Hei, mulla ei ole vielä pitkään avioliitto-elämää takanani, ja tarvitsin jonkun pitempään aviossa olleen neuvoja kipeästi.
Meillä ei suhteessa ole mitään isoja kriisejä, kompastuskiviä, mutta jostain syystä mulle on tullut viimeaikoina pakokauhu. Huomaan harkitsevani miehen jättämistä, mutta sitten aina joskus muistan etten ilman häntä kuitenkaan halua olla.
En mä osaa erotella mistä tämä tunne johtuu, jollain tapaa mä oon mieltänyt sen ehkä jonkin asteiseksi paniikiksi sitoutumisesta ym? Kyse ei myöskään ole että kaipaisin toista miestä elämääni, että tahtoisin taas vapaille markkinoille, ei ollenkaan. Jokin tässä vaan aiheuttaa ahdistusta...
Onko kukaan käynyt läpi samanlaisia tuntemuksia avioliiton alussa, ja osaisi neuvoa kuinka saada rauhoituttua ja nautittua uudesta elämän tyylistä?
Meillä ei suhteessa ole mitään isoja kriisejä, kompastuskiviä, mutta jostain syystä mulle on tullut viimeaikoina pakokauhu. Huomaan harkitsevani miehen jättämistä, mutta sitten aina joskus muistan etten ilman häntä kuitenkaan halua olla.
En mä osaa erotella mistä tämä tunne johtuu, jollain tapaa mä oon mieltänyt sen ehkä jonkin asteiseksi paniikiksi sitoutumisesta ym? Kyse ei myöskään ole että kaipaisin toista miestä elämääni, että tahtoisin taas vapaille markkinoille, ei ollenkaan. Jokin tässä vaan aiheuttaa ahdistusta...
Onko kukaan käynyt läpi samanlaisia tuntemuksia avioliiton alussa, ja osaisi neuvoa kuinka saada rauhoituttua ja nautittua uudesta elämän tyylistä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tiedän tunteen.. Tahdon elää lopun elämäni mieheni seurassa, joka on paras mahdollinen kumppani minulle. Yhdessä ollaan oltu kohta 4 vuotta, ja avioliitto on tullut ajankohtaiseksi. Ongelmana on vaan tuo paniikki, joka iskee ajatuksesta mennä alttarille. Pilaako se kaiken? Moni on sanonut, että suhde menee piloille heti papin aamenen jälkeen...
Ratkaisu; EI MENNÄ NAIMISIIN!!!
Meillä taas oli halua sitoutua ihan oikeasti, emmekä halunneet jättää takaportteja auki. Elimme pitkään railakasta nuoren aikuisen elämää avioparina, myöhemmin perustimme perheen (3 lasta) ja nyt olemme lähes kaksin asuva keski-ikäinen pariskunta. Alamäkia ja ylämäkiä on ollut, huonoja aikoja paljon, samoin onnellisia hetkiä. Rakkautta on riittänyt, samoin vihaa ja inhoakin. Mutta tätä se pitkä parisuhde on.
Toisaalta se on myös turvallisuuden tunnetta, rakastettuna olemista ja luottamusta siihen, että kun toinen on rinnalla, selvitään aina jotekin eikä koskaan ole yksin (vaikka niitäkin tuntemuksia on).
Tulevaisuutta ei kukaan tiedä mutta yllättävän paljon siihen voi vaikuttaa omilla valinnoillaan ja päätöksillään. Epävarmuus ja päättämättömyys ovat yksi onnellisuuden tunteen este ja usein myös ihmisenä kasvun jarruttaja. Jahkailu on myös hyvin energiaa vievää.
Alttarille meno oli minulle elämäni paras ratkaisu. Sitouduin parisuhteeseen ja voin olla todella tyytyväinen siitä, että olemme oikeasti jaksaneet ja kestäneet yhdessä sekä tuulet että tuiskut. Kun katselen ympärilleni eronneita, karanneita, yksinhuoltajia, sinkkuja, huomaan, että ne asiat mitkä pitkässä parisuhteessa koetaan, opitaan ja saadaan, ovat aivan jotakin muuta kuin yksieläjän sosiaalisissa suhteissa saatavat kokemukset.
Tärkeintä kuitenkin on se, että tietää mitä haluaa ja toimii sen mukaisesti. Jossittelu pilaa usein asian kuin asian.
vähän samanlaisia fiilareita. mutta kun tarkemmin mietin niin epätyytyväisyys ei johdu vaimosta vaan siitä että olen tyytymätön omaan elämääni. sinkkuna tämä tyytymättömyys olisi kaksinverroin suurempi, sen tiedän kun jos ollaan vaikka viikonlopun erossa niin tylsistyn kuoliaaksi.
Kyllä niitä tylsiä päiviä tähän yhteiseen, yli 28:n vuoden avioelämään on riittänyt, vaan kelläpä ei olisi niitä yksinkin. Hyvä huumori, toisen arvostus ja oman itsensä tutkiskelu silloin tällöin auttavat arkea. Niin, että teepä jotakin uutta ja hyvää itsellesi ja anna siitä tulevan hyvän mielen tarttua puolisoosikin. Kyllä niiden harmaiden päivien tilalle tulle kirkkaitakin. Pitää vaan uskoa siihen, eikä jäädä murehtimaan.
Tuo on ihan luonnollista. Ihmisen sitoutumisvietti on yhtä edestakaista aaltoliikettä eikä mikään vakio.
Välillä täytyy saada nyhjätä toisen kyljessä kiinni 24/7 ja on ikävä heti kun toinen astuu kotiovesta ulos. Välillä on kausia, jolloin vetäytyy toisesta ja näkee pikku päiväunia omasta asunnosta, jossa saisi olla rauhassa ja niin kuin huvittaa... Sen voi huomata myös suhteessa kavereihin ja lähisukulaisiin. Joskus ei yhtäkkiä huvitakaan olla jonkun kanssa tiiviisti tekemisissä ja ottaa välillä tähän etäisyyyttä. Se on ihan inhimmillistä ja se estää yksilöä liiaksi sulautumasta toiseen ihmiseen. Tästä on ensimmäisiä kokemuksia uhmaikäisenä, kun irrottautuu vanhemmistaan. Ihmisemo kun on nisäkäs, joka ei esim. kissaemojen tapaan vieroita jälikasvuaan, vaan päinvastoin pitää kaksin käsin kiinni. Näin ihmisellä on sisäänrakennettu "uhmaikä", joka nostaa päätään aina silloin kun suhde käy liian tiiviiksi.
Aivan suhteen alussa on myös se kuuluisa kuherrusvaihe, se on totaalista symbioosia sielunkumppanin kanssa. Sitten tulee se kivulias ja ärsyttävä itsenäistymisvaihe jne, kun muistuu mieleen että minähän olen myös "minä" enkä vain "me". Ongelmia syntyy silloin kun nuo aaltoliikkeet eivät satu pariskunnan välillä yksiin, esim mies vetäytyy väliaikaisesti ja naisella on se kuherrusvaihde päällä, silloin nainen helposti loukkaantuu ja tuntee itsensä laiminlyödyksi. Sydänsurutkin johtuvat siitä, että se vetäytyjä jättää kuherrusvaiheessa olevan kuin nallin kalliolle. (Jos ero sattuu silloin kun kumpikin vetäytyy, niin se ei ole niin paha).
Ei vain saa panikoida ja ylianalysoida jokaista tunteenailahdusta. Pitää vain mielessä että "kyllä se taas siitä" kunhan ei aseta itselle tai toiselle paineita :-)
Ihan lukion psykologian kirjoistahan tuo löytyy.
Olet kohdannut psyykkisen kasvuhaasteen, jonka edessä sinun on löydettävä tasapaino. Pyri näkemään menneisyytesi, nykyisyytesi ja tulevaisuutesi ehyenä jatkumona, jossa sekä sinulle että avioelämälle on molemmille tilaa.
On normaalia, että puolisot alkavat eriytyä. Tässä vaiheessa voin itse aviossa ollessa antaa vain yhden neuvon: anna aikaa itsellesi MUTTA myös tee tietoisia tekoja aviosuhteenne piristämiseksi ETENKIN kun tunteesi laimenevat eikä huvittaisi tehdä mitään suhteen eteen tai ei koe siihen tarvetta.
Eriytymisen jälkeen tulee uudelleenlöytämisen vaihe. Puolisot muistavat, mihin toisessa rakastuivat. Tämä vaihe voidaan saavuttaa vain, jos liittoa musitetaan kastella aavikoiden yli kuljettaessa.
Avioliitossa ehtii käymään läpi monenlaisia tunteita läpi. Välillä on ihanaa olla puolison kanssa ja välillä ei toista siedäkään. Ei sinulta ole vihkivalassa kysyttykään rakastatko sinä vaan tahdotko sinä rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä. Lupauksen annoit miehellesi todistajien läsnäollessa. Pettäjät, petturit, avionrikkojat rikkoo tämän lupauksensa puolisolle. He ovat rikollisia. Avioliittoon mennessä ei kukaan ole valmis vaan yhteiselämä on vasta alku läpi elämän kestävälle myrskyille ja kivikkoille, välillä suvannoille. Tahdotko mennä sen miehesi kanssa vai yksin, tuskin kumppani paranee vaihtamalla, aina jos jotakin saat, myös jotakin menetät.