Olimme miehen kanssa viimeisen vuoden pari (yht. 4 vuotta) suurimmaksi osaksi parhaita ystäviä, seksi sun muu oli kadonnut jo kauan sitten vaikka sitä en halunnutkaan myöntää. Nyt ollaan oltu erossa melkein kuukausi. Kaikista pahimmalta tuntuu ei niinkään miehen, vaan parhaan ystävän menettäminen. Ollaan yhä hyviä ystäviä, mutta ei samalla lailla kuin ennen. Hän olin minulle kuin veli, asuimme yhdessä ja jaoimme kaiken. Nyt tuntuu niin tyhjältä tulla kotiin ja tuntuu vain että haluan miehen seuraan. Kaiken arkisen haluaisin aina hänelle kertoa, mutta nyt ei ole ketään jonka kanssa jauhaa tyhjänpäiväisiä.
Minusta hassua on se, että tuntuu etteivät ystäväni enää "kelpaa" minulle, en kaipaa heidän seuraansa. En pysty tai halua kertoa heille miltä minusta tuntuu saatikka itkeä heidän nähdensä. Ennen seurusteluani näimme hyvin usein, lähes joka päivä. Seurustelun edetessä näimme tietysti harvemmin, mutta nyt tuntuu etten haluaisi nähdä heitä lainkaan. Paaaaaljon mieluummin näkisin miestäni, parasta ystävääni.
Miten tästä nyt selviäisi ja löytäisi ilon ystävien tapaamisesta.. Surettaa että olen niin paljon yksin kun en halua nähdä ystäviänikään. Ainoastaan perhe ja sisarukset ovat ne joiden kanssa tällä hetkellä oikeasti viihdyn.
Huoh, oli kiva päästä purkautumaan. Onko kellään ollut samanlaista tilannetta?
Minusta hassua on se, että tuntuu etteivät ystäväni enää "kelpaa" minulle, en kaipaa heidän seuraansa. En pysty tai halua kertoa heille miltä minusta tuntuu saatikka itkeä heidän nähdensä. Ennen seurusteluani näimme hyvin usein, lähes joka päivä. Seurustelun edetessä näimme tietysti harvemmin, mutta nyt tuntuu etten haluaisi nähdä heitä lainkaan. Paaaaaljon mieluummin näkisin miestäni, parasta ystävääni.
Miten tästä nyt selviäisi ja löytäisi ilon ystävien tapaamisesta.. Surettaa että olen niin paljon yksin kun en halua nähdä ystäviänikään. Ainoastaan perhe ja sisarukset ovat ne joiden kanssa tällä hetkellä oikeasti viihdyn.
Huoh, oli kiva päästä purkautumaan. Onko kellään ollut samanlaista tilannetta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Erosin sunnuntaina 3-vuotta kestäneestä parisuhteesta. Olen täysin murtunut. Rakastin mieheni seuraa, olimme lähes päivittäin yhdessä ja oli ihanaa kun hän oli aina vieressä. Nyt en ajattele muuta kuin sitä, että menetin ystävän ja rakastamani miehen. Toivoisin, että voisimme jatkossakin pitää yhteyttä, mutta erosta on kulunut vasta muutamia päiviä, etten jatkosta tiedä. Minulla on myös se "ongelma", etten jaksa pitää kavereihini yhteyttä ja jos pidän, en osaa pitää heidän kanssaan hauskaa. Yhteydenpito tuntuu enemmänkin velvollisuudelta. En osaa nauttia kavereideni seurasta, mikä on toisaalta todella harmillista.
Erosin neljän vuoden suhteesta muutama viikko sitten ja sama on tilanteeni. Pienet asiat nostavat ison ikävän pintaan. toisaalta on kyllä ollut oikein hyviä ja toiveikkaitakin päiviä.
Me emme ole yhteydessä , ennen kuin pahin on ohi. Kumpikaan ei muuten pysty tekemään järkeviä ratkaisuja.
Tuntuuko sinusta NIIN€ ettet pysty rentoutumaan ystävien kanssa samalla tavalla kuin miehen?
Ja nimimerkki joopajoo, kieliikö tuo mitä kerroit ystävistäsi siitä, ette halua kohdata tosiasiaa, että olet eronnut? En siis sano tätä millään pahalla. Itselläkin tulee itku monesti vasta asiasta puhuttaessa, yksin olessa on jotenkin helpompi laittaa itsensä pois päältä. Mikä sekään ei ole hyvä.
Eron jälkeen elämä on usein tuntunut täysin merkityksettömältä. Ihan kuin en enää olisi olemassa.
Arki on paljon vaikeampaa, sillä kukaan ei ole potkimassa minua perseelle. Toki parisuhteessa oleminen on kai aina jollain tapaa helpompaa, kuolleessakin suhteessa, jos siihen ei sisälly väkivaltaa tai muuta ikävää. Se kai ei silti ole tarpeeksi hyvä syy yrittää uudelleen=(
Kiitos vastauksista teille! Samoja fiiliksiä käytte selvästikin läpi :/
"Ja nimimerkki joopajoo, kieliikö tuo mitä kerroit ystävistäsi siitä, ette halua kohdata tosiasiaa, että olet eronnut? En siis sano tätä millään pahalla. Itselläkin tulee itku monesti vasta asiasta puhuttaessa, yksin olessa on jotenkin helpompi laittaa itsensä pois päältä. Mikä sekään ei ole hyvä."
En oikein usko noinkaan olevan. Erosta on nyt yli kuukausi ja muutin juuri ensimmäiseen omaan asuntooni ja elän ensimmäistä kertaa yksin. Ollaan eksän kanssa nähty vähintään parin päivän välein ja ollaan hyviä kavereita vieläkin. Toisaalta minusta tuntuu, että olisin valmis ottamaan hänet asuntooni asumaan takaisin milloin vaan hän haluaisi, mutta toisaalta tiedän että ei se sen paremmin menisi tälläkään kertaa. En ole myöskään montaa kertaa itkenyt, vaikka ahdistava yksinäisyys välillä puskeekin pintaan. Yllättävän helposti on tämä ero mennyt ja toisaalta siksi sopisi kyllä se että en vielä kokonaan ymmärrä olevani eronnut. En kuitenkaan haluakaan lopettaa miehen kanssa yhteydenpitoa koska hän on yhä paras ystäväni. Pelkään kyllä mitä tapahtuu jos hän löytää uuden :/. Siinä vaiheessa se varmasti iskee päin näköä että olemme oikeasti eronneet.
Olen viisihenkisestä perheestä ja tottunut siihen, että kotona on aina ollut joku. Kai se on vaikeaa tottua tähän yksinasumiseen kun ei olekaan enää ketään kotona. Aina olen ollut kotona viihtyvää sorttia, mutta aina on myös ollut kotona juttuseuraa. Nyt pelkään että erakoidun kun en jaksa "järjestää" mitään tapaamista kavereiden kanssa. Se tuntuu niin väkinäiseltä ja juurikin velvollisuudelta. Haluaisin vaan sen asuinkumppanin saman katon alle.
Ärsyttää kun olin jo valmis perustamaan perhettä ja yhtäkkiä kaikki menee pois ja joutuu aloittamaan "alusta". Ja yhtäkkiä kaikki ympärillä näyttää seurustelevan. En jaksaisi sitä treffailuvaihetta ja säätämistä vaan haluaisin vain vakaan parisuhteen ja perheen. Jotenkin tunnen olevani hieman hukassa ja epävarma itsestäni. En usko löytäväni enää toista jonka kanssa menisi yhtä hyvin enkä luota kelpaavani kellekään muulle enää. Ehkä se oli sitten ihan hyvä erota niin pääsee etsimään itseään tässä välissä ja miettimään kuka sitä oikein on. Ja rakentamaan itsetuntoa.
Nyt minustakin tuntuu että parempi oli aikaisemmassa "huonossa" suhteessa kuin yksin. Oli ainakin juttuseuraa ja "kämppissuhde" meillä exän kanssa sujui ihan hyvin.
Jos teillä meni hyvin, miksi erositte??? Onko tuo sun luulotauti arvaus? Etkö uskalla tai osaa nähdä totuutta suhteesta? Hmm oudolta kuulostaa, erottiin ja meillä meni hyvin..
Erilaiset tulevaisuuden haaveet, ei tuu suhteesta mitään jos toinen haluaa vakiintua ja toinen ei. Pienet asiat alkoi ärsyttää ja muutenkin oltiin kun sisaruksia eikä intohimoa ollut ollut enää pitkiin aikoihin. Toisella osapuolella ei myöskään ollut kiinnostusta alkaa suhdetta korjaamaan vaikka useasti yritin asiasta puhua. Minun mielestäni oli kyse "tavallisesta" suhteen arkipäiväistymisestä, mutta enpä minä yksin voi suhdetta pelastaa jos toinen haluaa olla välillä vapaa.
Tuntuu että näin "vain kavereina" meillä menee paremmin kun ei tarvitsekaan olla läheisemmissä tunnelmissa. Vaikkakin itsekin mietin että tuliko tehtyä virhe. Eksällä menee ihan hyvin yksinkin eikä ole kertaakaan maininnut että olisi kurjaa olla erossa. Itse nyt huomaan, että jatkuvasti odotan milloin hän ottaa yhteyttä enkä osaa muuta tehdä kuin olla ja odottaa. Ja kuten mainittu ei kaveritkaan kiinnosta lainkaan. Hän juoksee kavereidensa kanssa melkein päivittäin jossain, mutta itselläni on paljon vähemmän kavereita eikä heidän kanssaan ole yhtään niin mukava olla. Koko ajan vain mietin miten paljon mieluummin olisin eksän kanssa. Ehkä jossain vaiheessa pitää ottaa puheeksi onko hänellä yhtään ikävä entistä vai ei. Huoh, tulipa taas ikävä kun kirjoitin asiasta :(
Mitä luulotautia tarkalleen ottaen tarkoitat?