Hmm...onkohan kellään samoja kokemuksia tai viisaita sanoja sanottavaks? Olen nainen jolla oli kaikinpuolin hankala isä, vaikkei tämä paljon ollutkaan kanssani tekemisissä. Hänellä on joku raivotauti ja sitten alkoholismi joka tavallaan rauhoitti häntä, mutta sen jälkeen oli hyvin vähän tekemisissä minun kanssa. Minulla ei ole koskaan ollut hänen puhelinnumerooaan, enkä kai olisi sitä toivonutkaan koska hän oli niin pelottava. 14v lähtien en nähnyt/kuullut hänestä yli kymmeneen vuoteen. Sen jälkeen olen nähnyt kerran vuodessa tai kahdessa vuodessa jos hän ilmaantuu sukujuhliin.
Raivoaminen lapsena teki minusta säikyn jota vieläkin tavallaan olen sisimmässäni. Vähät kontaktit hänen ehdoillaan ovat ehkä vaikuttaneet siihen että olen aika passiivinen - minulle tulee helposti sellainen olo että olen jonkun tiellä ja vetäydyn kiltisti pois tilanteista jotka koen kilpailuiksi.
Sitten vielä tätä palstaa lukiessa on tullut mieleen että hänellä oli naisvihaa joka varmaan vaikutti minuun. Vaikka hän itse oli hulivili naisten perässä juoksija ja jätti perheen, ei maksanut elatuksia yms. niin silti hän aina silmät alkoholin punottamina kertoi minulle miten pahoja ja ilkeitä naiset on - vähän samanlaista epäloogista soopaa mitä tällä palstalla näkee. Ja huom! hänellä siis aina oli naisseurraa, kaunista sellaista, pitkiä seurustelusuhteita ja kertoi käyvänsä huorissakin. Minua hän kohteli paljon julmemmin ja epäreilummin kuin veljeäni (veljenikin sanoo niin), jonka luulen johtuvan tästä naisvihasta. Nyt olen miettinyt että vaikuttikohan tuo naisviha asenne siihen että lankean aina huonoihin mieheen jotka kohtelee naisia huonosti. Olen erittäin ymmärtäväinen alamaissa rypeville miehille eikä minulle ole ollenkaan luonnollista vaatia miehiltä (tai muiltakaan) mitään. Mutta parisuhdetta on huono perustaa tuollaiselle "terapia" pohjalle. Sen olen saanut kokea kantapään kautta kun miehet sitten toipuvat ja lähtevät iloisina toisen matkaan. En vain tiedä kuinka voisin muuttaa itseäni niin että ihastuisin toisenlaisiin miehiin ja alkaisin odottaa heiltä enemmän. Se ei tunnu luontevalta. En ihastu toisenlaisiin miehiin, en tunne mitään heitä kohtaan. Usein en itsekkään tiedä mitä parisuhteessa tarvitsen kun vasta pitkän ajan päästä taakseni katsoessa ja analysoidessa.
Raivoaminen lapsena teki minusta säikyn jota vieläkin tavallaan olen sisimmässäni. Vähät kontaktit hänen ehdoillaan ovat ehkä vaikuttaneet siihen että olen aika passiivinen - minulle tulee helposti sellainen olo että olen jonkun tiellä ja vetäydyn kiltisti pois tilanteista jotka koen kilpailuiksi.
Sitten vielä tätä palstaa lukiessa on tullut mieleen että hänellä oli naisvihaa joka varmaan vaikutti minuun. Vaikka hän itse oli hulivili naisten perässä juoksija ja jätti perheen, ei maksanut elatuksia yms. niin silti hän aina silmät alkoholin punottamina kertoi minulle miten pahoja ja ilkeitä naiset on - vähän samanlaista epäloogista soopaa mitä tällä palstalla näkee. Ja huom! hänellä siis aina oli naisseurraa, kaunista sellaista, pitkiä seurustelusuhteita ja kertoi käyvänsä huorissakin. Minua hän kohteli paljon julmemmin ja epäreilummin kuin veljeäni (veljenikin sanoo niin), jonka luulen johtuvan tästä naisvihasta. Nyt olen miettinyt että vaikuttikohan tuo naisviha asenne siihen että lankean aina huonoihin mieheen jotka kohtelee naisia huonosti. Olen erittäin ymmärtäväinen alamaissa rypeville miehille eikä minulle ole ollenkaan luonnollista vaatia miehiltä (tai muiltakaan) mitään. Mutta parisuhdetta on huono perustaa tuollaiselle "terapia" pohjalle. Sen olen saanut kokea kantapään kautta kun miehet sitten toipuvat ja lähtevät iloisina toisen matkaan. En vain tiedä kuinka voisin muuttaa itseäni niin että ihastuisin toisenlaisiin miehiin ja alkaisin odottaa heiltä enemmän. Se ei tunnu luontevalta. En ihastu toisenlaisiin miehiin, en tunne mitään heitä kohtaan. Usein en itsekkään tiedä mitä parisuhteessa tarvitsen kun vasta pitkän ajan päästä taakseni katsoessa ja analysoidessa.
Vastaukset 14
Vanhimmat
nyt semmonen ajatus mieleen että oletkohan ihan varmasti hänen jälkeläisiään,voipi tuo vihanpito johtua juurikin siitä että äitisi kenties on tehnyt syrjähypyn sillä seurauksella että sinä sait alkusi ?.
Minusta kaikkien kannattais opetella elämään ensin itsekseen jotta tietää mitä haluaa,näkyy vaan olevan porukalla niin valtava pelko perseessä siitä että nyt se juna jättää,seurauksena jatkuva säheltäminen ihmisten kanssa joiden kans ei ole käytännössä mitään yhteistä.
Olen hänen jälkeläisensä. Sekä tempperamentilta että ulkoisilta piirteiltä muistutan häntä enemmän kuin veljeni. Mutta hän kyllä humalassa kertoi minulle lapsena ettei olisi halunnut minua eli ehkä eivät olleet äitini kanssa sopineet/suunnitelleet. Toisaalta niin paljon p**kaa on hänen suustaan tullu että en ihmettelis vaikka tämäkin olisi vale. Joka tapauksessa eihän se oikeuta lapsen huonoon kohteluun. Olisi edes ollut kokonaan pois elämästäni jos siltä tuntui.
En ole kyllä ite hädissäni suhteisiin ängennyt, suurimman osan elämästä olen ollut sinkku. Kolme (minulle) tärkeää parisuhdetta on ollut vaikka ikää yli kolkyt. Kaksi niistä sellaisten miesten kanssa jotka oli jonkinlaisessa kriisissä elämässään. Vain heidän kanssaan minulla tuntuu heräävän oikeita tunteita, vaikka itsekkin ovat sanoneet että eivät ole hyväksi minulle.
on sulla miettimistä että onko ne oikeita tunteita vai säälimis ja paapomis tunteita.
En ymmärrä miksi kriisissä olevat hakee seurustelua,mitä siitä voi edes odottaa tuleman.
Niin, olenkin nyt ajatellut että ne on paapomistunteita. Mutta koen ne voimakkaina rakkaudentunteina. Muunlaisissa suhteissa minulla ei ole mitään tunteita.
Itse en koe olevani kriisissä koska elämäni nyt vain on tällaista ja minä nyt vain olen tällainen nainen. Olin aika vanha ennen kun aloin edes ajattelemaan että tällä isä jutulla ois mitään tekemistä. Sitä ennen syytin kaikista ongelmista itseäni, että olen vaan niin surkea tyyppi. Tottahan se onkin, mutta nyt sentään ajattelen että en ole geneettisesti surkea tyyppi, eli jotain toivoa on muutokseen.
Sitä vähän ihmettelen miten nuo kohdalleni osuneet miehet ovat kriisissään halunneet seurustella. Minä ainakin teen juuri päinvastoin. Jos taistelen sydänsurujen kanssa niin en kenenkään kanssa edes suostu seurustelemaan ennen kun olen surusta päässyt yli. Toista miestä kovistelin paljonkin ennen kun aloimme seurustelemaan että onko hän valmis seurusteluun. Minun mielestäni hän ei ollut valmis vaikka kuinka vakuutteli, mutta en voinut sille mitään että rakastuin.
ja tajuta se, että emme voi valita sitä, minne synnymme. Nyt vasta kun olen tajunnut, että tosiaan, me emme voi valita, mihin perheisiin synnymme. Minua on helpottanut se asia. Vaikka geenit ym. vaikuttavat, mutta silti me pystymme vaikuttamaan omaan elämään hyvin paljon ja mennä sitä kohti, mitä haluamme. Voit haluta tasapainoista ja tervettä parisuhdetta ja saada sen, jos niin haluat. Tavallaan olet nyt menneisyytesi vanki ja osittain nykytilanne johtuu menneisyydestä kumpuavista ajattelutavoista ja tunteista, mutta sitten kun tajuat, mistä ne juontavat juurensa, sinun ei tarvitse ottaa niitä enää omiksesi. Jos isäsi vihasi naisia, niin sillä ei ole tekemistä sinun kanssasi. Eihän se sinun vikasi ole. Se on hänen ongelmansa ja siihen on omat syynsä ja eihän hän ole varmaankaan ole ollut kovin onnellinen vaihtaessaan jatkuvasti naista ym. Elämä jatkuu ja itse luomme omaa elämäämme. (tietenkin Jumalan armosta)
elämää. Valitettavasti on olemassa kokojoukko miehiä jotka hakee vaan sitä yhtä asiaa, suoraan sanottuna vakipanoa vaan, ja valehdellaan naisille suut ja silmät täyteen jotta tähän päästään,toivottavasti et ollut heille vain pelkkä sellainen, kylläkai tuommonen jälkensä jättää kun toistuvasti petetään. Ehkäpä seuraava sitten osuu,toivon näin.
Luulet alitajuisesti että se isäs aikainen paska elämä on se lotto voitto jonka parisuhteessa saa. Eli taidat olla alisuoriutuja joka arastelee tavoitella miehiä, jotka tukisivat Sinua eikä toisin päin.
"aamun koitto kaiken korjaa koeta unohtaa", kuinka totta.
Mies voi syöksyä katuojaan, ja se on vain miehen syy itsessään. Sulla ei ole velvollisuutta pelastella ketään joka niin itse tekee itselleen.
Se lasipullo on näille monesti paras puoliso (empä juuri sympatiseeraa juoppoja, ja tiedän mistä tässä puhun).
"Voit haluta tasapainoista ja tervettä parisuhdetta ja saada sen, jos niin haluat."
Sepäs se onkin kun minusta tuntuu että suuri osa sisimmästäni ei halua tätä, vaan kaipaa suurta tunneaaltoa jonka saan vaan noiden kriisissä olevien miesten kanssa. Jos olen toisenlaisen miehen kanssa niin minulle tulee täysin tunteeton olo enkä halua seurustella sillä lailla että ei ole tunteita. En oikeasti tiedä miten saisin tunteeni heräämään kunnollisia miehiä kohtaan. Epäilen että minulla on lievä muoto epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, tai jotain vastaavaa. Eli koen tunteet voimakkaammin kuin muut enkä pysty hallitsemaan niitä. Ikävä kyllä kun yritän seurustella kunnon miesten kanssa minulle tulee vain voimakkaita ahdistuksen ja etäisyyden tunteita.
"taidat olla alisuoriutuja joka arastelee tavoitella miehiä, jotka tukisivat Sinua eikä toisin päin."
Tuota samaa on sanonu monet ystäväni ja jopa nämä miehet joiden kanssa seurustelin ja jotka kohteli minua huonosti. Meni monta vuotta ennen kun edes kuulin mitä ympärillä olevat ihmiset sanoivat. Uusi kihelmöivä idea joka on viime aikoina tullut päähäni on että jospa seuraavaksi kokeilisin kurotella ylemmäs ja olla valikoivampi miehen suhteen. Asettaisin jotain kriteerejä kuten ei missään nimessä alkoholi/huume riippuvuutta, ei sellaista jolla on sydänsuruja. Yrittäisin ottaa asiat hitaammin että en säntää karkuun jos ei heti tunnu että tunteita on. Ehkä olen menneisyydessä panikoinut siinä tilanteessa kun on ollut hyvä mies enkä ole tuntenut mitään häntä kohtaan. Olen kai osittain ajatellut että tulisin loukanneeksi häntä joten olen jättänyt hommat kesken liiankin nopeasti.
Uskon, että kaikki tällaiset persoonallisushäiriöt syntyvät näistä epävarmoista ja -vakaista oloista, joita on saanut kokea, mutta ehkä olen sen verran optimisti, että haluan lopulta uskoa hyvään, oli tilanne miten paha tahansa. Kahdella ystävälläni oli samaa ongelmaa enemmän, että he hakeutuvat vaaratilanteisiin, koska se oli tuttua. Mua itseäni auttoi ehkä terapiassa käyminen ja kirjojen lukeminen, koska minulla oli samaa luonteenpiirteessä teininä. Sun pitäisi päästä siitä "vaaran ja jännityksen" aiheuttamasta tunteesta, joka on tuttua. Sun pitäisi ajatella, että se on tavallaan sairasta ja sun ensisijainen tehtävä on suojella itseäsi. Voimakkaat tunteet eivät ole kaikista parhaimpia. Budhalainen mietiskely, filosofinen kirjallisuus ja luontokokemukset voisivat auttaa. Oppisi ymmärtämään elämää laajemmin ja syvemmin. Toisaalta liiallinen syvällinen ajattelu ei tuota tulosta. Se ei poista sitä asiaa, että tarvitsemme toisia ihmisiä ja sitä läheistä ihmistä erityisesti. Mutta emme saa sairastuttaa itseämme vaan mennä elämässä eteenpäin. Ymmärrän "ahdistuspointin" uuden suhteen alkaessa. Minulla tuli paniikkikohtauksia, että lähdin paikalta pois ja hermostuin totaalisesti. Olin niin epävarma siitä toisesta ihmisestä. Minua on helpottanut ymmärtää, että minun ei ole pakko seurustella kenenkään kanssa, joka ei ymmärrä kokemusmaailmaani. Minun ei ole mikään pakko tyrkyttää itseäni kenellekään.
Kiitos vastauksestasi. Kuulosti että ymmärrät minua. Juuri tuo vaaran ja jännityksen haku on minulle luontaista. Moni joka vain vähän tuntee minua ei uskoisi koska olen tosi tunnollinen, kiltti ja menestyväkin tyyppi. Jännityksen/kitkan haku näkyy enimmäkseen parisuhteissa ja kaverisuhteissa, mutta kyllä joskus teen muitakin riskijuttuja jotka on tuoneet maallista mammonaa, eli ei pelkästään paha asia. Täytyy kai avoimin mielin kokeilla enemmän tylsän tuntusia juttuja vaikka se ei olisikaan mulle luontevaa. Nyt oon pistäny kummallisia, epätoimivia suhteita poikki tai korjaillut niitä terveempään suuntaan. Se on tuntunu ihan järkevältä ja hyvältä.
Buddhalaista filosofiaa luin muutama vuos sitten ja sekin tuntui ihan hyvältä., mutta sitten yks kaveri haukku lyttyyn ajatuksen etten enää hakis intohimoa elämääni ja se sai mut palaamaan entisiin kuumeisiin ajatusmalleihini. Pitäis kai lukea lisää. Raamatustakin saan paljon rauhaa ja viisautta, vaikka oon ateisti.
Saamasi vastaukset luettuani sanon sulle näin: Anna anteeksi isällesi, päästä irti olemattomasta korresta, josta haluat pitää kiinni, koska sen nimi on sinun lapsuutesi. Unohda pahat, huonot ja ikävät asiat, keskity siihen, että olet selvinnyt ja kasvanut kokemuksinesi siksi ihmiseksi, joka olet.
Olet aikuinen, nähnyt ja kokenut elämää, yritä ymmärtää. Sinun isäsi on oman elämänkokemuksensa summa niin kuin sinäkin olet. Mutta sinä elät erilaista aikaa ja naisen elämää; ymmärrät toisella tavalla. Sinä et voi laittaa enää mitään asiaa isäsi 'piikkiin', syyksi, olet ollut aikuisten kirjoissa niin kauan, että sinun täytyy osata tehdä omat juttusi ja valintasi ilman isän taakkaa.
On uskomattoman helpottavaa ja vapauttavaa jättää menneitten vatvominen, antaa olla sellaisten asioiden, joille ei voinut mitään silloin eikä voi enää. Siitä seuraa kokonainen uusi elämä ja tie, joka johtaa vain sinne, minne itse haluat. Sinä päätät suunnan, ei isäsi eikä kukaan muukaan.
"Anna anteeksi isällesi, päästä irti olemattomasta korresta, josta haluat pitää kiinni, koska sen nimi on sinun lapsuutesi."
Tietoisesti en ole isääni pohtinut kuin vasta aika vanhana. Ei edes tullut mieleen, koska olin todella huojentunut silloin kun hän poistui elämästäni ja aloin saada itsetuntoa. En ollenkaan märehtinyt vanhoja tapahtumia tai mitään sellaista. Sanoisin että tapahtumat meni toisinpäin. Eli aikuisena minulla ilmeni lieviä ongelmia kaverisuhteissa, seurustelusuhteissa, tunteiden kanssa. Aloin miettimään miksi olen niin erilainen ja siitä sitten ajattelin että isällä ois saattanu olla vaikutusta asiaan koska hän kohteli minua erilailla kun mitä tasapainoisempien ystävieni isät kohteli heitä (tai ne jotka oli ilman isejä). Onhan meillä kaikilla kaikenlaista elämässä ollu eikä tuo isä juttu ole minunkaan ainoa huono kokemus. En itse koe että olisin vihainen isälleni paitsi muutamasta ilkeästä jutusta. Enemmänkin tunnen että olen hänen kaltaisensa ja muka jotenkin ymmärrän häntä. Minusta tuntuu että huomaan hänen kaltaisensa miehet kun taas en huomaa miehiä jotka ovat erilaisia kun hän. Kuulostaa nyt oikein freudilaiselta!! Ehkä tämän tiedostaminen on jo tarpeeksi ja voin yrittää rimpuilla entisistä toimintamalleistani eroon.
Heiii just niinhän se asiajuttu menee; täytyy tulla ikää ja elämänkokemusta ja -näkemystä, että huomaa mistä mikäkin johtuu ja juontuu. Sinä näet isän itsessäsi ja mietit isäsi tekemisiä ja omiasi ja kuka on oikeassa ja kuka väärässä ja miten minkäkin asian kuuluisi olla. Sellaista elämä valitettavasti on, immeinen ei tunne itseään jos ei tunne juuriaan eikä immeinen koskaan kehity ja mene eteenpäin, jos ei suo aiheille ajatustakaan.
Ymmärrys kasvaa ymmärtämällä, suvaitsevaisuus suvaitsemalla, tieto tiedostamalla, onni olemalla onnellinen ... niitä teillesi.