Olen ollut sinkkuna pian kaksi vuotta. Haku on päällä. Etsin niin netistä kuin tanssilavoiltakin. Joskus tämä yksinäisyys tekee todella kipeää. Olen ihan mukavan näköinen ja fiksu nainen, silti vain tuntuu että seurani ei kiinnosta sellaisia miehiä joista minä olen kiinnostunut. Eräs miespuolinen ystäväni on useasti sanonut, että näytän epätoivoiselta! Ja hänen mielestään se näkyy päälle päin ja pelottaa miehet pois. Itse en kyllä tätä voi allekirjoittaa ainakaan täysin. Miehet, näettekö jotenkin, että onko nainen epätoivoinen?
Paistaako epätoivoisuus kasvoista?
onneton
81897
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
sanoilla etkä teoilla niin ei sitä päälle päin näe. Yritä nauttia elämästäsi, päivä kerrallaan. Kyllä se oikea putkahtaa eteesi vielä jonain päivänä.
Tämmöiset aivan selvät "vanhat piiat" erottuvat jo nuorella iällä, sitä on vaikea selittää mutta kyllä naamasta, olemuksesta ja jopa liikkumistyylistä näkee onko munarikas elämä vai ei.
Sitten on vielä 2 muuta tasoa. Toinen näistä on ujo-ilme, nämä hissukka leidit ovat paremmasta perhetaustasta eikä viina ole vienyt heitä mihinkään rientoihin. Pukeutuminen hillittyä siistiä ja aikuismaista.
Sitten on nämä aivan selvät "voi kun joku tulisi" ilmeet. Se ei välttämättä ole epätoivoisuutta vaan sellaista pilke silmäkulmassa olemista. Näitä on helpoin lähestyä, hymy vastaa kyllä hymyyn heti.
Ja koiraa ei todellakaan kannata hankkia sijais-mieheksi. Se on kuin iso majakka joka kertoo suuresta epätoivosta ja oikeastaan täydellisestä epäonnistumisesta ihmissuhteissa.
Siis että koira on epätoivoisen sinkun merkki vai? Kyllä minulla oli koirat jo ennenkuin tapasin mieheni ja nyt olemme eronneet, pitäiskö ne viedä piikille etten näytä epätoivoiselta vai?
Naurettavaa tuollainen luokittelu.
Eläinrakas ihminen on takuulla ymmärtävämpi kumppani, elukoiden kanssa kun joutuu paljon joustamaan ja uhrautumaan, ei voi aina ajatella vain itseään.
Minusta on ääliötä sanoa jollekin ääneen, että hän vaikuttaa epätoivoiselta. Tuskinpa se kasvoista näkyy just joku epätoivo. Tietysti tunnetilat näkyy...ilo, suru, vakavuus. Mutta se ei näy naamasta, jos on haku päällä. Mullekin eräs erityisen itsevarma herranpuoli sanoi, että vaikutat epävarmalta ja epätoivoiselta. Ja minä en mielestäni ole/ollut lainkaan epätoivoinen puhumattakaan epävarmuudesta. Olen mielestäni terveellä tavalla itsevarma ja aviossa olevana myöskin kaikki tarpeeni tyydytettynä ja muutenkin balanssi. En tiedä, miksi ihmisen pitää loukata toista möläyttämällä jotain negatiivista ulkonäköön tms. liittyen.
Poikkeus on tietenkin sellainen tilanne, että havaitsee jossain läheisessä epätoivoisuutta...silloin on ihmisellä velvollisuus auttaa kaveria ja vaikka järjestää hänelle keskusteluapua. Tilastot muuten kertovat karua kieltä Suomen kansan epätoivoisuudesta.
Kerrankin tervejärkinen kommentti tällä palstalla.
Toisilla ihmisillä näkyy paremmin päällepäin, mitä he ajattelevat. Minä itse olen sellainen. Kyllä on pokassa pitelemistä tietyissä tilanteissa, että saisin piilotettua ajatukseni.
Muutama viikko sitten olin menossa erääseen haastattelutilanteeseen. Kävin odotellessani wc:ssä ja totesin, että onpa kasvoillani lammasmainen ilme. Päätin, että tuo pois heti ja varmuus esiin. Niinpä sitten astuin wc:stä ulos uutena ihmisenä. Ilmeisesti muutokseni onnistui, koska lähes kaikki vastaantulleet ihmiset tervehtivät minua kohteliaasti. Myös varsinaisessa haastattelutilanteessa sain tehtyä varman vaikutuksen. Se sanottiin suunnilleen suoraan.
Niin, että jos sinulla sattumoisin on yhtä paljastava pärstä kuin minulla, tarkkaile ja pyri tarpeen tullen hallitsemaan ilmeitäsi.
Olen itse tajunnut menetysten kautta elämästä sen, että toisen ihmisen varaan ei voi ripustaa onnellisuuttaan. Tarkoitan tällä sitä, että ei voi odottaa, että ainoastaan toinen ihminen voi tehdä minut onnelliseksi. Jokainen ihminen täällä on itse vastuussa onnellisuudestaan, niin karua kuin se onkin.
Tottakai toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi, ja niin kuuluu ollakin, mutta vastuuta omasta onnesta ei voi sysätä vain toiselle.
En tarkoita nyt, että sinä tekisit niin, vaan yritän selittää tätä asiaa ihan yleisellä tasolla. Sitäpaitsi, kyllä tämä koskee ihan parisuhteessa oleviakin.
Tottakai yksinäisyys tekee olon kurjaksi ja surulliseksi, ja niin saa tunteakin, mutta yksinäisyys on myös osa elämää. Jokaisen olisi mielestäni hyvä opetella olemaan onnellinen myös yksinään, sekin on mahdollista. (En myöskään väitä ettet olisi onnellinen).
Jos pystyt nauttimaan elämästä myös yksinäsi ja olemaan onnellinen, niin se kyllä näkyy myös kasvoista. Niin se vaan ikävä kyllä on, että onnellisuus ja tasapainoisuus vetävät ihmisiä puoleensa, surullisuus ja masentuneisuus eivät. (Vai vaeltaisiko kaduilla muuten niin paljon esim. asunnottomia?).
En tosiaankaan alennu edes yrittämään miettiä vastausta tuohon itse kysymykseesi, mutta jospa te naiset puolestanne yrittäisitte tykönänne miettiä, mikä siinä epätoivoisuudessa sitten on niin kauheaa? Tuo miespuolinen ystäväsi puhui vain omasta puolestaan, ja tuskin minkään enemmistön äänellä. Sanoisin pikemminkin, että epätoivoisuus on juuri naisten mielestä se pahin mahdollinen ominaisuus mikä ihmisessä voi olla. Mies saa mieluummin olla vaikka sarjamurhaaja, kunhan ei vain ole tippaakaan epätoivoinen. Aika naurettavaa sinänsä! Eivät miehet ole läheskään yhtä armottomia naisten suhteen kuin naiset miesten. Mutta ehkä se on sisäänrakennettuna tähän yhteiskuntaamme, että nainen saa olla se heikompi astia, kun taas miehen tulee kaatua saappaat jalassa, kunhan vain julkisivu pysyy kunnossa loppuun saakka.