Olen alkanut miettimään asioita, johtuuko ongelmani siitä että kasvoin alkoholistisessa perheessä. Isäni oli ja on juoppo, ollut koko ikäni.
Nyt olen 19 vuotias, ja asunut pari vuotta omillani. Tunnen suurta katkeruutta lapsuudestani! Parin viime vuoden aikana olen huomannut kuinka olen alkanut miettimään isääni, ja sitä millaisia vaikutuksia se toi minuun.
Isäni joi usein.. Tuli yöllä kotiin hakkasi äitiä, huutoa ja tappelua.. ja lisää vaan alkoholia. Itse yritin aina vain nukkua, muistan kuinka pelkäsin peiton alla itkien, sanoen itselleni että huomenna on kaikki hyvin ja yritin jatkaa unia. Isäni ei ikinä lyönyt minua tai muuta, koska yritin parhaani mukaan sopeutua tilanteeseen olemalla hiljaa.. Toisinkuin veljeni osasi avata suunsa, ja hän oli isäni toinen hakkaamisen kohde. En ikinä puhunut isälleni, en pidä häntä isänä. Välttelen nykyäänkin samassa huoneessa hänen kanssa oloa kahdestaan. En voisi tavata häntä kahden tai olla hänen kanssa missään kahden!
Kun asuin vielä kotona, vietin aikani aina huoneessani yksin. Koulussakin olin aina ujo ja hiljainen, arka tyttö. Minulla ei ollut omia mielipiteitä mistään, eikä kavereita. Yritin aina vain sopeutua joukkoon. Kaipasin ihmisiä lähelleni, ystävää, mutta en pystynyt tutustumaan keneenkään.
Nyt olen seurustellut ekaa kertaa puoli vuotta. On kuitenkin tullut ongelmia. Poikaystäväni kertoi minulle että en ikinä puhu itsestäni, ja kun mulle puhuu menen vain lukkoon, en päästä häntä elämääni, ettei hän tiedä tässäkään vaiheessa mitään. Kaikenlisäksi olen välinpitämätön ja kylmä .. Mitä en todellakaan ole tarkoittanut tai edes huomannut käytöstäni.
Poikaystäväni sanat saivat miettimään minut vielä enemmän. Miten musta on voinut tulla näin ujo, miksi menen aina lukkoon, miksen osaa puhua mistään. Olisiko syy sitten isäni ? Itsetuntoni sai poikaystäväni sanoista kohauksen, minkä jälkeen olen ollut masentunut ja stressaantunut riitänkö poikaystävälleni. En halua menettää häntä. Hän on ainoa asia elämässäni.
Mietin lähes päivittäin mikä mulla on. Voisiko saada tähän jotain apua, terapiaa ? mitä mun pitäisi tehdä ?
Nyt en kuitenkaan asu perheeni kanssa, mutta tuntuu että menneisyys kaivertaa mieltäni ja pahasti. Pitäisikö minun kertoa poikaystävälleni lapsuudestani ? Hänelläkin oli vaikea lapsuus. Pelkään myös että hän kokee minut hulluna tai muuta jos kerron perheestäni, kun kärsin jo syömishäiriöistä ym ? En halua menettää häntä...
En ole ikinä kertonut isästäni kelleen. Miten voisin hänelle sitten kertoa, kun puhuminen on muutenkin niin vaikeaa.
Onko kellään kokemuksia ja mitä mun pitäisi tehdä ? Tuntuu että puhumattomuudellani en tule riittämään kellekkään, mikä todella ahdistaa.
Vihaan isäänihän on tainnut pilata elämäni.
Nyt olen 19 vuotias, ja asunut pari vuotta omillani. Tunnen suurta katkeruutta lapsuudestani! Parin viime vuoden aikana olen huomannut kuinka olen alkanut miettimään isääni, ja sitä millaisia vaikutuksia se toi minuun.
Isäni joi usein.. Tuli yöllä kotiin hakkasi äitiä, huutoa ja tappelua.. ja lisää vaan alkoholia. Itse yritin aina vain nukkua, muistan kuinka pelkäsin peiton alla itkien, sanoen itselleni että huomenna on kaikki hyvin ja yritin jatkaa unia. Isäni ei ikinä lyönyt minua tai muuta, koska yritin parhaani mukaan sopeutua tilanteeseen olemalla hiljaa.. Toisinkuin veljeni osasi avata suunsa, ja hän oli isäni toinen hakkaamisen kohde. En ikinä puhunut isälleni, en pidä häntä isänä. Välttelen nykyäänkin samassa huoneessa hänen kanssa oloa kahdestaan. En voisi tavata häntä kahden tai olla hänen kanssa missään kahden!
Kun asuin vielä kotona, vietin aikani aina huoneessani yksin. Koulussakin olin aina ujo ja hiljainen, arka tyttö. Minulla ei ollut omia mielipiteitä mistään, eikä kavereita. Yritin aina vain sopeutua joukkoon. Kaipasin ihmisiä lähelleni, ystävää, mutta en pystynyt tutustumaan keneenkään.
Nyt olen seurustellut ekaa kertaa puoli vuotta. On kuitenkin tullut ongelmia. Poikaystäväni kertoi minulle että en ikinä puhu itsestäni, ja kun mulle puhuu menen vain lukkoon, en päästä häntä elämääni, ettei hän tiedä tässäkään vaiheessa mitään. Kaikenlisäksi olen välinpitämätön ja kylmä .. Mitä en todellakaan ole tarkoittanut tai edes huomannut käytöstäni.
Poikaystäväni sanat saivat miettimään minut vielä enemmän. Miten musta on voinut tulla näin ujo, miksi menen aina lukkoon, miksen osaa puhua mistään. Olisiko syy sitten isäni ? Itsetuntoni sai poikaystäväni sanoista kohauksen, minkä jälkeen olen ollut masentunut ja stressaantunut riitänkö poikaystävälleni. En halua menettää häntä. Hän on ainoa asia elämässäni.
Mietin lähes päivittäin mikä mulla on. Voisiko saada tähän jotain apua, terapiaa ? mitä mun pitäisi tehdä ?
Nyt en kuitenkaan asu perheeni kanssa, mutta tuntuu että menneisyys kaivertaa mieltäni ja pahasti. Pitäisikö minun kertoa poikaystävälleni lapsuudestani ? Hänelläkin oli vaikea lapsuus. Pelkään myös että hän kokee minut hulluna tai muuta jos kerron perheestäni, kun kärsin jo syömishäiriöistä ym ? En halua menettää häntä...
En ole ikinä kertonut isästäni kelleen. Miten voisin hänelle sitten kertoa, kun puhuminen on muutenkin niin vaikeaa.
Onko kellään kokemuksia ja mitä mun pitäisi tehdä ? Tuntuu että puhumattomuudellani en tule riittämään kellekkään, mikä todella ahdistaa.
Vihaan isäänihän on tainnut pilata elämäni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Viestisi voisi olla kuin omasta kynästäni.
Itse olen myös aina ollut tosi huono puhumaan omasta lapsuudestani, ja oma lapsuus jotenkin hävettää. Hävettää että oma isä on ollut semmoinen, ja jotenkin se häpeä tulee siitä että syyttelee itseään.
Itse olen nyt seurustellut mieheni kanssa jo 7 vuotta, ja vasta tänä vuonna olen alkanut puhumaan miehelleni. Sitä ennen en ole uskaltanut koska jotenkin olen pelännyt että hän suuttuu tai hylkää, jättää, hyökkää, nauraa...jne...mutta kun aloin pikkuhiljaa avautumaan, niin huomasin että hän vain kuuntelee ja yrittää ymmärtää. Puhumisesta ei seurannutkaan mitään pahaa.
Ehdottaisin sinulle, että kirjoita vaikka kirje poikaystävällesi. Tai kaikista parasta olisi jos näyttäisit tämän kirjoittamasi oman tekstin poikaystävällesi. Hän varmasti ymmärtää sinua jos on itsekin kokenut kamalaa omassa lapsuudessaan. Koita päästä sen oman häpeäsi yläpuolelle, se häpeä estää sinua kertomasta poikaystävällesi. Ja kun saat selätettyä sen häpeän, niin näet että olet itse uhri, et syyllinen.
Tärkeintä on nyt että saat tämän asian jollain tavalla kerrottua poikaystävällesi. Rakkaus voittaa aina! Rakkaus kestää!!
on samanlainen tausta kuin sulla. Oon nyt vain paljon vanhempi kuin sä. Muistahan, että sä et oo millään ole voinut valita sun isääsi. Mä en itse vieläkään ymmärrä mun isän väkivaltaisuutta ja juoppoutta. Mutta kaikkea ei tarvi hyväksyä ja ymmärtää. On kuitenkin tärkeää, että ymmärrät, että olet yhtä arvokas kuin kukatahansa. Mulla itsellä kesti tosi kauan hyväksyä itseni ja ymmärtää, että oon tasa-arvoinen muiden ihmisten kanssa.
Hyväksy menneisyytesi. Se on vahvuutesi. Älä katkeroidu, sillä se vie ilon elämästä. Nyt sulla on oma elämä, kun elät omillasi. Nauti siitä. Älä ota vastuuta vanhemmistasi.
Mäki pelkään tosi paljon riidan sattuessa poikaystäväni kanssa, että hän hylkää tai lyö. Mutta kun on avoin ja rehellinen toisen lähellä on vaan niin helpompi olla. Aluksi puhumaan oppiminen on ihan oikeesti todellista oppimista. Vaikka me ollaan naisia, niin joillekin naisille puhuminen voi olla yhtä vaikeaa kuin joillekin miehille.
Mäki vihaan aika ajoin isääni. Sitä että hän teki meidän elämästä helvettiä. Hän vei multa lapsuuden ja rohkeuden. Olin itse noin 14-vuotiaaksi asti tosi sulkeutunut, kunnes mun elämä muuttui kun sai todellisia ystäviä. Se oli onni! Oon ollu hiljanen, ujo ja arka. Mulla vieläkin vaikea ottaa kontaktia toisiin ihmisiin, kun oon porukassa. Mut mä oon hyväksynyt, että se on piirre minussa.
Kehotan sinua, että puhut jollekin. Se ei ole kamalaa. Anna puhumiselle aikaa. Älä aseta itsellesi pakkoja. Ole rohkea!
Sinulla oli onnea, että löysit hyvän poikaystävän. Minun poikaystäväni jatkoi siitä, minkä isäni aloitti eli alisti, satutti ja loukkasi. Henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kävin psykologilla ja pikkuhiljaa käynnit alkoivat auttaa. Mene puhumaan psykologille tai kriisikeskukseen. Puhu sitten poikaystävällesi, kun olet valmis siihen. Olet pitänyt liian kauan asioita sisälläsi, mutta niin tein minäkin, kunnes aloin saada paniikkikohtauksia ja minua alkoi ahdistaa ja masentaa. Puhumattomuus ei auta, soita auttavaan puhelimeen ja aloita puhuminen.
Älä anna isäsi tuhota elämääsi tämän enempää!! Olet arvokas ihminen juuri sellaisena, kuin nyt olet. Lopulta viha muuttuu välinpitämättömyydeksi, joka on rakkauden vastakohta. Viha kuluttaa vain sinua itseäsi.
Ihan ensin: ihminen, joka on elänyt lapsuutensa väkivallan ja alkoholismin keskeelä ei ole hullu. On aivan normaalia, että sellaiseen kasvuympäristöön reagoi esim. ahdistumalla. Toisinaan "oireilu" alkaa vasta sitten, kun pääsee muuttamaan kotoa pois. Ainakin itselläni kävi niin. Meillä äiti oli se joka joi ja isä hakkasi häntä.
Suosittelen kertomaan poikaystävällesi, jos et puhumalla pysty niin kirjoita kirje.
Käyttäytymisessäsi ei sinänsä ole mitään epänormaalia. Käyttäydyt samalla tavoin poikaystäväsi kanssa, kuin lapsuutesi perheen? Ongelmaksi muodostuu se ettei nyky todellisuus vastaa menneisyyttä, joten samat tavat käyttäytyäkään eivät toimi.
Suosittelen lämpimästi myös ammattiavun hakemista. Voin luvata, että se tulee olemaan hankalaa. Itselleäni "oikean" avun saamiseen meni 14 vuotta, koska vuonna keppi ja kivi, ei tiedetty kuinka vakavasti esim. vanhempien välisen väkivallan jatkuva todistaminen vaurioittaa lasta. Tänäpäivänä se tiedetään ja tunnustetaan, joten uskon sinun saavan "helpommin" apua. Jos olet lukija tyyppiä, suosittelen kirjoja. Hakusanoilla alkoholisimi, perheväkivalta.. läytyy tekstiä, josta huomaat, ettet ole yksin.
Lisäksi jos jossain päin mieltäsi kaihertaa kohtaamasi perheensisäinen väkivalta niin googlaa "trauma ja dissosiaatio"..
Mene terapiaan juttelemaan ja sitten rohkaistuneena juttelet poikaystävällesi. Terapiassa saat itkeä, eikä kukaan tiedä.
Kerro ihmeessä poikaystävällesi lapsuudestasi. Hän voi kyllä ymmärtää ja tukea sinua.. :)
En usko että,ystäväsi pitää/kokee sinut hulluna vaikka sinulla olikin vaikea ja ikävä lapsuus,on kuitenkin tärkeää puhua jollekin kuin että kantaa niitä ihan yksin ns.harteillaan. Se voi olla raskas taakka kannettavaksi.
Itelläni ei oo tollasta lapsuutta. Kerrot vaan asian suoraan ilman asiaa kiertelemättä. Kyllä se siitä.
Toisen vihaaminen ei auta yhtään millään tavalla. Ja vaikka isäsi olikin noin kauhea niin,anna kuitenkin hänelle mahdollisuus todistaa ja näyttää että,silti hän rakastaa sinua. Anna menneitten olla ja keskity tulevaan ja niihin uusiin haasteisiin joita sinulla on vielä edessä.
Voimia!!
Moi mie taidan olla ainut mies täällä. Ensinnäkin haluan onnitella parisuhteesta olen 21 vuotias ja tuntuu ettei minulla ole yhtään vientiä naismarkkinoilla. Kyllä isäni on alkoholisti. Kun olin 12- vuotias ja muutin
isäni luokse kahdestaan, niin siitä alkoivat ongelmani. Pelkäsin hirveänä isäni puolesta, koska en ymmärtänyt että miksi hän juo ja on aina pois kotoa. Yritin aina holhota häntä ja tunsin suurta vastuuta koska olin se järkevä ihminen joka pystyi olemaan juomatta. Siitä alkoivat myös pikkuhiljaa paniikkioireeni ja jatkuva pelko, koska en pystynyt hallitsemaan isääni.
Sitä ei voi edes kuvitella minkälaisen lommon alkoholisti-isä ja koulukiusaaminen ihmiseen jättää.. Tunnen itseni maailman huonoimmaksi mieheks!. Lisäksi isäni ei usko minuun ja se sai myös minut olemaan uskomatta itseeni 9 vuoden ajaksi!
Nyt vasta alan tajuta että minä se tässä apua tarvitsen, olisin tarvinnut jo lapsena.
Valitettavasti en osaa auttaa sinua yhtään osaan vaan kertoa siitä mitä minulle on tapahtunut, mutta se on sanoinkuvaamattoman hirveää kun pelkää oman isänsä hengen puolesta kokoajan eikä voi elää omaa lapsuutta.
Minusta tuli lopulta niin arka että pelkään kaikkea mitä sanon tai teen.. ihan niinkuin sanomiseni ja tekemiseni voisi tappaa muita ihmisiä tai aiheuttaa maailmanlaajuisen sekasorron..
En haluaisi muuttua alkoholistiksi, en haluaisi olla yhtä luuseri kuin isäni.. Pienenä lapsena uskoin itseeni täysin, mutta nykyisin en saa enää itseäni vakuuteltua kun saan pelkkää negatiivista palautetta ympäristöltä :(
Sun täytyy kertoa, koska sitten sun poikaystäväsi voi ymmärtää sua paljon parempi. Kerro hänelle kuin täällä kerroit..
Minäkin tiedän hyvin mitä tarkoittaa "ei nukkua yöllä ja puhua:huomenna on kaikki hyvin" lapsuudessa ja nytkin.
Mutta! Vain sinä itse voit tehdä niin, että sun elämäsi olisi parempi. Niin..hän ymmärtää, ehdottamasti, kerro. Älä ole yksin.
Sulla ehdottamasti kaikki on super:)
pakko myöntää et alkoholistiperheen naisilla menee vissii paremmin ku ne sentää saa poikaystävän ja ite ollu aina ilman kavereita ja tyttöystävää..