Uskon olevani hyvä anoppi, sillä elämä on minut koulinut.
Lapsena toivoin kiihkeästi, että olisin voinut rakastaa jotakuta. Edes koiraa, mutta koti oli ankea eikä siellä tunteiltu.
Nuorena aikuisena tapasin miehen, joka oli rakkauteni kohde yli 10 v. Rakastin häntä kaikesta sydämestäni, ja vaikka totesin, että hän petkuttaa, valehtelee, salaa tulonsa ja juo, aina vain rakkauteni riitti, kunnes sitten lopullinen isku sen tappoi. Jäin yksinhuoltajaksi.
Lapset olivat kaikki kaikessa. Mutta tiesinhän, että he lähtevät, niin kuin tapahtuikin. He muuttivat toisille paikkakunnille opiskelun ja työn perässä. Rakkauteni jäi taas hyllylle.
Sitten tuli elämääni mies, joka tarvitsi minua eroprosessinsa vaikeina aikoina. Se aika meni mieheltä ohi jälkiä jättämättä, mutta minä päätin, että enää koskaan ei tätä minulle tapahdu. Tämä tuska oli viimeinen!
Olen alkanut eristäytyä ihmisistä hyvän käytöksen ja kohteliaisuuden taakse. Pidän ystäväni matkan päässä, en halua heitä lähelle. En suostu kiihtymään mistään, olen ystävällinen ja kohtelias pojilleni ja miniöille, kunnioitan ja arvostan heidän lapsiaan, mutta pullantuoksuiseksi mummuksi minusta ei ole.
He elävät elämäänsä, minä omaani. Koskaan en ole heillä yötä, koskaan en anna neuvoja, en sekaannu mihinkään, iloitsen lapsenlasten kehityksestä, mutta olen heillekin etäinen. Jos he katoavat elämästäni syystä tai toisesta, en tule enää järkyttymään, sillä ketään en ole päästänyt kuoreeni sen jälkeen, kun sydämeni särkyi 20 v. sitten.
Anoppina olen varmasti hyvin käyttökelpoinen. Autan mukisematta, jos apuani pyydetään, mutta ainahan olen korostanut, että itse kyllä selviytyy, niin olen minäkin selviytynyt.
Lapsena toivoin kiihkeästi, että olisin voinut rakastaa jotakuta. Edes koiraa, mutta koti oli ankea eikä siellä tunteiltu.
Nuorena aikuisena tapasin miehen, joka oli rakkauteni kohde yli 10 v. Rakastin häntä kaikesta sydämestäni, ja vaikka totesin, että hän petkuttaa, valehtelee, salaa tulonsa ja juo, aina vain rakkauteni riitti, kunnes sitten lopullinen isku sen tappoi. Jäin yksinhuoltajaksi.
Lapset olivat kaikki kaikessa. Mutta tiesinhän, että he lähtevät, niin kuin tapahtuikin. He muuttivat toisille paikkakunnille opiskelun ja työn perässä. Rakkauteni jäi taas hyllylle.
Sitten tuli elämääni mies, joka tarvitsi minua eroprosessinsa vaikeina aikoina. Se aika meni mieheltä ohi jälkiä jättämättä, mutta minä päätin, että enää koskaan ei tätä minulle tapahdu. Tämä tuska oli viimeinen!
Olen alkanut eristäytyä ihmisistä hyvän käytöksen ja kohteliaisuuden taakse. Pidän ystäväni matkan päässä, en halua heitä lähelle. En suostu kiihtymään mistään, olen ystävällinen ja kohtelias pojilleni ja miniöille, kunnioitan ja arvostan heidän lapsiaan, mutta pullantuoksuiseksi mummuksi minusta ei ole.
He elävät elämäänsä, minä omaani. Koskaan en ole heillä yötä, koskaan en anna neuvoja, en sekaannu mihinkään, iloitsen lapsenlasten kehityksestä, mutta olen heillekin etäinen. Jos he katoavat elämästäni syystä tai toisesta, en tule enää järkyttymään, sillä ketään en ole päästänyt kuoreeni sen jälkeen, kun sydämeni särkyi 20 v. sitten.
Anoppina olen varmasti hyvin käyttökelpoinen. Autan mukisematta, jos apuani pyydetään, mutta ainahan olen korostanut, että itse kyllä selviytyy, niin olen minäkin selviytynyt.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voi sinua! Jonkinlainen osattomuus ja katkeruuden hiven kirjoituksestasi kuultaa. Olet kuin liikaa luovuttanut.
Toivottavasti uskallat rakastaa vielä ja tulla lähelle, edes lapsenlapsiasi. He oikeasti tarvitsevat myös mummun lämmintä sydäntä.
Tarvitsisit luottamusta ja rohkeutta... mutta ihan totta, kaikki me riskeeraamme, kun rakastamme. Jokaiselle, kelle tahansa voi käydä niin, että joutuukin hylätyksi. Silti. Silti pitäisi siitä huolimatta mennä täysin sydämin lähelle toista, vaikka haavoittuisikin.
Vanhana voi käydä niin, että ei osaakaan enää rakastaa ja tulla sitä kautta rakastetuksi.
Sinulla on pahoja, parantumattomia haavoja. Tarvitsisit jonkun, joka ottaisi vastaan sinun itkemättömät itkusi.
Minä kehoittaisin että surisit ja itkisit menneet pois sydämestäsi, silloin voisi olla uudelle tilaa kasvaa.
Ja mikä ettei eläinystäväkin voisi olla harjoituskeino läheisyydelle. Lapsena toivoit koiraa, etkö voisi aikuisena toteuttaa lapsuuden haaveesi?
Kaikkea hyvää sinulle
toivoopi Liina Anniina
jotenkin tuli surullinen tunne että elämäsi on kovin tyhjää ja merkityksetöntä ja että haluaisit pysyä elämässä sivustaseuraajan roolissa. Eristäydyt siis itse hyvien tapojen taakse, aivan kuin omakin vanha anoppini. Hän kuuluttaa hyviä käytöstapoja kaikille vauvasta vaariin. Siellä kaiken näennäisen kurin ja tyytymättömyyden ja valituksen alla tuntuisi olevan se rakkautta janoava pikkutyttö, joka syö suklaata sydämensä nälkään ja haluaisi uskaltaa rakastaa jotakuta... Hauskaa ei uskalla pitää eikä olla riemukas elämästään, tunteet ovat kuin "purkitettuna", syvissä pohjavesissä. Niitä ei näytetä. Hänelläkin on kiltin tytön sydrooma.
Toivottavasti teet kuten liina anniina ehdotti, vaikka se vaatiikin riskiottoa. Hyvää ja kaunista kesää. Älä pelkää läheisyyttä. Jokaista sattuu joka uskaltaa rakastaa.
Kuitenkin on niin, että jos on aina huomannut, että lopuksi ei ole riittävä kuitenkaan toiselle, vaan aina tulee mutka matkaan, ja toinen katoaa sen taakse, niin vanhoilla päivillään ei enää jaksa ottaa vastaan sitä murhetta.
On helpomi elää omaa elämää ja rakastaa kotiaan, puutarhaansa, lukemista, tms. Viimeisen rakkauteni lähtiessä luulin, että en kestä. Minulla ei ollut ketään, jolle puhua asiasta, ja tunsin menettäväni kokonaan elämänhaluni.
Kun siitä lopuksi toivuin, en koskaan enää halua samaa.
Onhan lapseni, mutta hehän elävät omaa aikuisen elämäänsä, perheineen ja omine harrastuksineen. En ole todellakaan se mummu, joka on aina käytettävissä. Varman johtuu siitä, että en koskaan saanut apua omilta vanhemmiltani. En osaa ajatella, milloin apuni olisi tarpeellista.
Olen irroittautunut heistä, koska se on minusta oikea tapa rakastaa aikuisia lapsia. En halua olla kiviriippa heille.
Kun lukee tätä palstaa, ajattelee monta kertaa, että isovanhemmat eivät osaa päästää irti. Monille rakkaus on jonkinlaista touhottamista kaiken aikaa lapsien ja lastenlasten asioissa, yökyläilyjä, viikonloppuja, lomareissuja, ruokaa, lahjoja.
Ja sitten ymmärretään väärin puolin ja toisin, katkeruus kalvaa, kiittämättömyys on maailman palkka.
Tähän eivät minun voimani riittäisi.
..että haluat avatua asiasta jonka koet vaikeaksi. Tänne kirjoittaminen on minusta jonkinlainen alku sinulle avautua asioistasi. Ehkä syvällä sisimmässäsi haluatkin hiukan raottaa verhoa ja avautua jollekulle. Se on hyvä alku. Kun jostakusta välittää, ei tarvitse aina antaa sataa prosenttia. On totta että vähempikin riittää, varsinkin näin pitkän tauon jälkeen.
Et ole toipunut erostasi vieläkään. Mitäs jos kuitenkin vielä antaisit niiden haavojen parantua kokonaan, ja puhuist niistä ja läheisyyden pelosta vaikkapa ammatti-auttajalle. Elämääsi tulisi iloa ja valoa, kun huomaisit että aina ei jätetä ja mutkatkin oikenevat, eikä kaikkea tarvitse yksin kestää. Hankkisit sen koiran, kohteen jota rakastaa turvallisesti!
Oikeastaan ja todellisuudessa olet irrottautunut itsestäsi.
On tokisen hyvää, että rakastat puutarhaasi ja lukemista jne. Ei ihmisten rakastaminen ja välittämisen osoittaminen ole pois puutarhalta, ja lukemisen estekään se ei ole.
Elävä olento ihminen tarvitsee kyllä kosketusta toiseen elävään ja tiedostavaan persoonaan. Sanot, että et osaa ajatella, milloin apusi on tarpeellista. No, voisitko kysyä lapsiltasi, missä asioissa he kaipaavat kontaktia sinuun?
Apuhan voi olla kaksisuuntaista, sinä olet lapsenlapsellesi se elämää kokenut, viisas mummu ja lapsi taas auttaa sinua ulos eristäytymisestä.
Sosiaaliset kontaktit läheisiin ihmisiin ovat terveydenki kannalta tärkeät. Eristäytyvä ihminen valitettavasti pikku hiljaa muuttuu epäluuloiseksi ja oudoksi. Me olemme ihmisinä siinä mielessä laumaeläimiä. Tarvitsemme toisiamme.
Vaikka et parisuhdetta enää valitsisikaan, niin kyllä lapsenlapsesi kokevat menetyksen, jos pidät heidät etäisyyden päässä. Eihä lahjoissa, kyläilyissä ja yhteisessä viihtymisessä ole mitään pahaa, kun ne pysyvät kohtuudessa.
Tiedät varmaan käsitteen "kultainen keskitie"? Se on hyvä ohje kaikkeen elämässä.
Kokeile joskus noudattaa tätä ohjetta ja uskalla lähestyä lapsiasi ja lapsenlapsiasi. Et varmasti ole heille mikään kiviriippa ja sinulla on paljon annettavaa jo sillä, että kerrot vanhoista suvun asioista. Annat lapsille näkökulmaa ja juuret heidän sukunsa menneisyyteen.
On kolme tapaa hahmottaa tilanteesi:
1) parempi rauha kuin riita. Lakooninen rauha on paljon parempi kuin tyhmä riita.
2) Ei kannata rikkoa munia, jos ei pysty tekemään niille sitten mitään. Eli ei kannata mennä tunteiden syövereihin, ellei tiedä, että sieltä selviää uloskin.
3) Voisiko jotain kivaa vielä löytyä? Voisiko silti jotain pikkukivaa vielä löytyä tunteiden puolelta. Ei sen niin dramaattista tarvitse olla. Pikkukivaa jotain.
Kaikkea hyvää
Hyvät neuvot juuri anopille. Minä olen aivan samaa mieltä, että nuo eka pykälät ovat anopeille ja appiukoille ihan kullanarvoiset.
Kolmas on henkilökohtaisempi, ja pikkukivan löytyminen on melko yksilöllistä. Kun olen jo tuossa iki-vaiheessa, on se osaltani myöhäistä, koska jos vielä suhteen solmisin, olisi se jonkinlainen holhous- ja hoitosuhde.
Kiitos, ei.
Uskon kuitenkin, että olen ihan hyvä anoppi. Sitähän aloituksessani pohdiskelin. Elämänkoulussa oppii.
Pikkukivalla en tarkoittanut oikeastaan mitään erityistä. Saat itse valita, mitä se tarkoittaa. Jotain iloa elämääsi, ihan mitä vain konsertista ja matkustelusta alkaen ihan miten elämääsi sopii.
Ei siis välttämättä miestä pikkukivailemaan, vaan ihan mikä sinulle sopii.
Ymmärrän pelkosi, mutta se kumpuaa egostasi. Hiljenny hetkeksi kuuntelemaan sieluasi, se on toista mieltä. Oikea rakkaus ei olekkaan pyyteellistä, vaan pyyteetöntä. Jos rakastat kanssaihmisiäsi pyyteettömästi, et tule koskaan pettymään, sillä silloin et vaadi etkä odota itsellesi mitään. Voit rakastaa lapsiasi ja heidän lapsiaan koko sydämestäsi ja sielustasi takertumatta, pyytämättä mitään, usko, se ei satu, vaan antaa loppujen lopuksi paljon enemmän. Rakkaus on vapautta, ei vankilaa. Sydämesi on särkynyt, mutta tarkoitus ei ole ollut, että suljet kuoresi kuin simpukka, vaan että avaat kuoresi ja paljastat upean todellisuutesi, olet helmi. Silloin ymmärrät, että jos joku lähtee luotasi, pettää, hylkää, voit vain todeta; mitä sitten, meillä ei ollut enää annettavaa toisillemme. Voit olla kiitollinen ajasta, jonka olet elänyt jonkun toisen ihmisen vierellä ja voit lähettää hänet rakkauden siivin matkaan, kulkemaan omaa tietään.
Elämässähän käy usein niin, että ihmisten polut kohtaavat, hetken he kulkevat samaa polkua kunnes polut jälleen erkanevat. Et ole ainoa, vaan yksi monien joukossa, joka on kokenut samat asiat. Myös minä olen tullut petetyksi ja jätetyksi. Päivääkään en ole katunut sitä, että en sallinut itseni katkeroitua enkä sydämeni sulkeutua. Olen täynnä rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan (universaalia rakkautta). Rakkaus ei tarkoita sitä, että sekaantuu toisen elämään, jakaa neuvojaan pyytämättä ja loukkaantuu, jos tulee syrjäytetyksi. Rakkaus on kohtaamista, lähellä oloa ja palvelua silloin, kun sitä tarvitaan. Sinussa on rakkautta äärettömän paljon. Pistä se rohkeasti liikkeelle, tavalla tai toisella se palaa aina takaisin.
Kauniisti sanot.
Olen antanut itsestäni ilmeisesti kuvan, että olen katkera ja kuivettunut vanha muori, jolla ei ole lempeitä tunteita.
Vähän väärin.
Kyllä minä olen täynnä lämpimiä tunteita ja iloa siitä, että minulla on lapseni ja heidän perheensä, mutta en ole tyrkyllä sinne.
He ottavat yhteyttä ja tulevat, minä jaksan kyllä odottaa vuoroani.
Mutta jos eivät tule, minä selviän ihan hyvin. Minulla on oma elämäni, enkä tunne, että minun olisi kaiken aikaa oltava heihin kontaktissa.
Siksi arvelen olevani hyvä anoppi. Minusta on hauska tavata miniä ja vävy, toivottavasti tunne on molemminpuolinen.
Pidät itseäsi hyvänä anoppina siksi että pysyttelet sivussa, pidät etäisyyttä etkä ota kantaa nuorten asioihin. Minusta tuo kuulostaa hyvin kylmältä ja torjuvalta. Olet pettynyt pahasti omissa ihmissuhteissasi, mutta älä ihmeessä siirrä pettymyksiäsi lapsiisi.
Kohteliaisuus ei ole riittävä tapa olla rakas läheinen omainen! Se ei riitä myöskään ystävyyteen. Jos olet kohteliaan etäinen ja varovainen ihmisten kanssa, heistä tuntuu että et luota heihin etkä halua antaa mitään itsestäsi, heille tulee ikävä ja kiusaantunut olo eikä seurassasi viihdytä. Aitoon ihmissuhteeseen kuuluu mytös arkojen ja vaikeiden asioitten käsittelyä, sekä hyvien että huonojen TUNTEIDEN osoittamista.
Jos haluat paremman olon sekä itsellesi että muille, voit päättää tulla ulos kuorestasi, se onnistuu kyllä jos todella välität heistä ja itsestäsi. Päästä heidät lähelle, osoita lämpöä ja kiintymystä, kerro rohkeasti toiveistasi ja pettymyksistäkin, niin hekin uskoutuvat sinulle ja pinnallinen suhde muuttuu antoisaksi molemmille. Huomaat, että elämällä on sinulle paljon enemmän annettavaa kuin uskotkaan!