Olen ollut suhteessa muutaman vuoden ihanaan mieheen. Hän on kiltti, älykäs ja omaa monta sellaista piirrettä, joita miehessä arvostan. Aloitimme suhteemme melkein heti edellisen (pitkän) suhteeni päätyttyä, en siis ollut yksin kovin kauan suhteiden välissä. Suhteessamme on kaikki periaatteessa hyvin. Rakastan häntä ja välitän hänestä. Viihdymme yhdessä ja rakkautta ja lempeä on.
Mutta. Minulla on kuitenkin jo pitkään ollut tunne, että meidän pitäisi erota. En ymmärrä itseäni. Ajattelen, että aloitimme suhteen liian nopeasti ja haluan erota siksi, että kaipaan ympärilleni omaa tilaa. Mitä todellakin kaipaan, toisinaan mies on lähtenyt reissuun evakkoon - tai itse olen lähtenyt - kun olen kaivannut tilaa.
En kuitenkaan haluaisi menettää häntä, ajatus siitä että hän on jonkun toisen kanssa saa minut erittäin ahdistuneeksi. En halua muita miehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, en kaipaa siis seksiä tms muilta. Haluaisin vaan katsoa elämää hetken aikaa ja vaikka tutustua uusiin ihmisiin - ilman mitään sitoumuksia.
Uskallus puuttuu, kun kakkua ei voi syödä ja säästää samaan aikaan..... Olen vielä suht nuori, hän on minua vanhempi, mikä saa minut ajattelemaan että "tuhlaan" nuoruuteni. Voi elämä. Mitä tekisi?
Mutta. Minulla on kuitenkin jo pitkään ollut tunne, että meidän pitäisi erota. En ymmärrä itseäni. Ajattelen, että aloitimme suhteen liian nopeasti ja haluan erota siksi, että kaipaan ympärilleni omaa tilaa. Mitä todellakin kaipaan, toisinaan mies on lähtenyt reissuun evakkoon - tai itse olen lähtenyt - kun olen kaivannut tilaa.
En kuitenkaan haluaisi menettää häntä, ajatus siitä että hän on jonkun toisen kanssa saa minut erittäin ahdistuneeksi. En halua muita miehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, en kaipaa siis seksiä tms muilta. Haluaisin vaan katsoa elämää hetken aikaa ja vaikka tutustua uusiin ihmisiin - ilman mitään sitoumuksia.
Uskallus puuttuu, kun kakkua ei voi syödä ja säästää samaan aikaan..... Olen vielä suht nuori, hän on minua vanhempi, mikä saa minut ajattelemaan että "tuhlaan" nuoruuteni. Voi elämä. Mitä tekisi?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Et tuhlaa nuoruuttasi jos teet kuten parhaalta tuntuu ja kokeilet hetken siipiäsi ja opit elämästä ja itsestäsi. Turha jäädä varsinkaan nuorena suhteeseen joka on "ok" mutta tuntuu kuitenkin jollakin tavalta väärältä, ehkä väärältä vain siihen elämäntilanteeseen. Katsele tovi elämää yksin, kyllä eteen tulee vielä ihminen jonka kanssa haluat aidosti jakaa elämää.
Mulla myös sama tunne. Olen ollut nykyisessä suhteessa 5 vuotta ja suhde alkoi melkein heti edellisen loputtua. Meillä menee ihan hyvin, ja muutamme pian yhteen asumaan. Nyt kuitenkin itseäni on alkanut ahdistaa ihan suunattomasti se, että olen niin nuorena "joutunut" tähän vakavaan suhteeseen enkä ole vielä saanut elää yksin.
Syytä eroon en varsinaisesti keksi, enkä todellakaan uskaltaisi lähteä menemään kun kaikki sujuu niin hyvin. Joku tässä vaan mättää...
Kuulostaapa niin tutulta... 5v oltu yhdessä ja 2v asuttu yhdessä. olen siis parikymppinen mies ja nainen muutam vuoden nuorempi ja hän muistaa joka ainoa päivä kertoa kuinka paljon minua rakastaa ja sanoo aina, että "aina yhdessä". Ja joka kerta minua ahdistaa. kauan on jo tuntunut siltä että pitäisi erota, mutta ei uskallus riitä ja nyt olen jopa alkanut inhot aitseäni sen takia. 2 kertaa aiemmin oltu viittä vaille lähdössä omille teille. Minun aloitteesta, mutta molemmilla kerroilla päädyttiin jatkamaan.
Kerran jopa todella erottiin, mutta jälleen jostain syystä ajauduttiin yhteen takaisin melekein heti.
Itseä tämä ahdistaa ja masentaa jo todella, mutta en vain saa sanaa suustani, vaikka aina kun olen yksin, mietin kuinka sanoisin asioista hänelle, mutta kun taas näine hänet... en saa sanaa suustani, jotenkin lamaannun.
tuntuu että pitisin saada puhua jollekkin täysin ulkopuoliselle, mutta en tiedä pitäsisikö mennä psykologille vai ei. jotenkin tuntuu että ei tämä vielä ole niin vakavaa... en tiedä.
Puhuminen vaikeista asioista on vaikeaa mutta myös välttämätöntä koska emme voi lukea toisten ajatuksia. Jos tuntuu pahalta niin siitä pitäisi ertoa kumppanille. Itse yritin tänäään mutta tunnen itseni niin iljettävälle kun edes mietin millaista elämä olis ilman häntä. En vaan saa sanoja suustani! En siis ole jättämässä vaan haluaisin ihan vaan keskustela ahdistuneisuudesta ja siitä että ollaanko me nyt oikeasti tarpeeksi hyvä pari että kannattais jatkaa. Miten tollaista voi sanoa ihmiselle joka rakastaa sua yli kaien eikä aavista mitään?!?
Olis niin vapauttavaa puhua jollekin joka osais neuvoa ja nähdä asian eri näkökulmasta kuin itse.
Olen sitä mieltä että jos paha olo suhteessa jatkuu pidemmän aikaa niin se ei kannata.
Yritä vielä uudelleen ,sillä puhuminen todella auttaa kun ahdistaa.Mieti ,mitä hyvää on vielä näkemättä ja kokematta.En tiedä,mistä ahdistus oikein tulee pitkään seurustelusuhteesssa oleville,mutta luulen ,että suhteen arkipäiväiväisyydellä on ahdistuksen kanssa tekemistä.Ero ei välttämättä auta ahdistukseen.Ja tietysti on hyvä muistaa, että myös aviopareilla ja uusissa suhteissakin saattaa ahdistus vierailla ,joten ahdistuksen käsittely puhumalla on kyllä parasta terapiaa.
Voisitteko ottaa vähän takapakkia ja muuttaa erilleen? Seurustelisitte normaalisti mutta asuisitte eri osoitteissa. Siinä saa jo todella paljon omaa aikaa. Sitten jos olet myöhemmin varma että haluat jatkaa tämän kumppanisi kanssa niin voitte muuttaa takaisin yhteen.
Olen myös vielä nuori nainen ja seurustellut teinistä saakka saman ihmisen kanssa. Sitä ennen oli muutama pikku seurustelu takana ja vain hetken ehdin elää "villiä elämää" viimeisimmän ja nykyisen seurustelun välissä. En siis juuri ollenkaan. Nykyisen kanssa takana hieman yli 4 vuotta. Toisaalta meillä menee hyvin, mutta mua vaan ahdistaa. En halua, että hän on kenenkään toisen kanssa, mutta en itsekään jaksa tätä. Tuntuu, kuin olisimme vain kavereita. Kiukuttelen miehelle usein ja hän ihmettelee miksi. Jos suutuspäissään sanon, ettei tästä paskasta tule enää mitään hän ei ota sitä kuuleviin korviinsa. Ei vissiin ymmärrä, että olen aivan tosissani.
Ajattelin viime syksynä katsovani vielä muutaman kuukauden josko tilanne muuttuisi, mutta nyt on kesä ja roikun tässä edelleen. En vain osaa päästää irti. Ehkä kypsyn johonkin ratkaisuun.