Selvisin!

Haluan tulla kirjoittamaan tämän kertomuksen tänne, sillä en olisi koskaan uskonut näin kirjoittavani. Tai edes ajattelevani.

Seurustelin vuoden verran, sanotaan nyt vaikka Matin kanssa. Matti oli mielestäni kaikkea sitä, mitä kaipasin. Ja niin olikin. Oon edelleen sitä mieltä. Matti tsemppasi minua todella paljon koulun suhteen ja suhteemme aikana kasvoin henkisesti todella paljon. Matti oli itseäni muutaman vuoden vanhempi.

En halua kirjoittaa tähän kuinka ihania aikoja ja hetkiä välillämme oli, ne muistot säilytän vain päiväkirjani sivuilla.. Mutta sytyin todella siitä pojasta.. Matti tuntui turvalliselta ja ehkä tämän asian suhteen teinkin virheen.

Matti olikin peto. En koskaan nähnyt sitä. Vasta sillon, kun kaikki selkisi vastoin kasvojani. Matilla olikin toinen nainen. En osaa vieläkään kuvailla sitä tunnetta, miltä se tuntui.. Olo oli uskomattoman mitätön ja niin haavoittuvainen..

Hajosin täysin. Itkin neljä päivää, yötä päivää. En noussut sängystä kuin vessaan ja silläkin matkalla hajosin lattialle itkemään. Viikon verran hajoilin kaikkialla, missä satuin kulkemaan. Kaupassa, ystävien luona, koulussa.. Kaikkialla. Itkin, itkin.. itkin vaan.

Kuukauden jälkeen alkoi helpottamaan todella paljon. Nyt tästä on kulunut 4,5 kuukautta ja tunnen taas eläväni. Koen asiat aina kovin traakisesti ja sillä hetkellä todella hajoan.. mutta ehkä se on oma keinoni päästä asioissa eteenpäin. Nyt on suuntana kohti tulevaisuus, entistä vahvempana :)

Toivotan voimia Teille kaikille, joille suurin suruaika on päällä :/ Vaikka se ei nyt siltä tuntuis.. SELVIÄT! Selviät siitä ihan varmasti!  
8601
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 8

Vanhimmat

Näin se vaan on. En ole tullut jätetyksi mutta jättänyt oon parikertaa ja tosi pahalta on tuntunut jättää. Kaipaus ja ikävä kooskettaa. En etes halua ajatella selviäisinkö itse jos rakkaani jättäisi minut.

Äänestä
  • No, ensin ku luin tuon niin ajattelen, ettei tuo minun juttu edes ole niin paha, ku ei ole pettämistä tai mitään muutakaan. Minä kai tätä eroa enemmän haluan. Valitettavasti. Tein keskustelunkin, se on täällä etusivulla (ainaki oli) ja suhteenlopettamisesta. Nick on annnabe. Jos kiinnostaa niin tuu lukee ja kommentoimaan

    Mut asiaaan, kuten sanoin niin ei kai se niin paha itellä oo. En tiedä miten selviäisin jostain pettämisestä. :( Nytkin tuntuu niin yksinäiseltä!! tässä mä koneella vaan istun. Eikai tässä voi ku rakentaa omaa elämää, yksin. Tai ei yksin, mut ilman miestä kuitenkin...

    Mut hyvä että olet selvinnyt!:) Asioilla on tapana järjestyä aina. Niin se vain menee, vaikka itse en välillä jaksa uskoa niin.

    Äänestä

  • annnabe kirjoitti:

    No, ensin ku luin tuon niin ajattelen, ettei tuo minun juttu edes ole niin paha, ku ei ole pettämistä tai mitään muutakaan. Minä kai tätä eroa enemmän haluan. Valitettavasti. Tein keskustelunkin, se on täällä etusivulla (ainaki oli) ja suhteenlopettamisesta. Nick on annnabe. Jos kiinnostaa niin tuu lukee ja kommentoimaan

    Mut asiaaan, kuten sanoin niin ei kai se niin paha itellä oo. En tiedä miten selviäisin jostain pettämisestä. :( Nytkin tuntuu niin yksinäiseltä!! tässä mä koneella vaan istun. Eikai tässä voi ku rakentaa omaa elämää, yksin. Tai ei yksin, mut ilman miestä kuitenkin...

    Mut hyvä että olet selvinnyt!:) Asioilla on tapana järjestyä aina. Niin se vain menee, vaikka itse en välillä jaksa uskoa niin.

    Luin tänään päivällä jo aikaisemmin sitä viestiketjua.. Olin ihan vähällä kirjoittaa siihen, mutta jostain syystä en sitten kuitenkaan kirjoittanut.. Vaikutat sun kirjoituksen pohjalta erittäin järkevältä ja fiksulta ja on hienoo, että ootte yhdessä pystyny asioista keskusteleen avoimesti ja päätös suhteen lopettamiselle on kuitenkin ollu loppupeleissä yhteinen.. Vaikka olisitkin itse asian ottanut puheeksi, niin keskustelun pohjalta (ainakin kirjoituksesta ymmärsin), että yhdessä asiasta olette päättäneet..

    Tiedän tuon tunteen, kun ei saa mitään aikaseks ja "roikkuu vaan koneella". En tiedä lohduttaako sua yhtään tää, mutta eij sun tarvikkaan saada nyt mtn erikoisempaa tehtyä tai aikaseks  

    Äänestä

  • ommeltu kirjoitti:

    Täällä myös eräs joka "istuu koneella" tekemättä mitään... ajatus ei kulje eikä ole edes voimia ajatella.

    Mulla kävi niin että olen, anteeksi OLIN, avoliitossa (mielestäni sielunkumppanini) kanssa. Repivän liiton exän kanssa kokeneena luulin löytäväni elämäni miehen..
    Ehdimme olla neljä vuotta kihloissa ja asettuneet aloilleen: ostimme talon jne... molemmilla edellisistä liitoista lapsia kolme. Mun lapset asuvat luonani vanhinta lukuunottamatta joka jo omillaan. Miehen lapset joka toinen vkonloppu.
    KAikki sujui hyvin kunnes miehelle alkoi tulla skismaa lasteni kanssa. Säännöt kiristyi, sanktioita, rangasituksia, mun lapset hulluja idiootteja jne...
    Käytiin muutama kerta terapiassakin kun keskinäiset välit kuitenkin kunnossa... tehtiin uusia yhteisiä pelisääntöjä joita ei kuitenkaan noudatettu.
    Aikaa kului ja minä tietenkin lasten äitinä puolustin niitä leijonanaaraan tavoin. Mies oli hiljaa kunnes: kaksi viikkoa sitten ilmoitti että lähtee... purki kihlauksemme ja häipyi... en tiedä minne. Ei vastaa puheluihin, luuri pois päältä.
    Mun elämä romahti täysin... olen aivan hukassa. viikko "katoamisen" jälkeen tuli viesti että "anna anteeksi, haluan miettiä asioita!"
    Viime ti kävi kotona, vaihtoi vaatteensa, ei antanut mun lähestyä millään lailla... kova kuin kivi ( tämä maailman lempein ja ihanin mies) ja lähti... illalla tuli viesti että "mitään ei ole vielä menetetty" ja sen jälkeen en ole kuullut mitään...

    Mun elämänhalu on poissa. Perjantaina tulee muuttoauto ja muutan pois... onneksi sain asunnon entisestä kotikaupungistani. Tänne en pysty jäämään... Olen vaan niin rikki! Miten tässä näin kävi??
    onko kenelläkään järkeenkäypää selitystä?

    Äänestä

  • siivet maassa kirjoitti:

    Kaikkien inhottavinta, ja ikävintä, tilanteessasi on kestää tuo miehesi häipymisen täysi yllätyksellisyys. Se on äärimmäisen hämmentävää kenelle tahansa.

    Missä, tai kenen luona, hän mahtaa niitä asioitaan (teidän yhteisiä asioitanne kaiketi) miettiä?

    Ei hän ole yhtään mikään sanomaan "ettei mitään ole vielä menetetty". Mistäs hän sen tietää? Omasta puolestaan ehkä, mutta toisesta ei voi koskaan olla varma. On ihmisiä, jotka loukkaantuvat yllättävästä häipymisestä niin paljon, etteivät edes harkitse häipyneen takaisin ottamista.

    Enpä osaa sanoa sinulle muuta kuin että koeta jaksaa. Jos miehesi on oikeasti mies eikä hiiri, hänen ei tarvitse kauaa miettiä asioita.

    Äänestä

Kiitos rohkaisevasta tekstistä! Mulla se tosin tällä hetkellä tuntuu tosi vaikealta. Haluaisin tarttua puhelimeen, laittaa viestiä...sanoa, että voin unohtaa ja antaa anteeksi. Mutta se ei ole hyväkis mulle, tiedän sen. Olen vihainen, surullinen...mutta on niin hemmetin ikvävä...

Äänestä
  • Eli oot joutunu myös jäämään ns. toiseksi naiseksi :( oon tosi pahoillani, että muutkin on joutunu kokeen tän saman asian :( tätä eij toivois edes pahimmalle viholliselleen.. eij kenellekkään.. :( ja uskon, että susta tuntuu pahalta.. ihan varmasti :(

    en tiedä miten teijän juttu tarkalleen on menny, mutta oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, ettei pettämistä tarvi eikä ehkä "saiskaan" antaa anteeks :/ siinä petettyä on loukattu niin syvästi, että sellanen, joka siihen on pystyny, niin on melko tunteeton, eijkä sen arvonen, että sen perään edes tulis itkee. Mutta käytännössä se eij mee niin.. Luonnollisesti itkettää eijkä halua ymmärtää että toinen on aidosti niin tehny.. ainakin itselläni olo oli silloin sellanen. Epätodellinen..

    Ja ikävä.. muistan sen tunteen todella hyvin.. Ja valehtelisin jos väittäisin, että vieläkin välillä meijän ihania aikoja miettis.. selais päiväkirjoja ja itkis.. mutta se tunne menee melko pian ohi, kun mietin, kuinka julmasti se mulle teki.. Luulin tuntevani tän "matin", mutta ymmärrän.. etten oo tuntenu mattia ollenkaan.. En koskaan.

    Äänestä

  • ommeltu kirjoitti:

    Eli oot joutunu myös jäämään ns. toiseksi naiseksi :( oon tosi pahoillani, että muutkin on joutunu kokeen tän saman asian :( tätä eij toivois edes pahimmalle viholliselleen.. eij kenellekkään.. :( ja uskon, että susta tuntuu pahalta.. ihan varmasti :(

    en tiedä miten teijän juttu tarkalleen on menny, mutta oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, ettei pettämistä tarvi eikä ehkä "saiskaan" antaa anteeks :/ siinä petettyä on loukattu niin syvästi, että sellanen, joka siihen on pystyny, niin on melko tunteeton, eijkä sen arvonen, että sen perään edes tulis itkee. Mutta käytännössä se eij mee niin.. Luonnollisesti itkettää eijkä halua ymmärtää että toinen on aidosti niin tehny.. ainakin itselläni olo oli silloin sellanen. Epätodellinen..

    Ja ikävä.. muistan sen tunteen todella hyvin.. Ja valehtelisin jos väittäisin, että vieläkin välillä meijän ihania aikoja miettis.. selais päiväkirjoja ja itkis.. mutta se tunne menee melko pian ohi, kun mietin, kuinka julmasti se mulle teki.. Luulin tuntevani tän "matin", mutta ymmärrän.. etten oo tuntenu mattia ollenkaan.. En koskaan.

    Onkse nyt mikään ihme, et meit taviksii petetään ja jätetään ku sellasiakin maailmanluokan kaunottaria esim. prinsessa Madeleine, Sandra Bullock ja Halle Berry lempataan ihan yhtä tylysti?

    don't worry or cry sisters! Elämä on lyhyt, eiku eteenpäin vaan. Teitä pettäneet ja/tai teidät jättäneet ukot ei oo olleet teit varte!

    Äänestä

Kommentoi aloitusta

ommeltu kirjoitti:

Haluan tulla kirjoittamaan tämän kertomuksen tänne, sillä en olisi koskaan uskonut näin kirjoittavani. Tai edes ajattelevani.

Seurustelin vuoden verran, sanotaan nyt vaikka Matin kanssa. Matti oli mielestäni kaikkea sitä, mitä kaipasin. Ja niin olikin. Oon edelleen sitä mieltä. Matti tsemppasi minua todella paljon koulun suhteen ja suhteemme aikana kasvoin henkisesti todella paljon. Matti oli itseäni muutaman vuoden vanhempi.

En halua kirjoittaa tähän kuinka ihania aikoja ja hetkiä välillämme oli, ne muistot säilytän vain päiväkirjani sivuilla.. Mutta sytyin todella siitä pojasta.. Matti tuntui turvalliselta ja ehkä tämän asian suhteen teinkin virheen.

Matti olikin peto. En koskaan nähnyt sitä. Vasta sillon, kun kaikki selkisi vastoin kasvojani. Matilla olikin toinen nainen. En osaa vieläkään kuvailla sitä tunnetta, miltä se tuntui.. Olo oli uskomattoman mitätön ja niin haavoittuvainen..

Hajosin täysin. Itkin neljä päivää, yötä päivää. En noussut sängystä kuin vessaan ja silläkin matkalla hajosin lattialle itkemään. Viikon verran hajoilin kaikkialla, missä satuin kulkemaan. Kaupassa, ystävien luona, koulussa.. Kaikkialla. Itkin, itkin.. itkin vaan.

Kuukauden jälkeen alkoi helpottamaan todella paljon. Nyt tästä on kulunut 4,5 kuukautta ja tunnen taas eläväni. Koen asiat aina kovin traakisesti ja sillä hetkellä todella hajoan.. mutta ehkä se on oma keinoni päästä asioissa eteenpäin. Nyt on suuntana kohti tulevaisuus, entistä vahvempana :)

Toivotan voimia Teille kaikille, joille suurin suruaika on päällä :/ Vaikka se ei nyt siltä tuntuis.. SELVIÄT! Selviät siitä ihan varmasti!  

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu