kirjoittelin tänne vähän aikaa sitten suhteestani, asuimme yhdessä ja arki tuntui olevan pelkkää paskaa molemmille vaikka rakastettiin toisiamme. Tultiin sihen tulokseen että on parempi muuttaa erilleen ja niin teimmekin, nyt asutaan erillään mutta seurustellaan. Aikaisemmin yhdessä asuessa ongelmani miehen kanssa oli se että hän ei osoittanut minua kohtaan hellyyttä tai rakkutta/kiinnostusta yhteiseen aikaan ja mies sanoi silloin että on stressaantunut kaikesta mitä meidän välillä on tapahtunut. Ja se on kyllä totta, meillä oli aika monta pahaa riitaa ja tulin itsekkin siihen tulokseen että en välttämättä haluaisi osoittaa itselleni hellyyttä ottaen huomioon sen miten minä (ja avoni) käyttäydyimme pahimpien riitojen aikana. Mies lupasi että kun muutamme erilleen niin hän yrittää tosissaan näyttää tunteensa minua kohtaan enemmän... no kuinkas sitten kävikään. Mies ei ole näyttänyt tunteitaan (kohta kuukausi asuttu erillään) ja muutama päivä sitten puhuttiin asiasta. Mies totesi, että haluaa pitää nyt etäisyyttä mutta edelleenkään ei erota. Loukkaannuin verisesti ja sanoin että kaikki on ohi.
Sitten rupesin miettimään tarkemmin asiaa ja tulin siihen tulokseen että onko edes realistista odottaa että kun muutetaan erille juuri siksi että pääsisi toisesta vähän kauemmas hetkeksi että heti oltaisiin niin kuin rakastuneet kyyhkyläiset? näin sen mielessäni kuvittelin ja nyt olen sitä mieltä että odotukseni olivat epärealistiset, ottaen huomioon sen että mies on myös masentunut ja syö masennuslääkkeitä.
Kirjoituksen pointti oli se että onko vielä teidän mielestänne järkevää ottaa etäisyyttä ja antaa miehen mennä menojaan hetken aikaa ja itsekkin opetella nauttimaan omasta ajasta vai olenko vaan jotenkin niin riippuvainen että en osaa päästää irti
Sitten rupesin miettimään tarkemmin asiaa ja tulin siihen tulokseen että onko edes realistista odottaa että kun muutetaan erille juuri siksi että pääsisi toisesta vähän kauemmas hetkeksi että heti oltaisiin niin kuin rakastuneet kyyhkyläiset? näin sen mielessäni kuvittelin ja nyt olen sitä mieltä että odotukseni olivat epärealistiset, ottaen huomioon sen että mies on myös masentunut ja syö masennuslääkkeitä.
Kirjoituksen pointti oli se että onko vielä teidän mielestänne järkevää ottaa etäisyyttä ja antaa miehen mennä menojaan hetken aikaa ja itsekkin opetella nauttimaan omasta ajasta vai olenko vaan jotenkin niin riippuvainen että en osaa päästää irti
Vastaukset 1
Vanhimmat
Enpä ole kuunaan elänyt masentuneen kanssa, mutta enpä usko, että asennoituisin häneen ihan samalla tavalla kuin ns. terveeseen ihmiseen. Siis olis helppo ajatella, että kaiken takana on se sairaus, mutta onko se niin, sitä en osaa sanoa.
Masentuneen mieli kestää ehkä huonommin elämän takapakkejakin ja siksi hän mieluummin luovuttaa ja vetäytyy yksinäisyyteensä sellasen eteen tullessa. Parisuhteen kiemuroiden hoitaminenhan vaatii pirusti energiaa ja tunnekestävyyttä, jota masennusta sairastavalla ihmisellä ei ehkä ole niin kuin sulla on.
Tai ehkä te olette myös erilaiset luonteiltanne: sinä osoitat tunteesi helposti ja näkyvästi fyysisenä hellyytenä, mies on kenties ihminen joka mieluummin tekee pieniä käytännon asioita osoituksena rakkaudestaan kuin hellii ja paijaa. En tiedä. Tunnen vaan sellaisiakin pareja ja olen nähnyt miten he ovat opetellet hyväksymään toistensa erilaisuuden. Ei aina helppoa, mutta toki mahdollista.