Olen lukenut paljon keskustelua anopeista, ja tuntuu että minunkin on viimein aika kertoa oma tarinani. Olen räjähtämispisteessä anoppini kanssa, jolle ainoa henkireikä ja elämä on poikansa, minun avomieheni.
Jo ensimmäisillä tapaamiskerroilla huomasin piirteet jotka toistuvat nykyään koko ajan, sillä erolla, että nykyään minulle ei tarvitse puhua koko pitkän viikonlopun aikana yhtään mitään. Anoppi tarvitsee apua joka asiaan, ei pelkästään elektroniikan käytössä (jota minäkin olen taitava käyttämään, neuvomaan ja asentamaan) vaan ihan pienissäkin arkiaskareissa. Sen takia pitää lähteä ajamaan sataa kilometriä, kun ei ole työkaluja, jokin roikkuu tai ei mene kiinni, ei ymmärrä käyttöohjeita (joita ei ole edes avattu), suihku vuotaa, putket kolisee, ei osaa lähettää tekstiviestejä, milloin mitäkin pikkuhommaa. Ja sitten jos ehdotellaan että siellä samassa kaupungissahan tosiaan asuu hänen veljensä ja siskonsa (miehensä kanssa), niin alkaa itku siitä kun ei koskaan käydä. Suurinpiirtein kerran kuussa käymme kylässä, ja sekin on liian vähän, ja aina pitää itkeä kun lähdetään. Olen itse itsenäinen nainen, mutta en pakota toisia siihen. Tuo uusavuttomuus mitä anoppi edustaa, on kuitenkin täysin käsittämätöntä. Pienetkin asiat, kuten radio-aseman vaihto, pitää näyttää joka kerta uudestaan, eikä sitä silti osata.
Toinen asia mitä en kestä, on se välinpitämättömyys ja menneessä eläminen. On aina vain minäminäminäminä ja minun suuri yksinäisyyteni. Anoppi itsekin myöntää olevansa ronkeli miesten suhteen. Minä sanoisin, että kyse on kaipuusta vanhaan suhteeseen, vanhaan elämään. Ruusunpunaiset muistot niiltä ajoilta kun vielä olivat avomieheni isän kanssa yhdessä, kultaavat jokaista päivää. Tosiasiassa, se mies lähti toisen naisen perään, jonka kanssa on vieläkin, tarpeeksi kaukana. Joka kerta, lähtipä puheenaihe mistä tahansa, lopulta päädytään muistelemaan niitä ihania aikoja kun Mies ja Poika vielä olivat osa jokapäiväistä elämää. Näinhän ei siis ole ollut yli 14 vuoteen. Asunto on kuin museo, tai muistoalttari. Pojan kuvia on niin paljon seinillä, että voisi kuvitella hänen kuolleen. Niin ja siis vanhoja kuvia, uusin on ylioppilasjuhlilta. Niin ja mitä siihen miesten etsintään tulee, rukkaset on lentäneet hikipisarasta otsalla, pierusta taksijonossa, rumista vaatteista, ihan pikkujutuista...
Kolmas, ja todella väsyttävä asia, on se jatkuva poikansa lapsuuden muistelu. Aina lause alkaa että "muistatko kun asuttiin vielä..." niin siis sitä aikaa kun avomieheni on ollut korkeintaan kouluikäinen. "muistatko millaset verhot meillä oli makkarissa" "muistatko kun isäs kanssa käytiin siellä". Ei muista, mutta ainahan sitä voi kysyä sadannen kerran uudestaan.
Neljäs, ja minua henkilökohtaisesti eniten rasittava asia on se, ettei minua huomioida ollenkaan. Yhteisissä juhlissa saatetaan pakon edessä (kun kaikilta muilta on kysytty) kysyä että mitä kuuluu, mutta vastausta ei ole pakko kuunnella. Toki voi lähteä puhelimeen "joo ei mulla tässä ollu mitään tärkeetä" tai pienenkin häiriöäänen siivittävämä lähteä kesken lauseen pöydästä. Kokeilin kerran vastata "vituttaa, masentaa, ahistaa", ja huomasin ettei sitäkään kuunneltu. "no mites töissä" Olen koulussa...
Olen myös huomattava piikki lihassa syömisteni suhteen. Olen allerginen muutamille yleisille ruoka-aineille, mutta sehän on vain tekosyy huonoihin pöytätapoihini. Kieltäydyn monesta ruuasta, kaikesta marinoidusta, valkosipulista, omenasta, kalasta, leivästä. Sehän on anteeksiantamatonta lähteä ulos syömään, kun kerran on tarjolla (ruokaa, jota en voi syödä). Olen kertonut allergioistani avoimesti, vain sen takia että seuraavalla ruokailulla saan taas kertoa samat asiat.
Koen erittäin epäkohteliaaksi puhelimeen lähdön kesken elokuvan, keskustelun tai neuvottelun. ENKÄ VOI SIETÄÄ sitä, että anoppi supisee, hihittää ja kuiskailee seurassa koko ajan.
Joka ikinen päivä pitää soittaa, vaikka ihan vaikka vaan kertoakseen miten typerän näköinen mies oli edellä kassajonossa... Anopin mielestä tämä on keskustelua, että hän puhuu ja vastapuoli on hiljaa.
Olen päättänyt tehdä "syylänpoiston" ja lopettaa anopin luona käynnit. Olen aikaisemminkin pitänyt taukoja, mutta en ole koskaan, en koskaan, estänyt miestäni lähtemästä. Olen nyt vain tässä kahden vaiheilla; yritänkö puhua ongelmistamme anopin kanssa, vai katkaisenko välit kokonaan? Aikaisemmin puhuminen ei ole kannattanut koska hänen keskittymiskykynsä on oravan luokkaa, ja joudun puhumaan lyhyillä lauseilla. Olen miettinyt myös sitä vaihtoehtoa, että ehkä hänellä ei vain ole kaikki kotona :D Ne muisti- ja keskittymisongelmat on joko ihan oikeita tai sitten pelkkää teatteria. Joka tapauksessa olen vuoroin raivoissani, repeämispisteessä, naurun partaalla, välinpitämätön tai täyden ahdistuksen vallassa...
Jo ensimmäisillä tapaamiskerroilla huomasin piirteet jotka toistuvat nykyään koko ajan, sillä erolla, että nykyään minulle ei tarvitse puhua koko pitkän viikonlopun aikana yhtään mitään. Anoppi tarvitsee apua joka asiaan, ei pelkästään elektroniikan käytössä (jota minäkin olen taitava käyttämään, neuvomaan ja asentamaan) vaan ihan pienissäkin arkiaskareissa. Sen takia pitää lähteä ajamaan sataa kilometriä, kun ei ole työkaluja, jokin roikkuu tai ei mene kiinni, ei ymmärrä käyttöohjeita (joita ei ole edes avattu), suihku vuotaa, putket kolisee, ei osaa lähettää tekstiviestejä, milloin mitäkin pikkuhommaa. Ja sitten jos ehdotellaan että siellä samassa kaupungissahan tosiaan asuu hänen veljensä ja siskonsa (miehensä kanssa), niin alkaa itku siitä kun ei koskaan käydä. Suurinpiirtein kerran kuussa käymme kylässä, ja sekin on liian vähän, ja aina pitää itkeä kun lähdetään. Olen itse itsenäinen nainen, mutta en pakota toisia siihen. Tuo uusavuttomuus mitä anoppi edustaa, on kuitenkin täysin käsittämätöntä. Pienetkin asiat, kuten radio-aseman vaihto, pitää näyttää joka kerta uudestaan, eikä sitä silti osata.
Toinen asia mitä en kestä, on se välinpitämättömyys ja menneessä eläminen. On aina vain minäminäminäminä ja minun suuri yksinäisyyteni. Anoppi itsekin myöntää olevansa ronkeli miesten suhteen. Minä sanoisin, että kyse on kaipuusta vanhaan suhteeseen, vanhaan elämään. Ruusunpunaiset muistot niiltä ajoilta kun vielä olivat avomieheni isän kanssa yhdessä, kultaavat jokaista päivää. Tosiasiassa, se mies lähti toisen naisen perään, jonka kanssa on vieläkin, tarpeeksi kaukana. Joka kerta, lähtipä puheenaihe mistä tahansa, lopulta päädytään muistelemaan niitä ihania aikoja kun Mies ja Poika vielä olivat osa jokapäiväistä elämää. Näinhän ei siis ole ollut yli 14 vuoteen. Asunto on kuin museo, tai muistoalttari. Pojan kuvia on niin paljon seinillä, että voisi kuvitella hänen kuolleen. Niin ja siis vanhoja kuvia, uusin on ylioppilasjuhlilta. Niin ja mitä siihen miesten etsintään tulee, rukkaset on lentäneet hikipisarasta otsalla, pierusta taksijonossa, rumista vaatteista, ihan pikkujutuista...
Kolmas, ja todella väsyttävä asia, on se jatkuva poikansa lapsuuden muistelu. Aina lause alkaa että "muistatko kun asuttiin vielä..." niin siis sitä aikaa kun avomieheni on ollut korkeintaan kouluikäinen. "muistatko millaset verhot meillä oli makkarissa" "muistatko kun isäs kanssa käytiin siellä". Ei muista, mutta ainahan sitä voi kysyä sadannen kerran uudestaan.
Neljäs, ja minua henkilökohtaisesti eniten rasittava asia on se, ettei minua huomioida ollenkaan. Yhteisissä juhlissa saatetaan pakon edessä (kun kaikilta muilta on kysytty) kysyä että mitä kuuluu, mutta vastausta ei ole pakko kuunnella. Toki voi lähteä puhelimeen "joo ei mulla tässä ollu mitään tärkeetä" tai pienenkin häiriöäänen siivittävämä lähteä kesken lauseen pöydästä. Kokeilin kerran vastata "vituttaa, masentaa, ahistaa", ja huomasin ettei sitäkään kuunneltu. "no mites töissä" Olen koulussa...
Olen myös huomattava piikki lihassa syömisteni suhteen. Olen allerginen muutamille yleisille ruoka-aineille, mutta sehän on vain tekosyy huonoihin pöytätapoihini. Kieltäydyn monesta ruuasta, kaikesta marinoidusta, valkosipulista, omenasta, kalasta, leivästä. Sehän on anteeksiantamatonta lähteä ulos syömään, kun kerran on tarjolla (ruokaa, jota en voi syödä). Olen kertonut allergioistani avoimesti, vain sen takia että seuraavalla ruokailulla saan taas kertoa samat asiat.
Koen erittäin epäkohteliaaksi puhelimeen lähdön kesken elokuvan, keskustelun tai neuvottelun. ENKÄ VOI SIETÄÄ sitä, että anoppi supisee, hihittää ja kuiskailee seurassa koko ajan.
Joka ikinen päivä pitää soittaa, vaikka ihan vaikka vaan kertoakseen miten typerän näköinen mies oli edellä kassajonossa... Anopin mielestä tämä on keskustelua, että hän puhuu ja vastapuoli on hiljaa.
Olen päättänyt tehdä "syylänpoiston" ja lopettaa anopin luona käynnit. Olen aikaisemminkin pitänyt taukoja, mutta en ole koskaan, en koskaan, estänyt miestäni lähtemästä. Olen nyt vain tässä kahden vaiheilla; yritänkö puhua ongelmistamme anopin kanssa, vai katkaisenko välit kokonaan? Aikaisemmin puhuminen ei ole kannattanut koska hänen keskittymiskykynsä on oravan luokkaa, ja joudun puhumaan lyhyillä lauseilla. Olen miettinyt myös sitä vaihtoehtoa, että ehkä hänellä ei vain ole kaikki kotona :D Ne muisti- ja keskittymisongelmat on joko ihan oikeita tai sitten pelkkää teatteria. Joka tapauksessa olen vuoroin raivoissani, repeämispisteessä, naurun partaalla, välinpitämätön tai täyden ahdistuksen vallassa...
Vastaukset 16
Vanhimmat
Puhut anopistasi "syylänä", jonka aiot poistaa elämästäsi.
Mainitsemasi esimerkit anoppisi käyttäytymisestä tuovat mieleen seuraavaa:
- Saattaako olla kyseessä masennus?
- Entä muistihäiriösairaus?
Jätät aika tärkeitä asioita sanomatta. Kuinka vanha anoppisi on? Onko hän työelämässä? Onko hän aina ollut yhtä takertuva ja uusia asioita oppimaton?
Avuttomuus ja se että tarvitsee yksinkertaisissa asioissa apua, vievät ajatukseni tiettyyn suuntaan.
Anoppini tosiaan on työelämässä, ja ikääkin vasta 45. Kehuu ainakin aina sillä ettei heidän suvussaan kukaan kärsi masennuksesta (tietäisipä). Suhtautuu elämään aurinkoisen positiivisesti, löytää kaikesta (etsii etsimällä) hyvää. Paitsi tuo entisen miehen perään haikailu tietysti saa toisiin ajatuksiin. Luulin olevani hullu, kun tuntuu ettei kukaan huomaa, tai ehkä vain uskalla huomauttaa jatkuvista ongelmista muistin ja keskittymisen kanssa. "Se vaan on aina ollu semmonen"
Ehkä se selittää osaltaan senkin (itse pidän huonona käytöstapana) että joka yökyläpaikassa pitää levitellä lääkkeet kaikkien nähtäviksi, keskelle ruokapöytää...
Kuvailit elävästi äitiäni, herra paratkoon! Säälin sinua syvästi. Äitini on ollut tuollainen niin kauan kuin muistan, mitään valoa ei ole näkyvissä tunnelin päässä vaikka avioerosta on reippaasti yli 30 vuotta. Puhumisesta ei ole ollut yhtään mitään hyötyä.
En voi antaa muuta neuvoa kuin että pysy poissa hänen lähettyviltään ja yritä kestää jatkuvat puhelut.
.. mutta mies sentään onneksi ei ole saanlainen. Ei puhu enää äidistään ja syylänpoisto-operaatio hyväksi todettu. Suhteemme on parantunut ja vahvistunut kun en ole tekemisissä anopin kanssa, suosittelen! Puhelinkaan ei enää pirise, paitsi ukolle soittelee sillointällöin. Joskus myös yrittää saada aikaan teatteria lisää keksimällä tempaisuja. En vaan enää lähde mukaan niihin tunnelmiin. Kannattaa ottaa ihan konkreettisesti välimatkaa anoppiin, ellei kestä.
No voihan, kerroit alempana ketjussa, että anoppisi on vasta 45-vuotias.
Sitten kerrot: "...lopulta päädytään muistelemaan niitä ihania aikoja kun Mies ja Poika vielä olivat osa jokapäiväistä elämää. Näinhän ei siis ole ollut yli 14 vuoteen."
Jos siis lasken oikein, niin anoppisi on jäänyt yksin 31-vuotiaana!?
Anopillasi on aika erikoinen elämänkaari.
Monella 31-vuotiaalla on pienet lapset ja touhua tosi paljon. Periaatteessa anoppi voisi tekaista vieläkin iltatähden iltojensa ratoksi, eikö vain?
Kyllä sitä ihminen vähästä räjähtää. Hommaa itse oma elämä, äläkä nyysi anopin joka vikaa.
>nykyään minulle ei tarvitse puhua koko pitkän viikonlopun aikana yhtään mitään.
>Neljäs, ja minua henkilökohtaisesti eniten rasittava asia on se, ettei minua huomioida ollenkaan.
>Koen erittäin epäkohteliaaksi puhelimeen lähdön kesken elokuvan, keskustelun tai neuvottelun.
>ENKÄ VOI SIETÄÄ sitä, että anoppi supisee, hihittää ja kuiskailee seurassa koko ajan.
>Anopin mielestä tämä on keskustelua, että hän puhuu ja vastapuoli on hiljaa.
Huomaatko, miten ristiriitaista oma suhtautumisesi on?
Anoppisi on siis itsekeskeinen, poikaansa ja menneisyyteen ripustautuva ääliö. OK, sitten on. Miksi sinä hänen huomiotaan kaipaat? Mitä väliä, kiinnostaako sinun asiasi häntä vai ei, tai puhuuko hän sinulle vai ei? Mitä hänen miesasiansa sinua kiinnostavat?
Jos "keskustelu" on sitä että anoppi puhuu yksin, niin eikö ole vain hyvä jos hän häipyy puhelimeen kesken tuollaisen "keskustelun"? Mitä ihmeen "neuvotteluja" teillä on?
Et maininnut avomiestäsi ollenkaan. Miten hän suhtautuu äitinsä höpinöihin? Se että kirjoitat noin pitkän tilityksen anopistasi mutta et lainkaan kerro miehesi osuudesta noissa kuvioissa, kertoo jotakin sinusta itsestäsi. Miksi höppänä anoppisi on sinulle noin tärkeä että vaivaudut ahdistumaan ja raivostumaan?
Anna anopin muistella vanhoja aikojaan, mutta mitä sinä siitä välität? Tee sinä omia juttujasi. Lue kirjaa, tee käsitöitä, surffaa netissä, mitä vain, jotain mitä muutenkin teet. Sano tarvittaessa joo tai mm. Ja tosiaan ei sinun tarvitse aina mennä mukaan jos miehesi menee tapaamaan äitiään. Mutta ihan turha tuollaiselle on yrittää puhua mistään ongelmista ja vielä turhempaa dramaattisesti katkaista välejä.
En kai minä olisi edes aloittanut koko ketjua, jos kyse olisi pienistä ja ohimenevistä jutuista. Kyse on toistuvasta rutiininomaisesta pakosta muistella pelkästään vanhoja juttuja, eikä koskaan katsella tulevaan.
Mitä mieheeni tulee, hän säälii äitiään. Ei sille kuulemma mitään ole ennenkään voinut. Joskus kysyy äidiltään, että eikö näistä ole puhuttu jo miljoona kertaa aiemminkin.
Ja se ristiriita tapaamisissa; minun on mukamas pakko tulla joka kerta mukana, vakuuttelemaan että kaikki on kunnossa, sekä meidän että anopin väleissä. Mutta sitten minä vaan istun siellä, turha edes aloittaa puheenaihetta koska sitä ei kuitenkaan kuunnella. Alkaa mieheni selän takana minulle soittelu jos en ole mukana, että "onko teillä kaikki hyvin" "miks sinä et halua olla meidän kanssa". Anoppini on vähän kuin teinit "ootsä suuttunu mulle". Näillä sanoin hän on jopa sen kysynyt.
Niin ja kysyn vaan, miten voi häipyä kesken OMAN keskustelunsa? Siis kysehän on siitä että hän häipyy aina toisten aloittamista keskusteluista. Omiaan hän tulee papattamaan vaikka perässä, jos ei muuten kiinnosta tai ole sillä hetkellä aikaa.
Tässä asiaa miettiessä olen tullut samaan tulokseen kuin kerran aiemminkin, että lopetan vain yksinkertaisesti anopin luona käynnit. Mutta kun minä tiedän, että myöskään mieheni ei siellä halua viikonloppujaan "yksin" käyttää. Viimeksi olimme 3 kk käymättä, ja se olin minä joka ratkesin. Vihaan sitä, että MINUA syytetään siitä jos poika ei halua tulla käymään. En ole koskaan estänyt äitiään tapaamasta. Mutta itse käyn ko. kaupungissa pelkästään shoppailun ja harrastusteni merkeissä...
Kun nyt sinulla on niinkin nuori anoppi eli 45-vuotias, joka on 14 vuotta jo elänyt yksikseen, niin voidaan olettaa, että hän on potentiaalisesti kehityskykyinen vielä.
Kyllä minusta 45-vuotias anoppi voi sanoa, että "ootsä suuttunu mulle". Ei 45-ikäisen tarvitse käyttää kirjakieltä ilmaistaakseen itseään: "Oletko suuttunut minulle?"
Käytätkö itse kirjakieltä?
Tai ehkä oletat, että hän vanhaan tyyliin, vanhana rouvasanoppina jopa teitittelee teitä: " Oletteko miniäni frouva Börsbacka sekä poikani herra maisteri Börsbacka mahdollisesti kenties vihastuneet minulle, saanenko kysyä arvollisesti sitä teiltä?"
:))
mutta eihän siinä mitään, voi olla parempikin että katkaiset välit niin perusteellisesti. Ehkä parempi vielä että poltat sillatkin takanasi, mikäs sen parempaa varsinkin näin äitienpäivän aikoihin tehtynä sopisi kyllä!
Suosittelen lämpöisesti. ;))
Nii, en itsekään kirjakieltä puhu. Ei se miten sen sanoo, vaan se, mitä sanoo. Minä tunnevammainen kun en ole koskaan osannut suuttua, ja hän tietää sen.
Ehkäpä ajoitan tämän kesän ajalle, kun nyt muutenkin on jo muuta mukavampaa suunnitelmaa. Antaa vielä äitienpäivän paistatella, vaikka ukko eilen ilmoittikin että ei olla menossa käymään... Ahdistus on muuten muutamassa päivässä lievittynyt, kun olen saanut ajateltua asian puhki ja tehtyä päätökseni...
Minä aikoinaan kirjoitin kirjeen omalle anopilleni missä ihan ystävällis sävyisesti sanoin asioista joista ei pystynyt hänen kanssaan puhumaan. Koskaan ei oikein kuunnellut. No, sen jälkeen anopin käytös muuttui ja olimme ihan hyvissä väleissä hänen kuolemaansa saakka.
Olen siitä iloinen että saatiin välit korjattua eikä jäänyt mitään katkeruutta kaivelemaan hänen pois mentyään :)
lukenut ihan kaikkea tota teksiä mutta jokaiselle äidille varmaan omat lapset on tärkeitä, hänelle poikansa.Anopin oma koti on mitä on.Itte kävin tossa 45veenä anoppina tappelua suorastaan kodistani, sitä arvosteltiin ja erityisesti eläimistäni joiden koti tämä on.On edelleenkin,,täällä vain ei enää ei toivotut vävyt vieraile.Mulle riitti haukkuminen kaikesta..olikohan se toisen kerran jälkeen sanoin ei kiitos*anteeksi en anna*,sanomisia,mullakin on oma elämä ja heillä omansa...välit meni ja mitä multa meni,autoin alkuun aikani ja siinnä kait kiitos.En ole koskaan puuttunut sanallakaan heidän elämäänsä missään aiemminkaan eli eipä olisi ollut varaa arvostella vieraan varaisuuttani millään tapaa.Ihan niinkuin mun elämä olisi ollut holhottavaa...ja ajatellaan että elämää on vielä puolet ehkä jäljellä..sanoinkin että ,*kyllä yhteiskunta huolen pitää ja hautaan auttaa ei teitä tarvita*.En sitä sure käyn töissä ja elän...ja kuka sitä jatkuvaa yhteiseloa olisi jaksanutkaan, tuntee itsensä ei toivotuksi, sukujuhlissa oli kahtia jako jotenkin..puolet ja puolet..ei kiitos semmoiselle jo näin alussa.
Minulla on tuollainen lapsiinsa ripustautunut äiti. Onnekseni olen tytär, joten tuo palvominen kohdistuu tietysti veljeeni. Sääliksi käy veljeni vaimoa, joka on äitini sanoin noita-akka. Mitään ei opetella tekemään siksi, että sehän pilaisi koko idean: saada poika käymään kerran päivässä kylässä. Muut ihmiset eivät seuraksi kelpaa, nehän ovat typeriä. Poika se pitää seuraksi saada vaikka roskista viemään.
Jotkut ovat vaan kertakaikkiaan tuollaisia. Ihan oikein teet, jos katkaiset välit häneen. Ja niin pitkäksi aikaa, että alkaa huomata asian ja kysellä. Sitten kerro kaikki, mitä olet täälläkin kertonut, mikäli saat suun vuoron. Ellet saa, jatka eroa. jne. Ei kenenkään tarvitse kestää eikä kuunnella tuollaista avuttomuudella alistamista.
"Avuttomuudella alistamista" loistavasti kiteytetty. Pätee myös omaan anoppiini, ikävä kyllä.
Muistan kun itse olin miniä. Samantapaisia tunteita ehkä joskus. Tärkeää oli, ettei missään asiassa vanhemmat saaneet puuttua meidän asioihin. Nyt kun ikää on tullut parikymmentä vuotta lisää, niin voinpa sanoa, että olinpa aika typerä. Minähän kuulun myös mieheni sukuun ja nyt koen, että loppujen lopuksi sukulaiset ovat minulle kovin tärkeitä. Ja senkin voin sanoa, että vanhemmat tahtovat aina lastensa parasta. Nyt olen itse anoppi ja kylläpä miniä käyttäytyy minua kohtaan juuri samalla tavalla kuin minä itse anoppiani kohtaan. Joten Venlalle voin sanoa, että edestäsi löydät nämä asiat itsekin. Ja lapset ovat vanhemmilleen lapsia, vaikka olisivat kuinka vanhoja. Ja kokevat niin, että lasten puolisot ovat osa heidänkin perhettään, siis hyvin läheisiä. Minun poikani ja hänen puolisonsa asuvat puolen kilometrin päässä kodistani. Viimeksi olen käynyt heidän luonaan puoli vuotta sitten kutsuttuna. Kutsumatta en heidän kotiinsa mene. Tyttäreni luona olen viimeksi käynyt kutsuttuna puolitoista vuotta sitten. Kutsumatta en myöskään hänen kotiinsa mene. Joten varmasti saavat elää omaa elämäänsä. Miniäni on varmaan itsekin joskus anoppi ja ehkäpä hän sitten ymmärtää näitä asioita hieman paremmin. Joten peiliin on syytä katsoa itse kenenkin, eikö vaan?