Olen 25-vuotias ja 8 vuotta ollut parisuhteessa ja siitä reilut kaksi naimisissa. Olen ollut onnellinen ja sinisilmäinen. Asettanut hänen tarpeensa omani edelle ja ymmärtänyt liikaakin. Mieheni on viimeiset seitsemän vuotta ollut seksin suhteen nihkeä.Hän sanoo, että se on ihan kivaa kun sitä harrastaa mutta kun ei koskaan tee mieli. Fyysistä kosketteluahän on aina kaihtanut, tai no ei ihan aluksi mutta hänen mielestään halailu, pussailu, seksi ja kaikki fyysinen kontakti on aika turhaa. Hän käyttää aikansa mieluummin kaljoitellen tai blossia poltellen. Oikeastaansen jälkeen kun hän aloitti viikottaisen pilven polttonsa kolmisen vuotta sitten, hänen libidonsa laski nollaan. Ennen sain edes kerran kk mutta nyt sitä on parisen kertaa vuodessa. Minä taas rakastan seksiä ja muutakin fyysistä läheisyyttä. Haluaisin kumppanin jonka kanssa voin keskustella kaikesta maan ja taivaan välillä. Olen itse kasvanut , kehittynyt ja aikustunut suhteemme aikana mutta toinen tuntuu taantuvan. lapsista, talosta, matkustelusta tai tulevaisuudesta hän ei halua puhua vaan elää tässä ja nyt. minäkään en halua viisi-vuotissuunnitelmiamutta jonkunlaisiaunelmia pitäisi olla.
nyt on asiat muuttunut. minä olen huomannut, että rakastan maailmassa itseäni enemmän kuin häntä ja olen kyllästynyt olemaan yksin. hän juhlii koko viikonlopun soittamatta tai ilmoittamatta mitään jollen minä soita aamuyöstä jakysy tuleeko hän kotiin. enää ei oikeastaan edes kiinnosta. olen elänyt vuoden noin puolet vkosta yksin ja todella yksinäisenä kotona kun hra on ties missä sinkkupoikien kommuuneissa umpitunnelissa. kaikki hänen kaverinsakin on juuri päälle kaksikymppisiä, muttahän itse lähes kolmekymmentä. siksi sitä kehitystä tuskin on tulossakaan vähään aikaan.
olen itsekin halunnut olla tyttöystävieni kanssa toisinaan ja pitää leffailtoja, olla yökylässä, mutta olen aikuistunut sen verran että vaikka pitääkin olla tilaa omille harrastuksille ja menoille, mutta eikö yhteinen arki kuulu parisuhteeseen? olen ollut niin yksinäinen, turhautunutja rakkaudeton, että olen huomannut etsiväni ja kaipaavani rakkautta, vaikka en ole edes koko aikuiiskäni aikana ollut sinkkunakaan.olo vain on sellainen ollut viimeisen vuoden.
hän sanoo rakastavansa ja että kaikki on hyvin, eikä ymmärrä miksi valitan olevani onneton. mutta minä olen. ansaitsen parempaa mutta miksi lähteminen on niin vaikeaa? rakastan olla yksinkin mutta pelkään selvästi yksinäisyyttä. entä jos en löydä koskaan ketään, saa perhettä jne.? olen opiskelijana vielä kaksi vuotta, miten pärjään taloudellisesti vaikka joka ikinen penni menee nyttenkin herran alkoholin kulutusjuhlaan. tällaisia pelkoja ja ahdistuksia tulee aina kun olen katsomassakin tyhjiä asuntoja. tiedän silti hyvin, että parempi olla yksin terveenä kuin sairaana toisen kanssa. ja naurettavin pelko on se, että jos tapaankin jonkun toisen ja nopeastikin niin kuinka julmaa on "vaihtaa" miestä niin nopeasti. En ole koskaan harrastanut seksiäkään kenenkään muun kanssa ja sekin pelottaa aivan kuin olisin neitsyt vielä. suurin virheeni oli mennä naimisiin tunnekylmän ihmisen kanssa, mutta hän oli ennen niin kilti nallekarhu ja hauska . eikä hän ilkeä ole vieläkään vaan kylmä ja kova. meillä ei ole enää mitään samoja mielenkiinnon kohteita. oikeastaan häntä ei edes kiinnosta mikään, mikä ei ole hauskaa, menevää ja juhlallista.minä taas haluan tehdä yhdessä arkisiakin asioita tai mitä tahansa kunhan kummatkin tekisivät jotain selvispäin. olen ehdottanut aa:ta ja pariterapiaa mutta hän ei halua. enkä minäkään enää. olen luovuttanut jo ja tiedän olevamme epäsopiva pari mutta en vaan pääse lähtemään. miten ero olisi kivuttominta kaikille?
nyt on asiat muuttunut. minä olen huomannut, että rakastan maailmassa itseäni enemmän kuin häntä ja olen kyllästynyt olemaan yksin. hän juhlii koko viikonlopun soittamatta tai ilmoittamatta mitään jollen minä soita aamuyöstä jakysy tuleeko hän kotiin. enää ei oikeastaan edes kiinnosta. olen elänyt vuoden noin puolet vkosta yksin ja todella yksinäisenä kotona kun hra on ties missä sinkkupoikien kommuuneissa umpitunnelissa. kaikki hänen kaverinsakin on juuri päälle kaksikymppisiä, muttahän itse lähes kolmekymmentä. siksi sitä kehitystä tuskin on tulossakaan vähään aikaan.
olen itsekin halunnut olla tyttöystävieni kanssa toisinaan ja pitää leffailtoja, olla yökylässä, mutta olen aikuistunut sen verran että vaikka pitääkin olla tilaa omille harrastuksille ja menoille, mutta eikö yhteinen arki kuulu parisuhteeseen? olen ollut niin yksinäinen, turhautunutja rakkaudeton, että olen huomannut etsiväni ja kaipaavani rakkautta, vaikka en ole edes koko aikuiiskäni aikana ollut sinkkunakaan.olo vain on sellainen ollut viimeisen vuoden.
hän sanoo rakastavansa ja että kaikki on hyvin, eikä ymmärrä miksi valitan olevani onneton. mutta minä olen. ansaitsen parempaa mutta miksi lähteminen on niin vaikeaa? rakastan olla yksinkin mutta pelkään selvästi yksinäisyyttä. entä jos en löydä koskaan ketään, saa perhettä jne.? olen opiskelijana vielä kaksi vuotta, miten pärjään taloudellisesti vaikka joka ikinen penni menee nyttenkin herran alkoholin kulutusjuhlaan. tällaisia pelkoja ja ahdistuksia tulee aina kun olen katsomassakin tyhjiä asuntoja. tiedän silti hyvin, että parempi olla yksin terveenä kuin sairaana toisen kanssa. ja naurettavin pelko on se, että jos tapaankin jonkun toisen ja nopeastikin niin kuinka julmaa on "vaihtaa" miestä niin nopeasti. En ole koskaan harrastanut seksiäkään kenenkään muun kanssa ja sekin pelottaa aivan kuin olisin neitsyt vielä. suurin virheeni oli mennä naimisiin tunnekylmän ihmisen kanssa, mutta hän oli ennen niin kilti nallekarhu ja hauska . eikä hän ilkeä ole vieläkään vaan kylmä ja kova. meillä ei ole enää mitään samoja mielenkiinnon kohteita. oikeastaan häntä ei edes kiinnosta mikään, mikä ei ole hauskaa, menevää ja juhlallista.minä taas haluan tehdä yhdessä arkisiakin asioita tai mitä tahansa kunhan kummatkin tekisivät jotain selvispäin. olen ehdottanut aa:ta ja pariterapiaa mutta hän ei halua. enkä minäkään enää. olen luovuttanut jo ja tiedän olevamme epäsopiva pari mutta en vaan pääse lähtemään. miten ero olisi kivuttominta kaikille?
Vastaukset 3
Vanhimmat
täysin samassa tilanteessa... Olemme olleet 13vuotta yhdessä. Rakastan häntä mutta olen onneton. Puolisoni on yli 30 ikävuoden reippaasti ylittänyt mies mutta hän ei tahdo myöskään aikuistua, hänelle myös tärkeetä juominen viikonloppusin ym. hauskan pito sinkkukavereittensa kanssa niitten kämpillä tai baareissa. Paljon mahtavaa parisuhteemme on sisältänyt mutta viimeiset pari vuotta ovat olleet todella hankalia. Hänelle hauskan pito on tärkeää ja monesti huomaan istuvani viikonloput yksin kotosalla joskus arkisinkin... joskus ehkä jaksan liittyä hauskan pitoon mutta en läheskään samallalailla kuin nuorempana. Itse en juo enää, en ole juonut moneen vuoteen. Ennen meilläkin oli paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja harrastuksia, en ymmärrä miksi ei enää. Kävimme reissuissa, urheilemassa, elokuvissa, ravintoloissa, keikoilla ja vaikka missä mutta ei enää. Emme hirveemmin tappele mutta hän ei huomaa miten paha minun olla.. tuntuu kuin olisin yksin tässä suhteessa nykyään. Itse haluaisin jo saada lapsia kun ikää alkaa tässä olemaan ja biologinen kello tikittämään. Hän ei ole täysin tyrmännyt ideaa perheen perustamisesta mutta aina sanoo että parin vuoden päästä olisi parempi aika tehdä lapsia, hän painottaa taloudellisesti jne.
Pari vuotta olen tästä asiasta keskustellut mutta hän siirtää sitä aina eteenpäin. Hän ei tunnu ymmärtävän etten voi loputtomiin odottaa. Myös meidän intiimi suhdekin on kärsinyt viimeisen vuoden aikana. Tämä johtuu hänestä... alkoholi ym. kun joskus maistuvat, eikä hänen kuntokaan ole laisinkaan sama kuten ennen. vaikka yrittäisin häntä lähennellä tai koskettaa vihjailevasti hän ei juuri noteeraa siihen, jos pidän hänen kädestä kiinni hän pitää löysästi kii.. jos halaan hän ei rutista. En tiedä mitä tehdä enää... rakastan häntä mutta itselläni on kanssa hankala lähteä suhtesta pois... onhan hän ollut viimeiset 13vuotta siinä vierelläni... mutta tällä hetkellä tunnen itseni niin yksinäiseksi. Olen ottanut asian niin monta kertaa puheeksi eikä hän siltikään ymmärrä tai tahdo muuttua enkä minä häntä voi pakottaa. Harmittaa sillä tahdoin ja uskoin siihen että olisin tämän miehen kanssa lopun elämäni. En tahtoisi toisaalta luovuttaa mutta toisaalta ei jaksaisi enää jatkaa tätä kurjuutta.
minä en enää edes rakasta samalla tavalla. lähimmäisenä kyllä joo mutta en kuten puolison tulisi. hirveältä tuntuu juuri se kun naimisiin ei menty erotakseen vaan ollakseen yhdessä aina, sitten huomaa että se on suuri virhe. mekin olemme tai minä olen puhunut kun toinen ei ole kommunikoivaa sorttia, mutta en jaksa aiheesta edes vatvoa kun on kuin seinille puhuisi. lapsia toivoisin noin kolmen vuoden päästä kun koulu on ohi ja hetki oltu taas kunnolla töissäkin, mutta en halua noin alkoholisoitunutta lapselle edes isäksi. puhu tulevaisuudesta kun muutenkin tuntuu, että kaikki rakentuu tyhjän päälle.
jollei suhteessa tapahdu edistymistä, vaan pikemminkin päinvastoin, kannattaa ottaa pitkät mieluummin heti kuin myöhemmin. Varsinkin naisen pitää olla tarkka lasten hankinnan suhteen jos sellaisesta haaveilee (ja onhan se yksi elämän hienoimpia juttuja). Siis älä jää haihattelemaan saamattoman kaverin luokse, voi olla että se tyyppi tarvitsee juuri pientä potkua perseeseen esim asumuseron muodossa. Sitrten on aikaa hetki tuumia haluaako jatkaa poikamieselämää. Itse olen miltei elämän mittaisessa suhteessa ja voin sanoa että kannattaa hyödyntää ne muutama eka vuosi suhteessa täysillä lapsiasioissa ja katsoa sitten mitä elämä tuo tullessaan. Ihan turha ajatella tässä maailmassa että on elämänmittaisia onnellisia liittoja (tai sitten olette se yksi miljoonasta). Ennen vanhaanhan ne liitot oli pitkiä pakosta.