Suoraan asiaan... Miten sanoa kihlatulle, että muutto yhteen ei tunnu vielä hyvältä?
Olemme seurustelleet kolmisen vuotta ja molemmat asumme vielä kotona, vaikka ikää onkin poikaystävälläni jo 22 ja itse olen 20. Muuttoa olemme jo suunnitelleet melko pitkälle, mutta asuntoa ei siis vielä ole. Raha-asiat on kuitenkin mietittynä. Yhtäkkiä tulikin sitten sellainen olo, etten olekaan valmis vielä muuttamaan pois kotoa. Kävin nelivuotisen lukion ja olen vasta pääsemässä ylioppilaaksi parin viikon päästä. Tulevaisuus opiskelupaikan suhteen on siis vielä melko auki, poikaystäväni taas on jo valmistunut ammattiin ja suorastaan kituu asuessaan vanhempiensa kanssa, koska hänellä ei ole kodissaan omaa rauhaa niin kuin minulla. Hänen ja vanhempiensa välinen suhde on myöskin huomattavasti etäisempi kuin esimerkiksi minun ja äidin.
Mitenpä siis sanoisin asian poikaystävälleni? Hän on älyttömän innoissaan muutosta, mutta uskon, että hän ei muuttaisi yksin, jos sanon, etten muuta hänen kanssaan. En voi töksäyttää asiaa tuosta vaan, koska muuttoa on suunniteltu jo vuoden verran. Muuttohaluttomuuteni ei siis johdu parisuhteestamme vaan yksinkertaisesti siitä, että koen liian raskaaksi muuton tällä hetkellä, kun elämässä on niin paljon kaikenlaista uutta muutenkin, johon on sopeuduttava. Hän tuskin ymmärtäisi selitystäni täysin ja ainakin ensin suuttuisi, koska heidän perheessään on hieman erilainen "kulttuuri", jossa heikkouksia ja pelkoja ei juuri näytetä, saatika sitten puhuta niistä. En haluaisi aiheuttaa poikaystävälleni mielipahaa, mutta minun on myös kuunneltava itseäni, koska olen todella ahdistuneisuuteen taipuvainen.
Olemme seurustelleet kolmisen vuotta ja molemmat asumme vielä kotona, vaikka ikää onkin poikaystävälläni jo 22 ja itse olen 20. Muuttoa olemme jo suunnitelleet melko pitkälle, mutta asuntoa ei siis vielä ole. Raha-asiat on kuitenkin mietittynä. Yhtäkkiä tulikin sitten sellainen olo, etten olekaan valmis vielä muuttamaan pois kotoa. Kävin nelivuotisen lukion ja olen vasta pääsemässä ylioppilaaksi parin viikon päästä. Tulevaisuus opiskelupaikan suhteen on siis vielä melko auki, poikaystäväni taas on jo valmistunut ammattiin ja suorastaan kituu asuessaan vanhempiensa kanssa, koska hänellä ei ole kodissaan omaa rauhaa niin kuin minulla. Hänen ja vanhempiensa välinen suhde on myöskin huomattavasti etäisempi kuin esimerkiksi minun ja äidin.
Mitenpä siis sanoisin asian poikaystävälleni? Hän on älyttömän innoissaan muutosta, mutta uskon, että hän ei muuttaisi yksin, jos sanon, etten muuta hänen kanssaan. En voi töksäyttää asiaa tuosta vaan, koska muuttoa on suunniteltu jo vuoden verran. Muuttohaluttomuuteni ei siis johdu parisuhteestamme vaan yksinkertaisesti siitä, että koen liian raskaaksi muuton tällä hetkellä, kun elämässä on niin paljon kaikenlaista uutta muutenkin, johon on sopeuduttava. Hän tuskin ymmärtäisi selitystäni täysin ja ainakin ensin suuttuisi, koska heidän perheessään on hieman erilainen "kulttuuri", jossa heikkouksia ja pelkoja ei juuri näytetä, saatika sitten puhuta niistä. En haluaisi aiheuttaa poikaystävälleni mielipahaa, mutta minun on myös kuunneltava itseäni, koska olen todella ahdistuneisuuteen taipuvainen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Ehh.. Olette siis kihloissa? Lupautuneet menemään naimisiin keskenänne? Etkä ole vielä valmis muuttamaan yhteen? Tulikos se asia nyt sitten ajateltua ihan kokonaan loppuun asti..
Sitä en tullut tänne kysymään. Ja niin kuin sanottu, syy ei ole parisuhteessamme.
Ihmettelin lähinnä vaan sitä, että mihki ihmeessä olette kihloihin menneet kun se tarkoittaa naimisiinmenoa tulevaisuudessa, mutta et kuitenkaan ole valmis yhteen muuttamaan? Niin, että tuliko asia ajateltua loppuun asti.
Sinun olisi ehkä heti alkuun pitänyt sanoa, että olet epävarma yhteenmuuttamisesta, koska tiedän miltä tuntuu olla innoissaan pois kotoa muuttamisesta ja huomata sitten vasta loppumetreillä, että toinen ei haluakaan muuttaa. Se vapauden kaipuu on niin huumaava tunne - oma elämä ja itsenäisyys. Omalla kohdallani kävi niin, että pettymyksen jälkeen kokosin itseni ja aloin ymmärtää toisen näkökannan.
Eli ehkä sinun tulisi nyt mahdollisimman nopeasti ottaa tämä asia puheeksi ja sanoa, että vaikka opiskelupaikan varmistumisen jälkeen tilanne olisi sinulle helpompi ottaa uudelleen käsittelyyn. Ja voihan poikaystäväsi muuttaa yksin asumaan, jos vaikka kannustat häntä siihen niin ettei sinua haittaa. Tai en tiedä syitä miksi hän on haluton muuttaamaan yksin.
Sen vain tiedän omasta kokemuksestani, että pettymykseltä ei voi välttyä. Järkevä perustelu ja toisen pettymyksen ymmärtäminen kuitenkin auttaa.
Tsemppiä teille! :)
Pääset vasta lukiosta. Sinulla on jatko-opiskelut edessä. Ilmeisesti et vielä tiedä, mihin pääset/haet opiskelemaan. Ei kannata muuttaa juuri NYT, koska jos pääsetkin opiskelemaan, joudut muuttamaan TAAS.
On vähän eri asia muuttaa "muuten vaan" pois kotoa, kuin että siihen olisi pieni pakko.
Mieti vielä tarkoin mitä teet ensi syksynä ja talvena.
Voittehan tehdä siten, että poikaystäväsi muuttaa nyt yksin ja sinä muutat sitten vähän ajan päästä perässä. Toisiin sanoen homma menisi näin: poikaystäväsi muuttaa yksin. Todennäköisesti sinä olisit kylässä hänen luonaan lähes aina, onhan teillä nyt oma rauhallinen paikka. Kohta olet tuonut sinne välttämättömiä tarvikkeita, kuten hammasharjan, tahnan, shampoot, pyjaman, parit sukat, muutaman alusvaatteen, vielä vähän vaihtovaatteita. Muutaman kuukauden kuluttua huomaat, ettet ole käynyt kotona kuin kääntymässä. Tällainen pieni pehmeä lasku ja lopulta toteatte että parempihan sun on siellä poikaystävän luona majailla ja haette loput tavarat kotoasi ja teette muuttoilmoituksen.
Ajatus vaikuttaa kyllä erittäin hyvältä minun kannaltani. Miten käytännössä tuollaisen asian voi sitten esittää? Että "käytännössä muutan kanssasi asumaan, mutta periaatteessa en ja saatan sitten lopullisesti muuttaa luoksesi hyvinkin pian tai sitten en"? Miltä tuollainen epävarmuus vaikuttaa siitä ihmisestä, joka muuttaa yksin asumaan (tässä tapauksessa poikaystävästäni)? Raha-asiatkin pitää kuitenkin ottaa huomioon, koska kaupungissa, jossa asumme, ei alle 500 euron kaksiota juuri saa ja taloudellisinta on tietenkin asua kaksin.
Opiskelupaikan suhteen minulla on siinä mielessä selvät sävelet, että tiedän mitä haluan opiskella ja olen hakenut paikkaa. Eri asia sitten on, saanko opiskelupaikan ja se tässä tuokin epävarmuuden, vaikka työpaikka onkin.
Mielestäni tuota kihlausasiaa ei tässä tarvitse lähteä perustelemaan, koska jokainen toimii oman näkemyksensä ja elämänarvojensa mukaisesti. Kihlaus joka tapauksessa merkitsee meille sitoutumista loppuelämäksi, joten emme ole päätöstä heppoisin perustein tehneet.
Hassua, ettei minulla koskaan ole varsinaisesti ollut tuollaista vapauden kaipuuta, kun edellä mainittiin. Minuun on aina luotettu ja olen myöskin ollut luottamuksen arvoinen niin ei ole tarvinnut joutua kovin ankaran holhouksen alle edes murrosikäisenä. Toisin on poikaystävälläni, joten hänestä tuntuu varmaan juuri samalta kuin "järkevä perustelu" mainitsi.
Haitko opiskelupaikkaa kotipaikkakunnaltasi vai jostain muualta? Varsinkin, jos hait sitä jostain muualta, on mielestäni ihan hyvä syy olla vielä muuttamatta kotoa, jos et tiedä, oletko pian muuttamassa vaikka toiseen kaupunkiin opintojen perässä. Ja jos taas et saa opiskelupaikkaa, sulla ei ehkä ole varaakaan muuttaa, ellet sitten käy töissä. Kerro poikaystävällesi, että tilanteesi on tällä hetkellä sen verran epävarma, ettet halua muuttaa vielä vaan vasta sitten, kun tulevaisuuden suunnitelmat on tarkemmin selvillä. Voithan myös kannustaa häntä muuttamaan jo omilleen, jos hän niin haluaa tehdä. Jos olet jäämässä samalle paikkakunnalle, mahdollinen yhteenmuuttokin saattaisi tosiaan siinä tapauksessa sujua hieman pehmeämmin ja asteittain.
Olet vielä aika nuori, joten eihän sulla oikeastaan ole mitään kiirettä muuttaa kotoa, jos siihen ei ole syytä. Sä olet onnekas, kun olet niin läheinen perheesi kanssa, että viihdyt kotona. Monille se kotoa muutto tulee varmastikin vähän niin kuin pakon edessä ajankohtaiseksi, kun on lähdettävä opiskelemaan muualle. Itse muutin kotoa 19-vuotiaana parin sadan kilometrin päähän vieraalle paikkakunnalle. En tiedä, olinko "valmis" siihen, mutta kun opiskelupaikan kerran sai niin olihan se vain lähdettävä. Itku kurkussa tuli pakattua tavaroita ja olo oli aika orpo, kun yksin jäi ensimmäistä kertaa omaan vuokra-asuntoon. Mutta nopeastihan se helpotti ja siitä alkoi nauttiakin. Muutaman kuukauden yksinelon jälkeen en olisi muuttanut enää takaisin kotiin kuin pakon edessä, vaikkakin olin todella läheinen perheeni kanssa. Eikä se läheisyys siitä mihinkään katoa. Olen ensimmäisestä muutostani saakka nähnyt perhettäni niin usein, että en heitä ehdi edes oikeastaan ikävöidä. Että rohkeutta vaan tulevaisuuteen.
Poikaystävälläsi on vakituinen tyopaikka, hänen elämänsä on jo tavallaan uomissa. Miksi hän ei itse voisi hankkia omaa asuntoaan.
Olisi vain rehellistä sinun puolelta antaa pojan tietää että sinä et vakavan harkinnan tuloksena ja käytännon syistä ole vielä valmis leikkimään kotia hänen kanssaan. Tuo tieto auttaa poikaa suunnittelemaan omaa asumisjärjestystään. Ehkä hänkin on helpottunut tiedosta ettei tarvitse lähteä kotoaan. Onhan se loppujen lopuksi niin tuttua. Aivan varmasti hänen vanhempansa ovat aivan OK, eihän täysi-ikäinen ja tyossa kayva lapsi muuten yha jakaisi lapsuudenkotiaan vanhempiensa kanssa.
On turhaa kummankaan kiirehtiä: sinä et tiedä minnepäin Suomea muutat koulusi perään. Tai edes menetko kouluun. Ehkä päätät lähteä puoleksi vuodeksi/ vuodeksi ulkomaille. Kenties saat tyopaikan monen sadan kilometrin päästä, silloin pojalle jäisi teidän kummankin vuokra maksettavaksi, ei sekään ole oikein. Hankkia asunto pojan kanssa tässä vaiheessa ei ole paras mahdollinen ajankohta.
Jatkakaa ystävinä kuten tähänkin saakka ja eläkää kumpikin omaa elämäänne. Olette nuoria vain kerran. Naimisissa tulette (toivottavasti) olemaan loppuikänne joten siihen kyllä kerkiää.
Asumme siis pääkaupunkiseudulla, eikä aikeissani ole sen koommin muuttaa ulkomaille kuin toiselle paikkakunnallekaan ja tiedän tarkalleen mitä haluan opiskella, kunhan saan paikan. Siihen toki voi mennä aikaa... Sairastuin vakavasti muutama vuosi sitten ja sen seurauksena haluan pysyä mahdollisimman lähellä läheisiäni.
Nyt kun moni on maininnut, että poikaystäväni voisi muuttaa yksin, aloin itsekin miettiä asiaa enemmän. Jossain vaiheessa jo ennen kun suunnittelimme yhteenmuuttoa, vihjaisin hänelle, että mikset muuta pois kotoa, jos vanhempien kanssa on niin kamala olla. Vastaus ei ollut mitenkään suora, mutta silti melko vastahakoinen. Jotenkin aistin hänestä, ettei hän muuttaisi kovin helposti yksin asumaan. En tiedä, mikä siihen on perimmäinen syy, mutta henkilökohtaisesti voin kuvitella, että poikaystäväni äidin kanssa asuminen ei välttämättä ole maailman helpointa. Hän on ehdottomasti voimakastemperamenttisin ja dominoivin tuntemistani ihmisistä.
Mä oon ollut tossa tilanteessa kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla poikaystäväni halusi kovasti muuttaa yhteen, mutta itse en tuntenut olevani vielä valmis siihen. En tiedä varmasti, oliko tuo yksi meidän eron syistä, mutta kaipa se jollain tavalla vaikutti ja hankaloitti elämää, koska olin niin epävarma. Halusin, mutten halunnutkaan. Vielä tänäkin päivänä mietin, että pilasinko hyvän suhteen ihan itse. Olisiko sittenkin pitänyt ottaa riski ja oliko pelkoni ja epävarmuuteni edes aitoa? Ehkä askel uuteen vain arvelutti. Eihän sitä tiedä, millaista elämä olisi voinut olla, jos olisinkin suostunut.
Toisella kertaa tilanne oli päinvastoin. Silloin minä nimenomaan olin valmis. Olin asunut jo 4 vuotta yksin ja minulla oli pitkäaikainen poikaystävä. Halusin jakaa elämäni hänen kanssaan ja muuttaa yhteen. Kävipä niin, että toinen osapuoli ei ollutkaan valmis, vaikka aluksi oli puhuttu jo kuukausitolkulla yhteenmuutosta ja oli asuntokin ja muuttoauto valmiina. Totta kai tieto siitä, että toinen ei haluakaan muuttaa kanssasi yhteen, satuttaa. Tavallaan asian ymmärtää hyvin, mutta tavallaan se rikkoo jotain pyhää suhteessa.
Mielestäni parasta siis olisi, että ilmottaisit mitä pikimmiten poikaystävällesi tilanteesi ja tuntemuksesi. Meidän tilanteessa se tieto venyi päivään ennen yhteenmuuttoa, joten aika likaista peliä siitä loppujen lopuksi tuli. Teillä on hyvät mahdollisuudet pitää suhde edelleen hyvänä, kun puhutte, ettekä anna asioiden mennä liian pitkälle. Itse voin sanoa, että omiin tunteisiini tuo tapahtuma vaikutti negatiivisessa mielessä. Näin jälkiviisaana voin myös kertoa, että ole onnellinen siitä, että sinulla on poikaystävä, joka haluaa muuttaa kanssasi yhteen. Luulin, että jokaisessa suhteessa mennään ajallaan eteenpäin, mutta täällä sitä junnataan edelleen paikoillaan.
Eli siis:
-olette olleet 3v yhdessä
-olette kihloissa
-olette reilusti täysi-ikäisiä
-olette suunnitelleet muuttoa vuoden, poikaystäväsi on tosi innoissaan tästä
-sinä lyöt kapulat rattaisiin viime hetkillä, etkä tahdokaan muuttaa yhteen
Rehellisesti, jos olisin poikaystäväsi, purkisin kihlauksen ja etsisin naisen, joka on kanssani tosissaan. Lupauksia ja suunnitelmia voi tehdä, mutta käytännön teot vasta ratkaisevat.
Ehkä tosiaan riskin ottaminen ei sitten ole pahasta. Olen vain aina ollut sellainen jahkailijatyyppi ja hiukan pessimistinenkin. Tulee aina mieleen kaikki huonoimmat vaihtoehdot ja on vähän sellainen olo, ettei mieltä saisi koskaan muuttaa. Siitä seuraa sitten ahdistus ja lyön helposti kapulat rattaisiin kun se yltyy liiaksi. Varsinkin pari vuotta sitten sairastuttuani olen muuttunut entistä enemmän varovaiseksi ja kaikenlaiset isot muutokset tuntuvat todella energiaavieviltä, vaikka ne olisivat mukaviakin.
Omituista, että joku voi tuosta vaan sanoa, etten ole tosissani. Ehkä tarkoitus oli provosoida, mutta kyse on siis ennemmin epävarmuudesta muuttaa pois tutusta omasta kodista, vanhempien luota, turvasta, ei niinkään siitä, että epäröisin sinänsä asumista poikaystäväni kanssa. Muuttaminen pois kotoa on kuitenkin samalla melkoinen harppaus itsenäistymisessä ihmisenä.
Mutta nyt kun olen teidän kaikkien kommentteja lukenut, niin olen ehkä rohkaistunut ja ymmärtänyt sen, että ei muuttaminen pois kotoa tarkoita sitä, että vanhempia ei nää koskaan tai joutuu täysin eristyksiin vanhasta ja tutusta. Vieläpä senkin tajusin, että perimmäisenä on huoli vanhemmistani, koska he ottavat ainoan lapsensa poismuuton todella raskaasti ja ovat vielä kaiken lisäksi eroamassa. Vanhemmillani ei siis tavallaan ole jatkossa toisistaan tukea uudessa tilanteessa.
kerrot ahdistuksestasi, joten ymmärrän ihan hyvin jos pelkäät muuttoa/muita muutoksia. turhaan sä kuitenkaan sitä muuttoa mielessäsi paisuttelet, loppujenlopuksi se ei ole niinkään iso juttu. itse muutin lapsuudenkodistani samalla viikolla, kun poikakaverini jätti mut, ja olihan se iso muutos. olin kuitenkin töissä, joten jotain jatkuvaa pysyi elämässäni, enkä siis jäänyt ihan "orvoksi".
en halua pelotella, mutta jutustasi tulee mieleen entinen kaverini, joka halusi muuttaa poikakaverinsa kanssa yhteen, ja vuoden ne jahkailivat muuttoa, koska äijä ei nähnyt jutussa mitään järkeä. vaikka suhde oli jatkunut monta vuotta (ikää suht samat kuin teillä), ei pari selvästikään ollut valmis yhteenasumiseen. saihan ne kämpän nätiksi, ja pinnalta kaikki näyttää olevan kunnossa. kuitenkin kun kaksi eri kasvatuksen saanutta ihmisistä muuttaa yhteen, on toisen tavat vieraat ja "väärät". äijän tavat ärsytti muijaa, joka oli ollut niin innoissaan muutosta ja halusi luoda idylliä, ja pikkujutuista turhautuminen johti pettämiseen. asuvat vieläkin yhdessä enkä tiedä mitä heille kuuluu, mutta suhde on yhtä kuin kuollut.
en osaa oikein neuvoa sua, itsehän tilanteesi parhaiten tiedät. älä kuitenkaan pelkää muuttoa turhaan, äläkä ota syyllisyyttä siitä, että "hylkäät" vanhempasi, mutta älä myöskään muuta poikaystäväsi kanssa yhteen vain siksi, että hän sitä haluaa, ja niin olette suunnitelleet. elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan, ja sulla on mukavasti kaikki vielä auki, joten mahdollisuuksia riittää:) enkä tajua, mikä tosiaan estää poikaystävääsi muuttamaan yksin omaan asuntoon, voithan sinä kuitenkin olla hänen luonaan ja jos tuntuu, että yhteenmuuttaminen on hyvä juttu, asuntoa voi aina vaihtaa.
Täällähän pelataan vain sillä, mitä kirjoitat, ja se mitä kirjoitat, kuulostaa siltä ettet ole kovin tosissasi. Voihan se olla ihan väärässä, mutta kun emme sinua tunne niin sillä pelataan mitä tiedetään. Kyllä minusta on erikoista jos tuossa elämäntilanteessa ei vielä ole halua ottaa hajurakoa omiin vanhempiin ja lähestyä puolisoa, mutta toisaalta erikoisuutta ei ole missään laissa kielletty. Ja missään nimessä ei pidä muuttaa yhteen jos et ole suhteesta tai sen etenemisestä varma tunne. (Ja jos on, en ymmärrä mikä hidastaa?)
Mutta jos ette muuttaisi yhteen, niin miehen on kuitenkin korkea aika hankkia oma asunto! Eihän hänen kotoamuuttonsa voi olla sinusta kiinni. Italiassa asutaan äidin helmoissa kunnes vaimo eli kodinhengetär on löydetty, mutta luojan kiitos meillä Suomessa useimmat miehetkin omaa ripauksen itsenäisyyttä.
Niin, kyllä minullekin annetuista tiedoista tulee väistämättä vaikutelma, ettei ap:n rakkaus kihlattuunsa vaikuta lopulta kovin aidolta. Itsellänikin on läheiset välit vanhempiini, mutta kun täytin 19 v.,koin tarvitsevani tilaa oman elämän rakentamiseen ja muutin omilleni. Vanhemmat tukivat minua henkisesti ratkaisussani (rahallista tukea tuli korkeintaa muutamia kymppejä, joten muutin todellakin omilleni), eivätkä itsekkäästi vaatineet minua jäämään kotinurkkiin.
Erään viestisi lauseet avasivat koko jutun
> Vieläpä senkin tajusin, että perimmäisenä on huoli vanhemmistani, koska he ottavat ainoan lapsensa poismuuton todella raskaasti ja ovat vielä kaiken lisäksi eroamassa.
Sisimmässäsi luulet, että poismuuttosi on johtanut eroon. Tai että asumalla kotona voisit estää heidän eronsa. Se ei pidä paikkaansa.
On monia vanhempia, jotka ovat sinnitelleet liitossaan lasten poismuuttoon asti. Ei se ole pitänyt heitä onnellisina. Nyt heistä sitten tuntuu, että kaikki hyvä loppuu poismuuttoosi. Mutta millainen vanhempi antaa lapselleen tällaisen taakan kannettavakseen: ottavat poismuuttosi muka niin raskaasti, että sinulle jää huono omatunto, jos muutat pois.
Lasten kuuluu alkaa elää omaa elämäänsä.
> Vanhemmillani ei siis tavallaan ole jatkossa toisistaan tukea uudessa tilanteessa.
Et voi pelastaa vanhempiesi liittoa, pelasta oma parisuhteesi.
Jäämällä "kotiin" toisen vanhemman luokse, teet vahinkoa sille, joka joutuu muuttamaan erilleen.
Muuttamalla poikaystäväsi kanssa yhteen, olet tasapuolisempi molempia vanhempiasi kohtaan. Reilua, eikö totta :)
Kehotan, että otat poikaystäväsi tunteet huomioon tärkeimpinä. Siinä on ihminen, joka haluaa viettää kanssasi loppuelämänsä ja jonka kanssa sinulla on hyvä olla.
Rohkeasti vain kohti uutta asuntoa. Saatte rakentaa siitä juuri sellaisen missä viihdytte.
Takaporttina tiedät, että jos se ei olekaan sitä, mitä olit halunnut, niin aina sitten voit muuttaa takaisin vanhempiesi kotiin. Ja sinun tapauksessasi valittavana on kahden vanhemman kodit, joten valinnanvaraa on.
Olette poikaystäväsi kanssa miettineet asiaa jo pitkään. Se ei ole hetken päähänpisto ja tiedätte pärjäävänne.
Miten vanhempasi voisivat etsiä uutta kumppania elämäänsä, jos lapsi pyörii nurkissa?
Anna siis teille kaikille mahdollisuus panostaa tulevaisuuden hyviin ihmissuhteisiin :))
Ole tukena vanhemmillesi, näet heitä varmasti paljon :)
Tsemppiä ! :)
Kiitos tsempistä! Aina ei tule kaikkia näkökulmia ajatelleeksi. Mikäpä sen ihanampaa olisi kuin vanhempani löytäisivät uudet kumppanit ja olisivat onnellisia ja saisivat uutta sisältöä elämilleen. Tällä hetkellä kuitenkin molemmat sanovat, etteivät enää ikinä halua elää parisuhteessa (molemmilla jo kaksi avioliittoa takana) ja molemmilla onkin nyt vain ura.
Sekin vielä mieleeni tuli, että minua ei missään vaiheessa ole kannustettu muuttamaan. Vanhemmat kiristelevät hampaitaan aina kun mainitsenkin jotain muuttoon liittyvää, kuten "tuossa olis kiva sohva". Rahallista tukea varmasti tulen saamaan, jos haluan, mutta tuntuu, etteivät vanhempani ole ollenkaan valmiit muuttoon. Heidän puheistaan saa sellaisen käsityksen, että minun pitäisi ensin muuttaa yksin asumaan, muutan liian nuorena, muutan väärän miehen kanssa... Isä on aina inhonnut kaikkia miehiä, jotka ovat edes lähellä ikääni siksi, että he joku mies saattaa "viedä häneltä tyttären". Yleisesti siis perheessäni ja koko suvussani muuttooni suhtaudutaan erittäin kielteisesti.