Olen 21-vuotias nuori nainen ja olen seurustellut nyt noin puoli vuotta.
Olen sentyylinen ihminen joka tarvitsee paljon tilaa itselleen ja myös aikaa olla ihan itsekseen. Olen myös kutakuinkin sitoutumiskammoinen. Nautin tällä hetkellä täysin rinnoin yksin asumisesta.
Ongelman näenkin tulevaisuudessa. Minua ahdistaa ajatus, että muuttaisin jonakin päivänä asumaan yhteen poikaystäväni kanssa. Hänessä ei siis ole vikaa, vaan minua ahdistaa se, etten saisi enää aikaa olla ihan yksin kotona omissa oloissani, silloin kun haluan. Minusta tulee kärttyinen jos joudun olemaan liikaa toisten ihmisten kanssa ja pelkään että tämä tapahtuu kun asumme saman katon alla.
Lisäksi en pysty nukkumaan samassa sängyssä toisen ihmisen kanssa. Jos asuisimme yhdessä nukkuisin mieluiten ihan omassa huoneessa, yksin.
Nytkin tuntuu ettei itselle ole tarpeeksi aikaa, kun näemme joka toinen päivä. Pidän kyllä poikaystävästäni todella paljon ja viihdyn hänen kanssaan erittäin hyvin, enkä halua erota, mutta kun minä vain olen mikä olen.
Olenko sittenkään tarpeeksi kypsä parisuhteeseen? Tuleeko tämä suhde päättymään sen vuoksi kun olen tällainen yksinäinen susi... Mietin, onko minut luotu ollenkaan sellaiseksi, joka voi olla parisuhteessa jonkun kanssa lopun elämäänsä.
Olen sentyylinen ihminen joka tarvitsee paljon tilaa itselleen ja myös aikaa olla ihan itsekseen. Olen myös kutakuinkin sitoutumiskammoinen. Nautin tällä hetkellä täysin rinnoin yksin asumisesta.
Ongelman näenkin tulevaisuudessa. Minua ahdistaa ajatus, että muuttaisin jonakin päivänä asumaan yhteen poikaystäväni kanssa. Hänessä ei siis ole vikaa, vaan minua ahdistaa se, etten saisi enää aikaa olla ihan yksin kotona omissa oloissani, silloin kun haluan. Minusta tulee kärttyinen jos joudun olemaan liikaa toisten ihmisten kanssa ja pelkään että tämä tapahtuu kun asumme saman katon alla.
Lisäksi en pysty nukkumaan samassa sängyssä toisen ihmisen kanssa. Jos asuisimme yhdessä nukkuisin mieluiten ihan omassa huoneessa, yksin.
Nytkin tuntuu ettei itselle ole tarpeeksi aikaa, kun näemme joka toinen päivä. Pidän kyllä poikaystävästäni todella paljon ja viihdyn hänen kanssaan erittäin hyvin, enkä halua erota, mutta kun minä vain olen mikä olen.
Olenko sittenkään tarpeeksi kypsä parisuhteeseen? Tuleeko tämä suhde päättymään sen vuoksi kun olen tällainen yksinäinen susi... Mietin, onko minut luotu ollenkaan sellaiseksi, joka voi olla parisuhteessa jonkun kanssa lopun elämäänsä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No jos et edes pysty nukkumaan toisen kanssa samassa sängyssä, niin kyllä sinun täytyy vielä jokunen vuosi odotella ennen kuin menet oikeaan parisuhteeseen. Ehkä jokin puolivillainen seksisuhde on se mikä sopii nykyiseen tilanteeseesi.
Voihan olla kyseessä ihan vain herkkäuninen ihminen. Itse en saa nukuttua kunnolla toisen vieressä vaan uni jää pinnalliseksi. Jos kunnon unet tarvitsee, pitää nukkua itsekseen. Moisen takia kun ei kannata alkaa mitään unilääkkeitäkään popsimaan.
Toiset nukkuu kuin tukki ihan missä ja milloin vaan ja toiset nukkuu levottomasti heti, kun on pieniäkin häiriötekijöitä. Pääasia, että toinen osapuoli ymmärtää syyn yksin nukkumiseen eikä kehittele moisesta mitään suurempaa ongelmaa päänsä sisässä...
Olet ihan oikeassa, pienimmätkin häiriötekijät voivat häiritä untani.. Toisekseen, en ole tottunut nukkumaan niin lähellä toista ihmistä.
kuin elellä yksikseen tai jossain panosuhteessa.
Sinä olet täydellisen normaali nuori ihminen!
Sinuula ei pitäisi olla minkään valtakunnan pakkomilteitä yhteenmuuttamisesta, et ole siihen lainkaan valmis ja on loistavaa että tiedostat sen noin suoraviivaisesti itsellesi!
Alkaa leikkiä kotia noin nuorena on typerintä mitä olla voi. Koko maailma on näkemättä, erilaiset ihmiset tuntematta ( siis i-EI intiimimielessä vaan aivan normaalilla kaveritasolla) oma tupa, oma lupa - vaihe kokematta.
Nauti elämästäsi, rikastuta sitä maksimiin matkutelulla, erilaisilla kavereilla, opiskelulla, volunteeraamalla muiden hyväksi jne. terveillä elämän tyyleillä. Sinulla on reilut 10 vuotta ennenkuin edes tarvitsee ajatella avIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIopuolison etsintää - jos olet valmis siihen sittenkään.
Kiitos viestistäsi, helpotti oloa kummasti. Otan ihan lunkisti ja katson miten asiat kehittyvät ihan rauhassa. :)
Sullahan on ihan samanlainen tilanne kuin mulla! Erona vain tosin se että olen pari vuotta nuorempi, asun vielä kotona ja olen seurustellut hieman pidemmän aikaa.
Mä tarvitsen TODELLA paljon omaa tilaa. Oon aina ollut yksinäinen susi, en pelkästään seurustelu mielessä vaan ihan muutenkin. Ahdistuin esimerkiksi joillain viikon leireillä kun kokoajan oli ihmisiä ympärillä eikä omaa rauhaa ikinä.
Huomaan alkavani kiukuttelemaan poikaystävän seurassa. Pienetkin asiat ärsyttävät, kuten se että on ihan liimaantunut muhun kiinni kun yritän tehdä jotain, haluaa pussata kokoajan. En kuitenkaan ole aina tämmöinen, joskus on sitäkin että haluan olla kainalossa ja pussata. Mutta useimmiten valitettavasti en pidä liiasta läheisyydestä. Hassua sinänsä, että kun joskus tapailin miehiä jotka olivat tosi etäisiä, niin oikein janosin läheisyyttä. Nyt roolit ovat toisin. Itse myös nukun parhaiten yksin, mutta oon tottunut että toinen on siinä vieressä.
Poikaystävä haluaa muuttaa yhteen ja olen ihan kirjaimellisesti kusessa. EN HALUA! Haluan toki olla hänen kanssaan ja rakastan, mutta en vain halua muuttaa yhteen, en halua suunnitella mitään "aikuisten juttuja". Ajatus ahdistaa. Olenko saman ihmisen kanssa loukussa koko elämäni? Haluisin elää sen vaiheen, kun muuttaa OMAAN asuntoon ja on itsenäinen. Jos asuisin toisen kanssa, ni ei hertsileijjaa mitä siitä tulisi, varmaan huutaisin kokoajan ja lukitsisin itteni johonkin huoneeseen. Ajatus hämmentää, koska rakastan ja välitän, mutta samalla toinen puoli musta sanoo, että olen nuori ja mun kuuluu elää nuoruuttani vapaana kuin taivaan lintu. :/ Nytkin haluisin vain itkeä ja huutaa, koska tuntuu että elämä on vaan täynnä liian vaikeita asioita ja päätöksiä. En voi vain elää huolettomasti ja ajattelematta, kun toinen vieressä höpöttää yhteisestä tulevaisuudesta. Miksei voi vain mennä päivä kerrallaan? Miksen voi olla niinkuin muutkin nuoret, jotka seurustelee huolettomasti eikä mieti päätänsä puhki tämmösillä ajatuksilla ja ahdistu niistä. :/
Se toimii myos sinulle.
Sinulla on kaikki maailman valta yksinkertaisesti kieltäytyä edes ajattelemasta kenenkään kanssa yhteenmuuttamisesta. Siis ei poikaystäväsi, ei käppäkavereita, ei ketään. TUO on kaikista normaalinta mitä olla voi.
On todella vaikea ymmärtää miksi suomalaiset nuoret heti ensitapaamisen jälkeen tyontävät alapäätään toiselle, sitten muutetaan yhteen, tehdään lapsi tai pari ja aletaan ruikuttaamaan menetettyä nuoruutta! Voiko typerämpää menettelyä olla!
Sinulla kuten edellisellä kirjoittajakin on koko elämä edessä; koko maailma kiertämättä, eri kulttuurit näkemättä: koko ihana ja kaunis maailma odottaa. Miksi edes tuhlata kallista aivojen muistipankkia yhteenmuuttamisesta jota jokaikinen kehon solu taistelee vastaan!????!!!!
Kiitos, tuo hieman rohkaisi. :) En tosiaankaan joo itsekään ymmärrä tuota kiirehtimistä, tosi monilla ikäisilläni on vahinkomuksu jo. En voisi edes kuvitella itseäni samaan tilanteeseen, koska koen olevani itsekin vielä ihan kakara.
Pointtini on siinä, että poikaystäväni varmaan olettaa, että jos en joskus (en tiedä mitä hänen "joskus" tarkoittaa, puolta vuotta, kahta vuotta?) muuta hänen luokseen/samaan kämppään, että en rakasta häntä. Hieman ottaa päähän, koska hän on saanut elää sen vaiheen elämässään, kun on muuttanut omaan asuntoon ja tullut toimeen omillaan. Vaikka olen saman ikäinen, mä en ole saanut kokea sitä, enkä kehtaa sanoa, että kun joskus muutan niin haluan muuttaa ihan omaan kämppään. :/ Tai kehtaisin juu sanoa ja olen ehkä joskus varmaan sanonukkin, mutta tulos on varmaan jonkinlainen mökötys ja katse tyhjyyteen, enkä tiedä mitä siellä päässä liikkuu. Varmaan just jotain että ei toi rakasta mua.
Mun mielestä on kohtuutonta vaatia toiselta tollaista. Vaikka ei pitäiskään sitä painostuksena, siltä se puhtaasti kyllä tuntuu ja tulos on se, että haluan juosta vaan pakoon ja itkeä. Pelkään sitäkin, että jos muuttaa yhteen ja jos tunteet sattuu vaikka kuolemaan (niinkuin yhteenmuuttaessa usein tapahtuu) niin varmaan silti jämähtäisin siihen koska olen niin kiltti etten halua loukata toista enkä kestä jos satutan jotain. :/ Toinen juttu taas on se, että menetänkö toisen jos en suostu hänen "vaatimuksiinsa". ?! Toisaalta siinä vaiheessa kai voi sanoa vain tervemenoa, ehkä silloin ihmisellä on joku henkinen ongelma ja pakko saada kontrolloida muita.
Toisinaan tuntuu, että oon ainoa ikäiseni joka ajattelee tämmösiä. Yleensä kun kukaan ei just ajattele vaan tekee ja miettii vasta jälkeenpäin eikä siinä kai ole mitään ihmeellistä nykyään. Mä en vaan kykene, mun on pohdittava aina pääni puhki ja ahdistuttava. ÄH. !