyy jotain niin olet kokoaja puun ja kuoren välissä , eli vapaa aika lähtenyt meneen ja riitoja kestettävä j pitää osata näyttää että sinuun on luottoo kun toinen pyytää.
mutta minun tilanteessa, en näkis syytä olla enään yhessä olol kun ollaan erehdetty, jo muita ajatteleen mutta ole yksi miljonista jotka ajattelee toisin 8)