Hermot kireällä ja niskavillat pystyssä.
Avopuolisoni lapset tulossa viikonlopun viettoon. Lapset ovat kyllä hyväkäytöksisiä, hiljaisia ja ujoja, mutta tuossa se ongelma onkin. Olemme seurustelleet lähes 6,5 vuotta ja vieläkään mieheni tytär (11v) ei hae minuun mitään puhekontaktia. Vastaa kyllä kun kysyn kuulumisia, mutta ei mitään juttelua oma-aloitteisesti. Vuotta nuorempi veli kyllä juttelee ilman, että minä kysyn ensin.
En jaksa edes yrittää enää. Itseasiassa tytön suhteen huomaamattomuus on hieman auttanutkin.
Tilanne on siinä pisteessä, että todellakin näen punaista, kun kuulen tytön nimen mainittavankin. Lienenkö sitten vaan mustasukkainen, ehkä niin. Olen itse vaan niin erilainen luonteeltani, että haluaisin lasten olevan reippaita ja oma-aloitteisia. Menisivät edes ulos joskus keskenään leikkimään! Mutta ei. Jos tuollaista ehdotan, niin molemmat sulkeutuvat vaatehuoneeseen. Isä ei tässä tilanteessa puutu tilanteeseen mitenkään, toteaa vain, että jos siellä kerran viihtyvät, niin antaa heidän olla! Auts!
Kypsyttää itseäni tämä oma asennevammani. Mutta minkäs teen kuin puren hammasta vaan?
Avopuolisoni lapset tulossa viikonlopun viettoon. Lapset ovat kyllä hyväkäytöksisiä, hiljaisia ja ujoja, mutta tuossa se ongelma onkin. Olemme seurustelleet lähes 6,5 vuotta ja vieläkään mieheni tytär (11v) ei hae minuun mitään puhekontaktia. Vastaa kyllä kun kysyn kuulumisia, mutta ei mitään juttelua oma-aloitteisesti. Vuotta nuorempi veli kyllä juttelee ilman, että minä kysyn ensin.
En jaksa edes yrittää enää. Itseasiassa tytön suhteen huomaamattomuus on hieman auttanutkin.
Tilanne on siinä pisteessä, että todellakin näen punaista, kun kuulen tytön nimen mainittavankin. Lienenkö sitten vaan mustasukkainen, ehkä niin. Olen itse vaan niin erilainen luonteeltani, että haluaisin lasten olevan reippaita ja oma-aloitteisia. Menisivät edes ulos joskus keskenään leikkimään! Mutta ei. Jos tuollaista ehdotan, niin molemmat sulkeutuvat vaatehuoneeseen. Isä ei tässä tilanteessa puutu tilanteeseen mitenkään, toteaa vain, että jos siellä kerran viihtyvät, niin antaa heidän olla! Auts!
Kypsyttää itseäni tämä oma asennevammani. Mutta minkäs teen kuin puren hammasta vaan?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Olikohan vanhempien ero ollut paha paikka tälle tyttöselle aikoinaan? Hän oli silloin leikki-ikäinen, jolla on muistikuvia eroamisvaiheesta, ehkä paljonkin. Lienetkö hänen "äitinsä paikalla"?
Mutta jokainen on oma persoonansa. Kun ajattelen omaa esikoistani (15-v. poika), niin eipä ole kundilla paljon asiaa äidilleen, niin biologinen jälkeläinen kuin onkin! Vastaa kun kysytään, mutta lyhyesti ja usein kärsimättömästi.
Onko miehesi tyttären käytös jotenkin jännittynyttä tai vihamielistä? Tekstistäsi päätellen ei. Jos luottamus ei ole muodostunut kuudessa vuodessa, kenties se syntyy seitsemäntenä!
... rohkaisusta.
Tyttären käytös ei todellakaan ole vihamielistä, enemmänkin sulkeutuvaa. Yleensä hän vetäytyy sohvan nurkkaan istumaan tai seurailee veljensä leikkejä. Nyt hän tosin ruvennut lukemaan. :)
Toivottavasti luottamus vielä joskus löytyy.
Olen miehelleni sanonut, että en halua mikään äitikorvike lapsille olla, sillä heillä on oma äiti. Pikemminkin vain ystävä ja kaveri. Mutta tuota tarkoitan kyllä oikeastikin.
että tyttö on ujo, viettää teillä vain lyhyitä aikoja eikä oikein vapaudu lyhyen vierailun aikana. varsinkin jos vielä vaistoaa puoleltasi kireyttä, se kuultaa läpi vaikket pahaa sanaa sanoisi.
ihan oikeasti.
jos isä on ottanut asenteen, että antaa lasten olla, niin anna olla. mitä valiä jos he haluavat löhötä sisällä koko viikonlopun. mielestäni he voisivat jäädä sisälle myös silloin, kun itse olette menossa ulos kauppaan tai mäkkäriin.
ainakin kerran voisit kokeilla toteuttaa ennalta suunniteltua viikonloppua ilman, että patistaisitte lapsia mukaan. sano vain, että nyt mennään ja joka ei ole valmiina jää kotiin.
jutteleeko tyttö vapaaehtoisesti isälleen? toimita silloin asiasi isän välittämänä. entä poika? onko hänen seuransa sinusta mukavampaa?
jos on, ota poika mukaasi ulos ja jätä tyttö ja isä kahden.
ja voit jopa vetäytyä hyvän kirjan ja suklaan tai viinipullon kanssa vuoteeseen lukemaan koko viikonlopuksi silloin tällöin. omista aikaa itsellesi ja komenna tyttö ja isä ruuanlaittoon.
älä yritä liikaa. ole oma itsesi. älä yritä
TALO ELÄÄ TAVALLAAN; VIERAS KULKEE AJALLAAN.
...kiitos! :)
Varsinkin tuo viinipullo ja suklaa! :)
Leikki leikkinä, mutta totta toinen puoli. Tavallaan olen tuota toteuttanutkin. Jos tapaamisviikonloppuna menemme esim. kotiseudulle, niin jään omien vanhempieni luo ja mieheni lapsineen menee omia vanhempiansa tapamaan (välimatkaa noin 40 km:a). Tai jos olen työmatkoilla, niin lapset tulevat silloin meille.
Mieheni on kyllä huomannut, että tapaamisviikonloput käyvät hermoilleni. Olemme asiasta keskustelleet ja tulleet tuohon edellä kirjoitettuun tulokseen. En tiedä onko sekään nyt sitten oikein...
Tytär kyllä juttelee isänsä kanssa.
Olen lohduttautunut sillä (ja lohduttanut omiakin vanhempiani), että lapset eivät paljon puhu mieheni vanhemmille eli muorille ja vaarille. Eivät ainakaan oma-aloitteisesti, vastaavat kyllä lyhyesti, jos he jotain kysyvät.
Eivätpä nämä nyt niin vakavia murheita ole, onhan sitä suurempiakin asioita ja kaikenkaikkiaan huonomminkin voisi olla. Mutta itselleni tästä nyt vaan on tullut aikamoinen "härkänen".
Sulkeutuvat vaatehuoneeseen??!! kuulostaa ..öh.. epänormaalilta. Kait lapset sitten tommosia ovat aina olleet, kun isäkin suhtautuu asiaan kuin se olisi aivan luonnollista ja normaalia?? :0
6.5 v on piiiiitkä aika. Sinä aikana luulisi lapsen jo luottavan sinuun ja tutustuvan sinuun vaikka harvoin tapaattekin. Lapsihan oli kuitenkin aika pieni kun tulit mukaan kuvioihin.
Et varmaankaan kuitenkaan ollut se, jonka takia miehesi erosi - ethän siis ollut toinen nainen? Jos, niin lasten äidillä voi olla kaunaa sinua kohtaan ja se välittyy lapsiinkin ja heidän suhtautumiseen sinua kohtaan.
Tiedätkö millaista lasten arki on äidin luona? Mustamaalaako hän sinua? Tämä voi olla syy lasten käytökseen.
Toisaalta: käsi sydämelle: välitätkö ihan aidosti lapsista?? Ihan todella? Vai ovatko he sinusta vain kummallisia, outoja ja rasittavia? Lapset vaistoavat tosi herkästi.
Oletko aito ja oma itsesi vai yritätkö kovasti? Lapset vaistoavat senkin.
Toisaalta: itse olen aika ajoin tosi väsynyt mieheni lapsiin ja aina en todellakaan jaksa olla kiva. Komennan, hermostun, karjun. En ymmärrä ja olen toista mieltä monista pienistä asioista. En jaksa ymmärtää heidän äitiään enkä jaksa arvostaa häntä. Se on väärin, tiedän, mutta en myöskään tässä viitsi mennä yksityiskohtiin että mitä ja miten ja mistä ... en vaan tajua en.
Silti lapset suhtautuvat minuun ihan kivasti. Juttelevat, ovat aivoimia, joskus he kait pitävätkin minusta koska tunkevat kylkeen.
Tuo oli hyvä neuvo: suunnitelkaa te aikuiset viikonlopun tekemiset tai tekemättä jättämiset ja lapset tulevat mukaan ja piste. tykätä ei tartte mutta kunnolla on käyttäydyttävä.
Elämää ei tarvitse pysäyttää tapaamisviikonlopun ajaksi. Jos et halua viettää heidän kanssaan aikaa, tee omia juttujasi. Isää he ovat tulleet tapaamaan ja isän kanssa voivat oikeinkin hyvin olla etenkinkun sinun seura ei tunnu kiinnostavan. Isän tehtävä on myös huoelhtia lastensa ruuasta ja puhtaudesta yms.
Oletko muuten käynyt tai liikkunut suomenuusperheellistenliiton sivuilla? Vertaistukea tai sitten ei..?
Ei, en ole ollut syynä mieheni eroon. Tutustuimme vasta vuosi sen jälkeen. Lasten äidillä tosin on ollut tällä välillä (taisi olla jo silloinkin) useampia miesystäviä, tosin nyt hän on kihloissa...
Alku oli suhteessamme hankalaa pitkän välimatkan ja mieheni viikko- ja viikonloppuhoitovuorojen vuoksi. Ja exä yritti kaikin keinoin vielä tapaamisia hankaloittaa mm. muuttamalla viime hetkellä suunnitelmiaan jne. Itse asiassa vaikka mitään lämpimiä tunteita tuohon mieheni exään en tunnekaan, niin yhdessä asiassa olen positiivisesti yllättynyt: koskaan ei ole lasten suusta kuulunut mitään mustamaalausta/kaunaa itsestäni!
Voin kyllä aivan rehellisesti sanoa, että en ole mikään lapsirakas-tyyppi. Minun lähimmät ystävättäreni tietävät sen ja ihmettelevätkin usein, että miten hyvin tulen toimeen heidän (ja mieheni veljen) lasten kanssa ja olen odotettu vieras. Ainoa järkevä syy, mikä on löytynyt on se, että heidän lapsensa ovat avoimia, reippaita ja rohkeita...
Olen yrittänyt olla oma itseni. Mutta usein poistun takavasemmalle kokonaan pois paikalta. Lapset ovat isälleen tärkeitä ja päinvastoin ja yritän/haluan näin antaa heille omaa aikaa. Tässä on kyllä omakin lehmä ojassa: tällä menettelyllä säästän myös hermojani...
Yleensä pojan kanssa menee paremmin (niin nytkin), sillä hän on avoimempi ja tulee juttelemaan omasta aloitteestaan. Periaatteessa hän on rohkeampi, mutta vieraassa paikassa tai tilanteessa hän sitten tukeutuu ujoon sisareensa.
Vieläkään (6,5 vuoden) jälkeen he eivät esim. omille vanhemmilleni uskalla(?) puhua käytännössä yhtään mitään. Mieheni ei edes yritä rohkaista heitä. Minä olen aina se, joka käskee tervehtimään ja muistuttaa kiitoksesta pöydästä noustessaa, myös meillä kotona.
Tapaamisviikonloppuisin teemme kyllä normaaleja asioita ja yritämme kyllä keksiä jotain mukavaa tekemistä. Vaikka mieheni on noissa käytösasioissa lepsu, niin kyllä hän kuriakin pitää. Tytär ei koskaan sano mistään vastaan, mutta veljellään on kyllä omaakin tahtoa. Hyvä vaan!
No, onneksi -ja kerrankin- tässä on aika puolellani.
Itselläni on tyttären suhteen keinot loppu ja pinna myös. Pitäisi käyttäytyä aikuisesti (mitä se sitten tarkoittaakaan??) ja muistaa, että lapset on lapsia, mutta...
Erosin miehestäni n. 2v sitten ja tytär jäi työni vuoksi hänelle. Tyttö on 14v. ja käy säännöllisesti joka toinen viikonloppu luonani. Asiasta ei ole tarvinnut tapela yhtään exäni kanssa mutta uuden kihlattuni kanssa kyllä. Kihlatullani ei ole omia lapsia eikä hän niitä haluakaan. Ymmärrän että toisen lapsia ei välttämättä tarvitse rakastaa mutta oletan kuitenkin että minulla on oikeus odottaa edes hyviä käytöstapoja kihlattuni puolelta näiden vierailujen aikana. Hän on tytölle suorastaan töykeä ja osoittaa kaikin keinoin että tyttö ei ole tervetullut. Kun kommunikoi tytölle on 75% asisoista komentelua ( johon hän odottaa että totellaan HETI) ja vähättelevää alistamista. Loput 25% on asenteella "minä olen hiljaa jos sinä pysyt poissa tieltäni". Tyttö yrittää olla ystävällinen mutta ei saa vastakaikua. Nyt tyttö on kyllästynyt antaa paukkua takas mutta ei voi voittaa otteluita kun kaverini on erittäin vahvatahtoinen eikä säästele yhtään kommentteissaan. Hän sanoo asioita joita minä en sanoisi pahimmalle vihamiehellenikään kun ei kerran ole pakko. Tämä taas loukkaa tyttöä yhä enemmän. Jo sminä yritän puuttua kinaan riita kasvaa vielä isommaksi. Tätä on nyt jatkunut kohta vuoden ja en todellakaan tiedä mitä tehdä. Minulta menee hermot. Rakastan kumpaakin kovasti ja kihlattuni on ihan eri ihminen silloin kun tyttö ei ole paikalla. On ihankuin hän olisi kakaramaisen mustasukkainen tytön minulta saamasta huomiosta ja minun tulisi valita joko hän tai tyttö. Tätähän en voi tehdä. Olen yrittänyt puhua kaverille "hyvistä käytöstavoista" ja hän vaan kommentoi että "minähän en rupea teeskentelemään". Kertokaa nyt hyvät viisaammat mikä voisi autta vai auttako mikään? Luovutanko...
Itse olen turvautunut sanontaan, että aika on kerrankin puolellani.
Oletteko miettineet vaihtoehtoa, että aina välillä tapaamisviikonloppuisin lähtisit tyttäresi kanssa kahden mummolaan tai jonnekin muualle?
Tai vastaavasti, jos kihlatullasi on viikonlopputöitä, työmatka tms, niin vaihtaisitte tapaasia juuri tuollaisiksi viikonlopuiksi, mikäli mahdollista.
En tiedä on tuo oikea ratkaisu, mutta saattaa rauhoittaa tilannetta ainakin väliaikaisesti... Voin omasta kokemuksestani sanoa, että tällä menettelyllä säästän hermojani (ja todennäköisesti myös muiden)!
Tämä vaatii välillä vähän järjestelyjä, mutta mieluummin (ainakin välillä) näen sen vaivan, kuin kiristelen hampaitani koko viikonlopun... Ja saavat lapsetkin viettää isänsä kanssa kahdenkeskistä aikaa.
Voin suositella, vaikka ei se ongelmaa poistakkaan!
Kuulosti niin tutulta, että tuli ihan kylmät väristykset, koska minulla oli uusi vaimo, joka ei hyväksynyt tyttäreni viikonloppuja. Vaimoni pisti minut tosiaan valitsemaan joko hän tai tytär.Alistuin vähentämään tapaamisia ja sain exän vihat niskaani ja pahan omatunnon tyttäreni tapaamisten laiminlyönnistä.
Sinulla on ollut aikamoinen kiire pariutumisen kanssa, jos on jo kihlattu ja erosta niin vähän aikaa. On siinä ollut kaikilla totuttautumista. Mielestäni kuitenkin on uuden miehesi joustettava ensimmäiseksi. Hänen on hyväksyttävä lapsi pakettiin ja elettävä sen ehdoilla. Menkööt vaikka muualle, kun lapsesi tulee käymään. Älä ainakaan alistu miehesi asettamiin rajoituksiin. Lapsesi aikuistuu koko ajan ja tapaamiset vähenevät luontaisesti. Sinulle on tärkeinä pitää suhde läheisenä. Tämä on miehesi hyväksyttävä. Pääsetpä ainakin testaamaan, onko miehesi ajatellut olla kanssasi koko loppuelämän. Lapsiviikonloput vievät siitä vain murto-osan.
Veri on vettä väkevämpi. Sinun ja kihalttusi suhde ei välttämättä ole ikuinen, mutta sinun ja tyttäresi suhde on. Lapsi kasvaa ja itsenäistyy ja joskus on vihainen sulle, kun sallit sellaisen äijän olla siinä haukkumassa häntä.
Miehesi on keskenkasvuinen idiootti. Tuolla tavalla ei käyttäydy aikuinen ihminen. Olkoot mustasukkainen, olkoot lapseton, olkoonkin ettei ettei pidä tyttärestäsi - selitys saa olla mikä tahansa, mutta MILLÄ OIKEUDELLA HÄN KOHTELEE KETÄÄN TOISTA IHMISTÄ NOIN HUONOSTI? !
Ja nimenomaan sinun lastasi?
Jos hän rakastaa sinua, luuisi hänen ajattelevan edes sinun tunteitasi. Miksi hän tuottaa sinulle mielipiahaa olemalla ilkeä tytöllesi? Vai oletko näyttänyt / kertonut miehellesi miltä sinusta tuntuu ?
Et siis kerrokaan, miten hänen kuuluisi käyttäyä tai tuntea, vaan kerrot vaan miltä sinusta tuntuu kun kähtelee inhottavasti sinun lastasi.
Vaikka tyttö osaisikin sanoa takaisin samalla mitalla, yhtä rumasti, riidella ja haukkua takaisin, ei asetelma ole tasaväkinen. Siinähän on kuitenkin aikuinen vastaan lapsi. Lapsi on aina heikompi ja alakynnessä. Siksi se, joka joustaa, on aikuinen.
Suosittelen, että vietät viikonloput tyttösi kanssa jossain muualla. Jos mies ei lähde asunnostanne minnekään niin mene sinä ja vietä ansaitusti antoisa kahdenkeskinen viikonloppu lapsesi kanssa. Vai haluatko säilyttää välit hyvinä tyttäreesi?
Olen ollut mieheni kanssa 10 vuotta naimisissa. Miehelläni on edellisestä liitosta nyt 18-vuotias poika. Poika ja minä emme ole puhuneet toisillemme mitään noin vuoteen. Poika käy meillä edelleenkin joka toinen viikonloppu vaikka olenkin toivonut tämän jo pikkuhiljaa loppuvan. Meillä ei vain ole toisillemme MITÄÄN sanottavaa. Olen myös vuosia kuunnellut haistattelua (isänsä ei silloin tietenkään ole kotona) joten miksi enää edes vaivautuisin yrittämään.
Mieheni totesi minun olevan aina jotenkin negatiivinen kun poika on tulossa meille - yllätys yllätys!, mutta hän onkin onnellisen tietämätön aika monista kokemistani asioista. Olen todennut että veri on vettä sakeampaa eli jos yritän keskustella ongelmistamme, syyllinen olen aina minä eikä hänen kultapoikansa.
Muuta siis en ole keksinyt kuin että aika auttaa tähänkin mutta että odottavan aika on pitkä ja että tässähän se nuoruus kuluu...
Mutta jaksamista sinulle kuitenkin, kohtalotovereita on varmasti paljon!
että nuo lapsiviikonloput tuppaavatkydä usein etukäteen hermoille.
itse entisessä avoliitossani (miehellä lapsi) jotenkin onnistuin kuitenkin tiedostamaan ongelman minun ja mieheni välillä. yhteisymmärrys kasvatuksellisissa asioissa puuttui ja tähän liittyvät erimielisyydet heijastuvat lapseen.
minua raivostutti juuri se, että lasta ei kiinnostanut muu, kuin shoppailu, tietokone ja kaikki "erikoinen kiva" (linnanmäki, mc donalds, leffassa käyminen, heureka jne,...). lapsi ei ollut tippaakaan oma-aloitteinen, eikä edes osannut kiittää mistään. olisin toivonut isän puuttuvan noihin asioihin ja keksivän lapselle mielekästä ulkotekemistä. pienessä kaksiossa alkoi todella pinna kiristyä, kun kauniina päivänä isä löhösi sohvalla ja muksu vielä keskipäivälläkin yöpaitasillaan naputti tietokonetta (luonnollisesti äänien kera).
aluksi emme jutelleet tytön kanssa paljonkaan. asiaa auttoi kuitenkin merkittävästi se, että aloimme viettämään aikaa joskus myös kahdenkesken ilman isän ainaista läsnäoloa.huomasin, ettei tyttö uskaltanut puhua minulle isänsä aikana, koska pelkäsi kai jollain tapaa loukkaavansa vanhempiaan (etenkin äitiään) pitäessään minusta. juttu alkoi luistaa sen paremmin, mitä enemmän saimme aikaa olla kahden. kaikki tilaisuudet oli käytettävä. kun isä oli hetkenkin poissa (vaikka vain hakemassa varastosta jotain), runtäsin heti tytön luo ja keksimällä keksin jotain puheenaihetta. pian tyttö uskalsi jutella kanssani jo paljon vapautuneemmin myös isänsä aikana.
Tapasin nykyisen avokkaani 1,5 vuotta sitten.kuulin muutaman tapaamisen jälkeen että hänellä on 5v poika.Minua se ei hetkauttanut koska pidän lapsista.En kuitenkaan halunnut tutustua aluksi häneen,koska ajattelin että jos juttu ei toimi,niin missään nimessä en halua satuttaa poikaa. Biologinen isä ei ole missään tekemisessä lapsen kanssa,mutta hän oli ollut kihloissa 3vuotta toisen miehen kanssa. Pari kuukautta seurusteltuamme tapasin lapsen tyttöystäväni painostuksesta ja tulimme alusta asti hyvin toimeen.
Noin 5kk seurusteltuamme muutimme yhteen.Minä ja tämä poika tulemme erinomaisesti toimeen ja avokkaani on sanonut että olen ollut eniten isä pojalle kuin kumpikaan näistä existä, ja sekös on lämmittänyt mieltäni!:) Hän on jo oikeastaan mustasyukkainen minulle,koska olen ominut hänen lapsensa:)
Nyt kesällä on syntymässä yhteinen lapsi,jota odotan innolla ja peloissani koska raskaus ei ole sujunut ongelmitta...todennäköisesti tulee keskonen,mutta toivotaan parasta.
Kannattaa antaa lapsille aikaa ja osallistua avoimin mielin heidän elämäänsä. Ennakkoluulot ovat suurin este. Itse rakastan tätä toisen poikaa kuin omaani ja olen harkinnut adoptoida pojan,vaikka lain puitteissa se voi olla hankalaa.
Toivotan onnea teille ja että saisit enemmän kontaktia näihin lapsiin.Se tulee vaatimaan ymmärtämystä ja pitkäjänteisyyttä, mutta ilmeisesti kun olet näin kauan yrittänyt,niin sitä sinulta löytyy!;)
että lapsi joka perheeseen tulee, onkin taivaassa se oma lapsi. Joutunut vain syntymään toisen kautta täällä maan päällä. Mieti sitä seuraavalla kerralla kun tapaat ventovieraan lapsen. Hän saattaa olla oikeasti vaikka omasi.
Sen minkä teet yhdelle näistä pienimmistä, sen sinä teet minulle. Sanoi jo Jeesuskin aikoinaan.
Miettimisen aihetta tänä armon vuonna 2004, antoi taivaan lapsi, yksi näistä monista.
eipä sitä aina ole helppo hyväksyä toisen lasta. Vaikka kuinka haluaisi, ei todellakaan ole helppoa. Vaikka yhteenmennessä sitä tietää että on otettava koko paketti vastaan, arjen tullessa vastaan tulee erilaiset tavat, mennään lasten ehdoilla, exä on mukana kuvioissa jne. Turha kenenkään sanoa että tilanne olisi helppo!!
Minun entiset, siis ite synnytetyt ovat nyt minun puolesta luovutettu lasten isän uuden huostaan... en ota yhteyttä heihin, eivätkä he minuun.
Elämäähelpottava ratkaisu. Vanhemmalla on tänään synttärit... 15 v.
Huomenna nykyinen äitee sitten viettää puolestani päivääni...
Ne on kuitenkin lapsia vaan... Muista se.
Itse olen avioerolapsi, ja isäni oli viikonloppuisä. Kauheaa ajatella, että isäni tyttöystävä olisi ajatellut minusta noin! Olen aina ollut ujo, ja varmasti hankalasti lähestyttävä. Oletko varma ettei tyttö koe sinua jotenkin vihamielisenä, tuollainen ajattelu nimittäin helposti paistaa persoonasta läpi...
Ymmärrän toki sinunkin kantasi, mutta he tosiaan ovat vain lapsia.
Luulen että miehesi 11 vuotias lukee sinusta enemmän kuin arvaaatkaan.
Voisit helpottaa itsesi ja lasten oloa sillä, että todella annat heidän olla, kuten mieheskin sanoo. Jos odotat heiltä koko ajan jotain, et taatusti saat sitä mitä odotat. He ovat juuri niin kuin lapset yleensä ovat.
Yks asia on hyvä muistaa...he ovat syyttömiä tähän aikuisten järjestämään tilanteeseen. Heillä ei ole valinnan varaa.
Voin kertoa omakohtaisesta kokemuksesta, että lapset sitten myöhemmin kertovat vanhemmilleen ajatuksiaan näistä hyvistä ja huonoista kokemuksistaan tilaisuuden tullen, jos välit ovat hyvät, kun ovat aikuisia.
Olet varmaan hyvä äitpuoli, mutta älä mieti sitä liikaa. Tee parhaasi, kyllä se tyttökin vähitellen löytää luottamuksen. Lasten kanssa on vähän "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan!"
Epäilemättä lukeekin.
Ja olen oppinut olemaan odottamatta reippautta ja "normaaleja" käytöstapoja. Mielestäni kuitenkin tervehtiminen ja kiitoksen sanominen kuuluvat jo hyviin käytöstapoihin. Niitä en osaa olla vaatimatta. Ja jonkun ne on mielestäni opetettava, ainakin jos "oma" äiti niistä tuntuu viisveisaavan. Tästä en tingi, vaikka saattaa typerältä kuulostaakin!
Toisaalta kun lähes 6,5 vuoteen en ole vieläkään tyttäreen kunnon kontaktia saanut, niin tuskin se siitä enää muuttuukaan. Ellei sitten murrosikä tuo muutosta tullessaan, jota sitäkin tässä tapauksessa epäilen.
No, aika on puolella, mitä ilmeisemmin puolin ja toisin!
Entäs jos tyttö vaan on todella ujo? Minä ainakin olin nuorempana, vasta nyt olen alkanut hieman rohkaistua. Minulle oli tosiaankin hankalaa edes tervehtiä ketään, niin ujo minä nuorena olin.
Suosittelen iltalukemiseksi Keltikangas-Järvisen kirjaa tempperamentista. Aikuiselta odottaisi edes jonkinlaista ymmärtämystä ihmisten erilaisia luonteenpiirteitä kohtaan...
Olen yrittänyt kyllä kaikkeni. Puolisonikin sanoi jo taannoin, että "ehkä sinun ei pitäisi yrittääkään niin paljon", kun keskutelimme tyttären ja minun kommunikaatiovaikeuksista. Siis lähinnä siitä, että en saa tyttäreen mitään kontaktia, vaikka kuinka yritän...
Koskaanhan lisätieto ei ole pahitteeksi, mutta mielestäni ymmärrän kyllä sen, että kaikki eivät suinkaan ole persoonaltaan samanlaisia. Ja hyvä niin.
Tuntuu vaan niin toivottomalta välillä.