Miten te tulette toimeen äkkipikaisen puolison kanssa? Olen ihan puhki kun en jaksa..mieheni on ihan kummallisen ärtynyt ja äkkipikainen, kiroilee sen minkä ehtii kun asiat ei mene hänen tavallaan, ja sekös minua masentaa kun en itse kiroile ja olen pyytänyt että lopettaisi..tuohtuu ihan mitättömistä asioista, repii tavarat käsistä jos asiat ei mene kuten haluaa, ei jaksa odottaa että minä teen jotain vaan alkaa nyhtää tavarat käsistä ja tekee selväksi kaikella toiminnallaan että olen rasittava kun en toimi kuten hän haluaa (olen liian hidas tai hidasälyinen)..jos en vastaa tarpeeksi nopeasti kun vielä mietin vaihtoehtoja tai ei ole mielipidettä valmiina sekin on huono ja hän tuohtuu siitä ja alkaa vaatia vastauksia nopeaan tahtiin tyyliin "no? no? no sano! sano nyt!!!"
Olen itse aika rauhallinen ihminen, kasvanut henkisesti turvallisessa kodissa niin ettei meillä koskaan ääntä korotettu, ei huudettu, ei kiroiltu vaan puhuttiin nätisti. Olen itsekin äkkipikainen sillä tavalla, että jos joku asia alkaa ärsyttää niin siitä sanon tiukkaan tyyliin, mutta en ole mitään mieheeni verrattuna. Hänen käytöksensä on äärimmäisen ahdistavaa..masennus iskee kun yrittää ymmärtää ja jaksaa, eikä toinen tee mitään sen eteen että muuttuisi.
Hän näytteli kaksi ensimmäistä vuotta, sen jälkeen tämä kaikki alkoi kun naimisiinkin oli menty. Aluksi oli niin yhtä mieltä asioista ja minä sain päättää. Ääni muuttui ajan myötä..alkoi näkyä tätä kummallista raivoamista..meillä on ollut uskottomuusepäilyjä ja luottamuspulaa, joten en tiedä enää jaksanko yrittää. Jos kuvittelen lapsia tuon ihmisen raivokkuuden kohteeksi niin en halua tehdä sellaista karhunpalvelusta lapsilleni. Jos minä jo masennun tässä suhteessa niin miten lapset kokisivat isän, joka aina valittaa kaikesta, on negatiivinen ja haukkuu kaikki idiooteiksi, on hyvin äkkipikainen niin että se jo pelottaa (vaikka mitään fyysistä väkivaltaa siis ei ole, henkisellä tasolla liikutaan..).
Onko neuvoja?? Aluksi jaksoin huumorilla, meillä oli ihan hauskaakin naureskella yhdessä toisen luonnevialle, mutta nyt ei enää jaksa kun on voimat menneet ja joutuu taistelemaan omasta oikeudesta olla oma itsensä. Kaikki hukkuu toisen "vahvuuden" alle ja joutuu välttelemään sanomisiaan ja tekemisiään, pelosta toimii niin kuin toinen sanoo ettei tulisi riitaa tai sanomista. En jaksa oikein edes muistaa missä mieheni olisi kehunut minua, enemmän tuo negatiivisuus rassaa ja olen menettänyt jo uskoni itseeni. Saan vain negatiivista palautetta kaikesta mitä teen, ja kaiken kukkuraksi hän on ollut rakastunut työkaveriinsa ja hän käyttää henkistä väkivaltaa siinäkin minuun. Hän pitää yhteyttä selkäni takana tähän "ystävään" jota en ole koskaan hyväksynyt, ei ole mikään ennen minua ollut ystävä vaan työkaveri johon itse ihastui ja rakastui.
Olen tietysti kaikella tavalla huonompi vaihtoehto kuin tuo uusi tuttavuus. En jaksa edes listata kaikkea mitä henkisen väkivallan muotoa olen joutunut sietämään..pahimmalta tuntuu se, ettei voi olla oma itsensä siinä pelossa että toinen saa ihme raivareita..
Olen itse aika rauhallinen ihminen, kasvanut henkisesti turvallisessa kodissa niin ettei meillä koskaan ääntä korotettu, ei huudettu, ei kiroiltu vaan puhuttiin nätisti. Olen itsekin äkkipikainen sillä tavalla, että jos joku asia alkaa ärsyttää niin siitä sanon tiukkaan tyyliin, mutta en ole mitään mieheeni verrattuna. Hänen käytöksensä on äärimmäisen ahdistavaa..masennus iskee kun yrittää ymmärtää ja jaksaa, eikä toinen tee mitään sen eteen että muuttuisi.
Hän näytteli kaksi ensimmäistä vuotta, sen jälkeen tämä kaikki alkoi kun naimisiinkin oli menty. Aluksi oli niin yhtä mieltä asioista ja minä sain päättää. Ääni muuttui ajan myötä..alkoi näkyä tätä kummallista raivoamista..meillä on ollut uskottomuusepäilyjä ja luottamuspulaa, joten en tiedä enää jaksanko yrittää. Jos kuvittelen lapsia tuon ihmisen raivokkuuden kohteeksi niin en halua tehdä sellaista karhunpalvelusta lapsilleni. Jos minä jo masennun tässä suhteessa niin miten lapset kokisivat isän, joka aina valittaa kaikesta, on negatiivinen ja haukkuu kaikki idiooteiksi, on hyvin äkkipikainen niin että se jo pelottaa (vaikka mitään fyysistä väkivaltaa siis ei ole, henkisellä tasolla liikutaan..).
Onko neuvoja?? Aluksi jaksoin huumorilla, meillä oli ihan hauskaakin naureskella yhdessä toisen luonnevialle, mutta nyt ei enää jaksa kun on voimat menneet ja joutuu taistelemaan omasta oikeudesta olla oma itsensä. Kaikki hukkuu toisen "vahvuuden" alle ja joutuu välttelemään sanomisiaan ja tekemisiään, pelosta toimii niin kuin toinen sanoo ettei tulisi riitaa tai sanomista. En jaksa oikein edes muistaa missä mieheni olisi kehunut minua, enemmän tuo negatiivisuus rassaa ja olen menettänyt jo uskoni itseeni. Saan vain negatiivista palautetta kaikesta mitä teen, ja kaiken kukkuraksi hän on ollut rakastunut työkaveriinsa ja hän käyttää henkistä väkivaltaa siinäkin minuun. Hän pitää yhteyttä selkäni takana tähän "ystävään" jota en ole koskaan hyväksynyt, ei ole mikään ennen minua ollut ystävä vaan työkaveri johon itse ihastui ja rakastui.
Olen tietysti kaikella tavalla huonompi vaihtoehto kuin tuo uusi tuttavuus. En jaksa edes listata kaikkea mitä henkisen väkivallan muotoa olen joutunut sietämään..pahimmalta tuntuu se, ettei voi olla oma itsensä siinä pelossa että toinen saa ihme raivareita..
Vastaukset 27
Vanhimmat
Minun mielestäni olisi paras erota mahdollisimman nopeasti. Sitten hän pääsisi ihastuksensa kanssa ja sinä saisit oman rauhan. jos ei ole lapsia niin ei niitä pidä tehdäkään, jos on niin lapsillekin on parempi yksi oikea huoltaja kuin kaksi rauniota.
Kipin kapin pois tuollaisesta liitosta.
Mies kokee sinut rasittavaksi ja ärsyttäväksi, vaivoin siedettäväksi. Hän vaikuttaa tyypiltä, joka ailahtelee ja tarvitsee "vaihtelua". Hän ulkoistaa sisimmät paiseensa, ei käsittele niitä itse. Häneltä puuttuu palikat sellaiseen.
Et ole yli-ihminen, joka pystyisi muuttamaan miehen persoonan.
Vaihtoehtosi ovat vähissä, älä tee lapsia tuollaiselle villikarjulle. Lähde ajoissa.
Kuin minun kirjoittamaani. Tosin meillä toisinpäin, eli vaimo on ollut tuollainen 18 vuotta. Tuollaiselle luonnehäiriölle on olemassa ihan diagnoosikin. Olikohan jokin "tunne-elämältään epävakaa persoona" tjsp.
Jätä se.
Toinen vaihtoehto on laittaa siippa selkä seinää vasten, että joko asenne muuttuu tai tämä loppuu tähän. Mä tein niin, muksun takia. Muuten ero olisi tullut nyt heti. Ellei teillä lapsia ole, niin älä edes harkitse tätä vaan lähde tai laita toinen lähtemään.
Meillä onkin nyt hyvin rauhallista ja puoliso on tehnyt itsetutkiskelua perin pohjin. En tiedä miten kauas se kantaa ja koska tilanne lopulta kärjistyy, mutta toistaiseksi kaikki on hyvin. Valta-asema vaihtui yhdellä puheenvuorolla ja nyt ollaan niin nöyrää että.
Mutta mitä kukaan luonteelleen mahtaa, hetken päästä on sitten lusikat jaossa aivan takuulla.
että miten voi muka iän myötä mennä vain pahemmaksi..mitä vanhemmaksi tulee niin sen kiukkuisempi mies on, ja sitä äkkipikaisempi..onko teillä kerran kuussa olevaa vai ihan aina? Tuli vain mieleen, että josko vaimollasi olisi pms-oireet niin pahoja, ettei muu perhe sitä kestä..passita lääkäriin..
Korjaan sen verran, että taisi se tarkemmin ajatellen pahentua kovasti heti lapsen syntymän jälkeen. Eli noin kymmenen vuotta sitten.
:) Ja ei, ei se sitä kerran kuussa olevaa ole, sehän on normaalia. Ehkä et sitä toki tarkoittanutkaan.
Ihan päivittäistä, montakin kertaa päivässä. Sillä tavalla kuitenkin, ettei fyysiseksi koskaan käynyt, vaan ihan verbaalista paskaa ja jatkuvaa negaa sekä toisia ihmisiä kohtaan että lasta ja minua ja tekemisiäni. Ja tekemättä jättämisiäni.
Kyllä hän sen ymmärsi itsekin oikein hyvin, kun sai hetken aikaa miettiä sen jälkeen kun kuuli faktat. Mutta mulla on nyt kuppi täynnä ja sietokynnys nyt kokolailla alhainen.
Valta vaihtui. Voisitko sinäkin tehdä itsetutkisleua ja miettiä missä voisit tukea häntä ja toimia itse yhteisen viihtyvyytenne parantamiseksi. Mitä hyviä puolia hänessä on ? Ettet tekisi samoja virheitä valta-asemassasi. Vai haluatko vain eroon kiukkuisesta akasta ?
Sen verran samankaltainen tilanne kuin minulla jokin aika sitten, että pakko vastata. Olen siis itse mies, mutta erosin tyttöystävästäni vuoden alussa. Miehesi kuulostaa aika paljon minun tyttöystävältäni. Minä jouduin juuri myös taistelemaan, että sain olla oma itseni ja päätöksiä ei saanut miettiä jne. Toisaalta, sain kyllä myös läheisyyttä ja lämpöä jonkun verran, että ei se aina ollut raivoamista. On vaikea tilanne, kun pitää miettiä mitä voi sanoa jostakin asiasta, ettei toinen suutu silmittömästi.
Meidän suhde kaatui siihen oikeastaan, kun en enää jaksanut. Minulla on kuitenkin koulua ja työtä, niin tuli aika välinpitämätön olo ja tyttöhän sitten jättikin minut, mutta ensin kuitenkin petti.
Tiedän tunteen, kun ei voi olla oma itsensä ja monesti suhteessa mietinkin, että tämä ei ole se ihminen, jonka kanssa haluan lapsia. Mitä lapset voivat tällaisen äidin kanssa tehdä joka vain raivoaa joka päivä ja turhautuu pikkuasioista.
Joten neuvoni sinulle on, että mieti tarkkaan haluatko jatkaa tuollaista suhdetta. Se ero on aluksi vaikeaa, enkä minäkään ole tästä ihmisestä vielä päässyt yli. Olihan hänessä tosi paljon hyviäkin puolia, mutta uskon ja toivon, että löydän tuleville lapsilleni paremman äidin :)
Tsemppiä!
Tuttua! Takana n. 20 v. ja tässä vaiheessa varmasti moni sanoo, että olen hullu suostuessani sietämään moista. Noh, jonkun kiintiö täyttyy heti ja jonkun myöhemmin. Minulla siis myöhemmin, mutta kokemuksesta voin sanoa, ettei toisen huonoon käytökseen totu ikinä.
Mieheni oli alkuun vielä pahempi ja välillä on ollut vuosia ilman mitään, mutta käytös on kuin aaltoliike muuttuen hyöyksi siinä vaiheessa, jos elämässä on liikaa painetta esim. työn kautta. Kotona on helppo heitellä tavaroita, alistaa toista rumilla sanoilla eli kokea valtaa edes jossakin, vaikka se perustuisi ei mihinkään.
Olen oppinut, etten reagoi raivareihin ja myös ennakoin. Tunnen mieheni ja sen takia haistan jo kaukaa, että jaahas tänään on sitten sellainen päivä. Jätän hänet omiin oloihinsa, menen muualle eli otan ns. vapaan koko parisuhteesta. Elän silloin kuin miestä ei olisikaan ja näin olen vuosien saatossa kasvattanut paksun nahan hänen huonoa käytöstään kohtaan. Joskus on kausia, jolloin hän välttämättä haluaa satuttaa minua ja kysyn aina rauhallisesti, että miksi käytät niin rumaa kieltä ja mitä ajat rumilla sanoillasi takaa. Vastausta en saa, koska kohtaukset ovat lapsen käytöstä ja pohjautuvat taatusti jonnekin imeväisaikaan kun ei äiti just tullut paikalle kun huuto pinnasängyssä alkoi (anteeksi sarkasmini, mutta ainahan lapsuus on kaiken syy ???).
Viimeksi mieheni heitteli minua melko isolla esineellä, koska olin kuulema ärsyttävä. Eli on totta kai hetkiä, ettei vaan jaksa varoa toista ja niinpä tavanomaiset parisuhteen kinat muuttuvat myrskyiksi, jossa mielipuoleksi muuttuva puoliso taistelee kuin henkensä edestä vallastaan. Hohhoijaa, sanon itselleni, koska jos mies haluaisi tappaa, niin olisi sen tehnyt ajat sitten ja loppu mekastus onkin sitten sitä samaa vanhaa jorinaa.
Olen 20v. ollut siis joviaali miestäni kohtaan ja oppinut keinot pärjätä, mutta usko pois niistä ei ole mitään hyötyä. Rakkaus kutistuu jokaisen raivarin myötä, jossa tarkoitus on saada valtaa ja loukata toista. Ei vaikka kuinka tajuaisi toisen lapsuuden traumat ja näkisi toista paremmin tilanteen tai olisi elämänkokemusta muistakin kovanaamoista, niin yhtenä päivänä siihen vain tulee stoppi. Kaikki ymmärrys, huumori, viisaus vain tyhjenee ja tilalla on arpinen sydän, jossa ei ole enää yhtäkään kohtaa mikä kestäisi enää uuden iskun. Joka kerta arpi vain aukeaa ja se muistuttaa vanhasta kivusta.
Omalla kohdallani valmistelen nyt loppupuheenvuoroa. Olen soittamassa tukipuhelimeen https://www.naistenlinja.fi/fi/julkinen/miten voimme auttaa/ ja selvitän ihan lakiin ja asiaan perustuvan kantani, enkä ryhdy mieheni kaltaisen raivohullun kanssa vaihtamaan enää yhtäkään sanaa tunteista tai miten asian koen. Hän saa valita, hän saa vielä kerran yrittää, mutta sitten on koti hajotettava yhdenkin lentävän esineen jälkeen. Siis mikään helppo päätös tämä ei ollut ja sen takia kukin tahollaan ratkaiskoon oman tilanteensa rauhassa. Pääasia, ettei jää paikoilleen ja alistu toisen käytökseen.
Taitaa näitä sekopäitä olla enemmänkin. Mun mies saa myös raivareita. Kun viimeksi heitti pienen pöydän palasiksi sanoin että soitan poliisille, kummasti se rauhoitti. Lapsuuden tunnevammat ja pettymykset tulee myöhempii ihmissuhteisiin. Itselle parempi olla jäämättä sellaiseen suhteeseen vaikka puoliso voisi muuttuakin ajan myötä. Jos ei itse suostu ajattelemaan ja käsittelemään tunteitaan, parempi jättää ja ajatella omaa elämäänsä. Ellei sitten tahdo olla opettamassa kaiken ikää toista ja kasvattaa sitä paksunahkaisuuttaan.
Ilman ketään sen enempää syyllistämistä...Kuullostaa rehellisesti sanottuna paskapuheelta. Jos oikeasti henkilöllä alkaa ihan tyhjästä keittää kiinni, niin sitten alkaa syyt olemaan mielenterveydessä. Eli jotain sanavaihtoa tuohon johtaa, vaikka ei se silti sille syitä anna.
Poliisi harvemmin tuohon auttaa, ellet tunne että oikeasti alkaa olemaan oma terveys kyseessä. Melkein kannattaa ehdotella ja vähän vaativasti pyytää käymään puhumassa asiasta, se mikä yhtäkkiä alkaa...Siitä voi päästä eroon. Stressi vaikuttaa raivareihin paljon. Itselläni keittää kiinni suhteellisen hitaasti, eli vitutus kynnys on suuri...Eli sitä paskaa joutuu lappaa niskaan ihan kaivurilla ennenkuin palaa käpy.
Puoliso tuskin syy siihen, että hermot menee helposti...Näin arvauksella yksi syy voisi olla työ ja siitä aiheutuva stressi...Niin sanotusti tuo työt kotiinsa, josta pitäisi päästä eroon.
Kiitos teille kahdelle vastaajalle minun viestiiini. Todella viisaita vastauksia ja myös kannustavia :)
Yksi hepulien syy voi olla huono omatunto vieraissa käynnistä tai muista vilungeista. Tunteet ovat muualla.
tulee niin sanotusti ei mistään syystä useinmiten, tai sitten niin kuin sanoin, siitä etten vastaa tarpeeksi nopeasti, en tee jotain hänen pyytämäänsä asiaa tarpeeksi vikkelään. Yleensä hän ennen kaikkea suuttuu ja kiroilee itselleen, kun joku asia ei mene juuri oikealla tavalla. Tähän liittyy ihan suhteen alkuajoista se, että kun olin jossain asiassa viisaampi tai parempi, niin hän alkoi mököttää, teki käytöksellään selväksi sen ettei se sovi.
Olen huomannut miehessäni monia piirteitä, jotka ovat niin narsistisesti häiriintyneen ihmisen juttuja että en tiedä missä raja menee. Mm. hän kaipaa ihailua, kehuja, parhaana olemisen tunnetta (kilpailuvietti kova), kehuu omilla tiedoillaan ja saavutuksillaan, esittää fiksumpaa kuin on, on AINA neuvomassa ja vain hänen tapansa on oikea (mm. jos minä olen laittamassa ruokaa niin hän tulee siihen päällepäsmäröimään keskenkaiken ja neuvoo ja ohjaa miten se ruoka pitää laittaa, ei näe itseään muiden silmin, luulee itsestään enemmän kuin mikä on todellisuus. Huh. Ei pysty kehumaan muita ja saamaan toista tuntemaan oloaan hyväksi, hän kilpailee AINA, kyseenalaistaa minun taitojani kaikessa missä olen hyvä kuitenkin.
Taitaa olla itsetunnossakin vikaa, valtataistelu on päivittäistä. Omaa itsetuntoa pönkitetään toisten piirteille nauramalla, inhottavasti ja ilkeästi. Odottaa, että teen kaiken kotona vaikka sanoo, että ei tarvitsisi. Jos paidat ei ole viikattu hänen tavallaan, niin alussa oli kauhea huuto edessä. Tiivistettynä siis: kaikenlainen oikeutus siihen, että toisellakin on ihmisarvo ja hänet voisi hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on, on vieras asia hänelle. Toki hänessä on se ihanakin puoli, josta valitettavasti nauttii pääosin se toinen nainen. Kyllä mies kunnioittaa sillä tavalla ;) että ei sano asioita suoraan, ei puhu eikä jaa syvimpiä ajatuksia (koska hänellä ei ole niitä eikä ole mitään jaettavaa..).
Sanonpa vielä, että mies on ainoa lapsi, minä olin meillä lapsista vanhin joten kumpikin on tottunut saamaan tahtonsa läpi. Minä olen joutunut joustamaan, ja olen aikojen saatossa oppinut olemaan neuvomatta ja ymmärrän ihmisten pienuutta. En pysty käsittämään, että mikä helvetti siinä on, että toinen ei muutu vaikka suoraan sanoisi asioista, mikään ei muutu. Miten on mahdollista, että ikä ei tuo minkäänlaista muutosta tai rauhoittumista luonteeseen kun se taas minulla on toiminut? Kun vertaan exääni ja tätä nykyistä, niin exäni oli mieheni iässä jo niin kypsä ja fiksu ihminen että. Kuin yö ja päivä..niinpä olen sitä mieltä, että mieheni ei halua kasvaa henkisesti, vaan hän rakastui myös siihen nuoreen naiseen jotta voisi ikuisesti pysyä nuorena. Muistan että alkuaikoina löysin myös hänen vanhoja treffi-ilmoituksia, joissa hän 30vuotiaana olisi halunnut seurustella 18-24 vuotiaiden kanssa..eli olisi varmaan pitänyt olla fiksumpi aikanaan.. :(
Lisään vielä, että älä kasvata.Voit sanoa ja runoilla aivan mitä tahdot, mutta toinen kuulee vain sen mitä tahtoo. Toivottelen yhä onnea omassa henkisessä kasvamisessasi.
Tuon miehen käytos ajan mittaa nakertaa sinut henkihieveriin. Nayttäv siltä ettei hän kykene/halua huomaamaan luonnevikaansa. Puhumattakaan vaihtamalla suuntaa .
Sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa:
1) jäädä tuon miehen rikottavaksi
2) laskea hänet menemään ja jatkaa omaa elämääsi ilman häntä.
Meille kaikille on annettu lahjaksi vain yksi elämä. Sitä ei ole tarkoitettu likaan, ilkeyteen, pahuuteen eikä annettavaksi mielivaltaisten ihmisten tuhottavaksi. Kukaan toinen puolestsi ei voi tehdä päätostä,miten elämänsä järjestää, sinun on itse tehtävä se.
Kukaan ihminen EI voi hakata sinua maahan tai tuhota henkisesti ellet sinä itse anna sen tapahtua. Ajattele tulevaisuuttasi hyvin vakavasti. Jokaikinen tunti jonka elät pelossa ja ahdistuksessa on ikuisesti mennyt. Sinä et saa niitä tunteja koskaan takaisin. Ne ovat sioille heitettyjä.
Onko tuo sen arvoista?
Herää kysymys, että mikä sinua pitää aviossa tällaiseen mieheen?
Yksi lausumasi karahti silmille:
"En pysty käsittämään, että mikä helvetti siinä on, että toinen ei muutu vaikka suoraan sanoisi asioista, mikään ei muutu. Miten on mahdollista, että ikä ei tuo minkäänlaista muutosta tai rauhoittumista luonteeseen kun se taas minulla on toiminut?"
Pata kattilaa soimaa tuossa lauseessa, joka viittaa omaan ehkä narsistiseen puoleesi. Älä loukkaannu, tämä on vain oletus, mutta mieti silti. Mikä pitää teidät yhdessä?
Normaalisti miehesi käytöstä ei perusnainen katselisi pitkään, vaan lähtisi käpälämäkeen ja sassiin.
Luuletko tosiaan ja ihan aikuisesti, että toinen ihminen muuttuu, kun hänelle sanotaan suoraan. Tai että ikä toisi persoonaan muutoksia.
Ehei! Ja mikä itsellä toimii, ei välttämättä toimi toisella. Oletko varma siitäkään, että todella itse olisit "muuttunut". Ehkä luulet vain niin hiukan omahyväisesti, ja toiset näkevät sokean pisteesi, että mitään ei ole tapahtunut.
Mihin tarvitset vaikeaa puolisoa? Hänelle lienee jokin tilaus omassa elämässäsi?
Miksi pitäisi mennä avio/avoliittoon, jos ensimmäisenä työnä olisi toisen ihmisen persoonan muuttaminen. Eikö liittoon mennä siksi, että toinen on niin ihana ja hänen seurassaan viihtyy?
On liitolle huono ennuste, että on valmiina perusepäluottamus ja hyväksymättömyys, että toinen pitäisi muuttaa toisenlaiseksi kuin hän on.
Otatko lemmikin samalla periaatteella? Otat kissan ja oletat, että vuosien saatossa kasvatat kissasta koiran.
Näin on sinulle käynyt, sori vaan ystäväiseni. Nyt sitä vain ihmetellään, kun niin ei tapahtunut.
Liina Anniinalla. Tietysti mikään ei elämässä mene kuin rasvattu, mutta onhan se piru vie totta, että täytyyhän ihmisen osata käyttäytyä toisen seurassa, tai muuten jää yksin aivan syystä.
Tuo henkinen väkivalta on kaikkein kamalin väkivallan muoto, siis sekin on väkivaltaa, huom. Henkinen väkivalta edeltää fyysistä väkivaltaa, että siihen suuntaan asiat on menossa. Pelasta se mikä on vielä pelastettavissa, oma itsesi ja henkikultasi, olet sen arvoinen. Muuta ensin pois ja ota sitten ero, niin pääset pois raivon tieltä turvaan, mitä pikemmin sen parempi. Kun vapaus koittaa ja diktaattori poistuu, voi uusi elämä alkaa.
...että pettänyt mies usein tahallaan ärsyttää vaimoaan?
Miehelläsi on siis melko varmasti uusi "tuttavuus" ja hän ei halua teidän suhteen jatkuvan. Ikävä sanoa näin, mutta fakta on näin.
Ota ukkelistasi ero ennen kuin tulet jätetyksi!
Pettäjä esittää kaikki temppunsa kotona, raivareita,sikailua, hyväksi käyttöä, välinpitämättömyyttä... ja on sitten marttyyriä kuinka häntä kohdellaan huonosti kun ero tulee
Tämän olen miehessäni huomannut, että hän ei kykene itse ottamaan eroa mutta jos minä otan asian puheeksi, hän toteaa että kuinka harmi ja sääli se olisi jos ero tulee. Alkaa marttyyri tulla esiin ja sitten uhotaan, että jos minä hänet jätän niin hän näyttää koko maailmalle ja tulee vahvempana vaan esiin. Ihan uskomaton tapaus.
Kyllä, uskon tuohon että kaikki tuo inhottava käytös ja toiminta on vain sen vuoksi ettei hän itse kykene kertakaikkiaan ottamaan vastuuta omista tunteistaan ja teoistaan, vaan odottaa että minä jätän hänet. Näin ollen kukaan ei pääsisi syyttämään ja syyllistämään häntä siitä, että hän liiton lopetti ja että kuvioissa todella oli jo se kolmas pyörä. Mieheni näyttää olevan munattomampi yksilö kuin oikeasti ajattelin, vaikka nyt kun mietin niin kaikki oli jo nähtävissä alusta saakka. En vain uskonut omia vaistojani..
En tiedä mitä tekisin. Nyt mies on taas kerran kääntänyt kelkkansa ja on niin maireaa ja rakastunutta että. Onko kyse siitä, että se toinen nainen ei haluakaan hänestä enempää, onko hän tullut järkiinsä vai onko tämä vain tyyntä myrskyn edellä? Itse rakastan häntä joka päivä vähemmän ja olen jo aika varma, että en aio tätä avioliittoa enää jatkaa. Miksi haluaisin hänet enää pitää, kun hän ilmiselvästi halusi liitosta pois tai ainakin elää omaa elämäänsä kahden naisen kanssa (vaikkakin vain henkisellä tasolla tietääkseni). Jos hänestä ei itsestään ole tekemään tarvittavaa ratkaisua niin kyllä minusta kohta on. Menköön, mutta vastuun saa ottaa itse.
Ihme juttu! Minulla on sama tarina. Miehellä ei todella ole pinnaa. Tututstumisvaiheessa en tiennyt tästä piirteestään mitään, osasi hyvin näytellä rauhallista ihmistä. Pikkuisen on hänen käytöksensä parantunut, mutta ei kokonaan. Aikaisemmin olin esim. autolla kulkiessamme ihan sydän sykkyrällä (reaktio) koska alitajuisesti odotin että milloin tahansa tulee tiuskimista ja hermostuminen. Eli minun stressitasoni nousi hänen käytöksensä takia. Vieläkin saattaa oikein irivistää tiuskimisensa päälle, koko kasvojen ilme menee mukaan. Ymmärrän täysin masentumisesi. Minulla oli sama fiilis, tuntui etten voi olla oma itseni, koska pitää olla toisen mukaan, joustaa, varoa, ja samaa haukkumista. Minä ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin. Nyt en parhaillaan jaksa tehdä mitään, katson että miten menee.
Mitäs jos otettaisiin yhteinen projekti ja annettaisiin palautetta toisillemme? Tästä päivästä (tai kunnes luet tämän) me molemmat oikein skarppaamme siinä, että olemme omia itseämme joka tilanteessa, emme yhtään nöyristele tai peläten ennakoi toisen tiuskivaa käytöstä ja reaktiota, emme päästä toista hallitsemaan meitä. Eli saa raivota ja tiuskia miten haluaa, emme sitä pelkää. Katsotaan sitten mitä tuleman pitää. Jos toisen käytös on kohtuutonta, niin ratkaisu on tehtävä. Siis että onhan se pöpiä, etä jos toinen tiuskii päin naamaa joka tilanteessa, niin kuka normaali ihminen jää sellaisen ihmisen seuraan? Eihän tälläinen ihminen opi, jos seurasta ei poistu. Eka juttu soisi myös olla että jos alkaa tiuskimaan tms. niin poistumme seurasta välittömästi.
ja olin kuin viulun kieli.
Yksi tarina: rakastuin kybällä hurmaavaan mieheen. Ekat kuukaudet olivat ihania. Sitten hän alkoi saada raivareita. Omituista kyllä seurassa. Kahden kesken runoili miten koki tilanteessa tulleensa loukatuksi ja kukaan ei välitä miltä hänestä tuntuu. Alkuun menin mukaan: voi kuinka rakastan, välitän ja annan anteeksi. Raivaritiheys kasvoi koko ajan. Jossain välissä tein sen virheen, että muutimme yhteen. Tuntui että mies oikein nautti mesota julkisilla paikoilla ja nähdä häpeäni. Myös kotona hän raivosi mm. kuinka huono ja kylmä ihminen olen kun en tue häntä hermojen hallinnassa ja omalla puhumattomuudellani aiheutan hänen pahan olonsa. Lopulta hän jätti ja petti (selvisi myöhemmin). Jätti onneksi, paras teko mitä hän on minulle tehnyt. Olin niin loppu ja häpesin ajatusta erosta etten itse ymmärtänyt lähteä ajoissa. Sen jutusta opin, että nykyisin kerron, jos pahoitan jostain mieleni ja selvitämme ärtymyksen syyt puolin ja toisin. Elämä on helppoa terveen miehen kanssa sellaisen kuumakallen jälkeen.
Tuohon ap:n ajatukseen: pettää vain henkisellä tasolla... seksiä vain ajan kysymys.
AVIOLIITON! tUO MITÄ KOET ON aivan OMAN kokemukseni näköistä. Tiivistäen:
-Mies ulkoistaa oman pahan olonsa; kaikki mitä teet, teet väärin. 'Hidastelet päätöstenkin tekoa' vain miehesi 'kiusaksi' jotta mies-parkasi saisi kärsiä hirveästä stressistä kun 'asiat eivät etene' aikataulun mukaan.
-Olet 'ärsyttävä' ja mies käskee sinua olemaan 'ei-ärsyttävä'. Tosin se on aika vaikeaa kun miehen omasta mielialasta riippuen mikä tahansa saattaa ärsyttää; vaikkapa mustapippuri pihvillä (just tänään sen ois pitäny olla viherpippuri vaihtelun vuoksi, marisee mies).
MUTTA: Jos olisit laittanut viherpippuria OMASTA ALOITTEESTASI just tänään vaihtelun vuoksi, mies RAIVOSTUISI koska olet jättänyt huomioimatta sen mistä MIES PITÄÄ ja MIHIN ON MIES TOTTUNUT.
-VAIHTELUA miehesi toki haluaa, johan sen 'uusikin tuttavuus' osoittaa, mutta VAIN OMILLA EHDOILLAAN. Veikkaanpa että seksielämääsi ehdottamasi 'aloitteet' ovat saaneet vähintäänkin viileän vastaanoton (ja sitten mies on valittanut seksielämänne tylsyydestä...)
Miksi näin kävi?
2 vuotta on kriittinen kääntöpiste, missä rakastumisen symbioosi loppuu ja arki alkaa. Miehesi ei tätä muutosta kestä, vaan haluaa että olette vielä enemmän yhtä kuin symbioosin aikana; siis 'yhtä' tavalla, jossa sinun persoonallisuutesi sulautuu täysin hänen persoonallisuuteensa, niin että on vain yksi pää, yksi mieli, yksi tahto. Mies on ylen pettynyt kun 'joutuu nyt sulle raivoamaan' koska et tajua 'omaa parastasi' miehen kynnysmattona.
Avoin pettäminen kertoo että olet jo itsetunnoltasi pahoin murentunut, koska olet yhä tunnepitoisesti kiinni miehessäsi kuin narkkari huumekoukussa.
Ota etäisyyttä mieheesi, jos et kykene viheltämään peliä poikki. Hae vaikka ammattiapua jos mahdollista, sillä suhteenne on kaikkea muuta kuin terve. Ammattiauttajat eivät suhtaudu asioihin tunnepitoisesti kuin kaverisi, vaan antavat uusia näkökulmia, joita et tilanteessasi kykene näkemään. Auta edes itseäsi, sillä miestäsi et voi auttaa.
muistan ihan seurustelumme alusta että kun olimme jossain syömässä, ja kun ruoka tuotiin niin se oli MINUN VIKANI kun ruoka oli liian kuumaa syötäväksi. Minun syytäni ovat olleet myös sellaiset asiat kuin että jos olen hyvää hyvyyttäni tehnyt toisen puolesta jotain, tuonut ruokaa, juomaa, pessyt pyykit, laittanut kaappiin, kokannut lempiruokaa, siivonnut, hoitanut jonkin juoksevan asian, leikannut tomaatit ja muut tarvikkeet ruokaan VÄÄRÄLLÄ TAVALLA!! Mikään mitä teen ei kelpaa, koska se ei ole hänen tavallaan tehty. Aivan uskomatonta, ja mies pokkana väitti jo alussa hyväksyvänsä kaikki ihmiset sellaisina kuin he ovat ja kehui sillä, että kaikki voivat olla oma itsensä hänen seurassaan. No kyllä joo, kaikkea muuta!
Meri-Johanna, juuri näin eli pitäisi tietää toisen ajatukset ja mielihalut juuri sillä hetkellä ja jos ei, niin se ei kelpaa. Onko tämä narsismia vai mikä pikku tyranni miehestä on tullut yhden vanhemman kasvattamana?? Tämä toinen nainen on varmastikin miehelleni hunajaa, sillä hänhän palvoo miestä ja ihailee, nostaa jalustalle ja heillä synkkaa niin hyvin että kun ovat niin samanlaisia. Me taas, olemme hyvinkin erilaisia nykyään. En siis ihmettele ollenkaan että mieheni häneen rakastui, mutta miksi hitossa hän ei lähde kävelemään onnettomasta liitostaan? Saako hän siis jotain sairasta tyydytystä siitä, että hän alistaa minua vai mikä tässä oikein mättää? En todella enää tiedä tietääkö mies edes mitä rakkaus todella on. Ei se ainakaan sitä ole, että väen väkisin pysyy liitossa kun niin on luvannut, ja toisella taholla taas petaa uutta alkua (ja odottaa kunnes minä tajuan lähteä litomaan..??) - no huomaan etten todella itse enää kykene häntä rakastamaan ja olen irtautumassa henkisesti hänestä niin että ero lienee enää vain kiinni siitä, kun se tulee mahdolliseksi ottaa..
Olet varmasti ihan oikeassa, on typerää odottaa toisen muuttuvan ellei ole valmis itsekään muuttumaan. Olen muuttunut itse, pahempaan suuntaan. Mutta, ikä on todella tehnyt tehtävänsä ja minun luonteeni on rauhallinen ollut aina, sanon kyllä edelleen jos sanottavaa on ja olen ehkä liiankin suorasanainen. Niin, en hyväksy miestäni sellaisena kuin hän on, se on totta. En jaksa enää kestää tätä raivopäistä luonnetta ja haluaisin tosiaan, että hän muuttuisi koiraksi, hiljaiseksi kiltiksi ja uskolliseksi kultaiseksi noutajaksi sitten kai..
En tiedä mikä pitää enää tässä liitossa, varmastikin itseäni se että tällä hetkellä olen taloudellisesti hänestä riippuvainen ja olen avioliitossa, josta meillä kummallakin on ollut vakaa käsitys että kun kerran liitto solmitaan niin siinä pysytään. Pikkuhiljaa noin kolmen vuoden aikana nyt olen alkanut ajatella asiasta toisin ja olen valmistautumassa avioeron ottamiseen. Olen nähnyt mieheni silmistä rakkauden ja sen hiipumisen, rakkauden uutta ihmistä kohtaan ja tuskan kun ei voi lähteä, ja se on ollut tuskaista seurata kun toinen ei ole se paras ystävä joka kertoisi, jakaisi asiat ja olisi rehellinen. Meillä on näköjään aivan eri käsitys rehellisyydestä. Jos hän olisikin rehellisesti kertonut tunteistaan, olisimme ehkä voineet lopettaa tämän tuskan jo aikapäivää sitten. Sen sijaan hän on vannonut rakkauttaan, tai vetäytynyt täysin, lakannut elämästä tässä liitossa. Elämämme on ollut viimeiset kolme vuotta tuon ulkopuolisen suhteen vuoksi ainoastaan kämppäkaveri-liitto, enkä enää tahdo tätä jatkaa itse. Näen, että mieheni varasti minulta olemalla epärehellinen syntymättömät lapseni (joita en enää voi saada), onnellisuuteni, oikeuteni omaan elämään ja omaan uraan, vaikka tiedän ja tiedostan että ihan itse olen syypää siihen että vielä tässä liitossa roikun.
Valehtelisin jos väittäisin, että en ole katkera, olen todella katkera lähinnä itselleni sen vuoksi, että tuhlasin elämäni parhaat vuodet tähän liittoon ja olen kouluttanut miestäni nyt vuosien ajan (tätä hän itse pyysi muutama vuosi sitten ja tyhmä jäin vielä tähän liittoon) hänen uuteen suhteeseensa. Nyt hän tietää mitä tehdä/ei tehdä, ja on valmis siihen aitoon uuteen suhteeseen. Minä taas, joudun tyytymään elämään ilman omia lapsia..
Ehkä oleellisin syy huonoon avioliittoon jäämiseesi on taloudellinen riippuvuus? Sen myötä ihmismieli yrittää viimeiseen asti nähdä toivonkipinää suhteen jatkumiseen.
Taloudellista riippuvuutta ei kannatakaan aliarvioida, juuri SIINÄ on paljon kiinni, mitä tulee hyvään elämiseen. Ei kukaan ehdoin tahdoin halua köyhempiin olosuhteisiin.
Luulisin, että juuri nämä kaksi puolta sinussa taistelevat. Epäkelpo ja ääliöimäinen aviomies, joka kuitenkin takaa elintason tai sitten yksinelämisen vapaus ja vajavaisempi elintaso.