Nuorehko, sinänsä ihan fiksu, hyvännäköinen nainen kertoo usein, kuinka törkeästi hänen miehensä kohtelee häntä. Jutuista saa käsityksen, että mies omahyväinen p.., joka pitää naista piikanaan ja pilkkanaan. Mies ryyppää viikonloput ja käynee myös vieraissa. Nainen elää jatkuvassa ahdistuksessa, vaikuttaa usein masentuneelta. Surkeimpina hetkinä olen kysynyt naiselta, miksei hän etsisi omaa kämppää ja jättäisi tuota äijää. Vastaus on ollut: "Onhan minulla sentään mies!" Kertoisiko joku, mikä on tämän naisen logiikka?
Näitä naisiahan on paljonkin. Miksi orjuus luonnevikaisen huushollissa on houkuttelevampaa, kuin oman elämän rakentaminen terveelle pohjalle? Rahasta homma ei voi olla kiinni, koska on naisia, jotka ottavat lapset ja lähtevät miehen kodista tyhjin taskuin, mutta niin vain saavat elämänsä järjestymään.
Näitä naisiahan on paljonkin. Miksi orjuus luonnevikaisen huushollissa on houkuttelevampaa, kuin oman elämän rakentaminen terveelle pohjalle? Rahasta homma ei voi olla kiinni, koska on naisia, jotka ottavat lapset ja lähtevät miehen kodista tyhjin taskuin, mutta niin vain saavat elämänsä järjestymään.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Monilla naisilla täytyy vain olla "joku" ja se on läheisriippuvaisuutta.
...on tosiaan näin yksinkertainen: Kyse on riippuvudesta.
Tällaisen naisen tunnistaa usein siitä, että sinkkuna ollessaan naisella on haku päällä 24/24 ja jatkuva tilitys miehistä jollekin ystävättärelle, ja kun "joku" sitten löytyy, niin nainen "rauhoittuu" ja ripustatuu siihen ajatukseen, että nyt on sitten joku jota rakastaa ja joka rakastaa minua. Tällaisesta naisesta ei sitten kuulukaan vähään aikaan mitään, kun mies täyttää hänen ajatuksensa kokonaan. Eli nainen on aina jostakin riippuvainen, joko naisystävästään tai sitten miehestä.
Olen itsekin nainen, mutta en tuollainen nainen. En etsi miestä, johon ripustatua. Suhteen aloittaminen on pikemminkin jonkinlainen "häiriö" elämässäni, siis kylläkin ihan postiivinenkin sellainen, mutta se tavallaan siis myös häiritsee normaalia elämääni, johon olennaisena osana kuuluu kiinnostava ja vaativa työ. On vaikea sovittaa suhdetta elämään, etenkin jos miehelläkin on vaativa työ, paljon harrastuksia ym.
Olen itse törmännyt myös siihen, että nimenomaan miehet odottavat aika suurta panostusta naiselta yhdessäolemiseen, toivovat että oltaisiin mahdollisimman paljon yhdessä. Jos ei ole tarvetta olla jatkuvasti jonkun kyljessä, niin tämäkin voi olla aikamoinen haaste suhteessa.
Tiedän monta samanlaista tapausta, mutta henkilö ei osaa olla yksin, siinä pitää olla kumppani vierellä ja rahasta ei todellakaan ole kyse vaan läheisriippuvuudesta niin kuin edellinenkin kirjoitti.
Lienee yksi noista ikuisuuskysymyksistä.
Luultavasti enemmistö naisista kuuluu siihen kategoriaan jotka vain ikuisesti "kestävät "omia lökäpöksy adoniksiaa vaikka elämä olisikin tylsää uhrautumista vailla kiitosta tai kohokohtia.He huoltavat miehensä (ja lapsensa ) luovat kodin (ainakin omasta mielestään) ja vaan uhrautuvat.
Lähteminen suhteesta jonka on kerran yhdessä luotu ei ole helppoa vaikka raha asiat olisivatkin kunnossa silä nainen kuuluu kuitenkin joukkoon, "omistan" sentään miehen.Jos tästä luovun kuka takaa että löydän uuden joka on parempi tai edes yhtä hyvä tai että ylipäätään löydä uuden miehen.
Miksi sitten en voisi olla sikku ja nauttia vapaudesta ilman orjatöitä ja ahdistusta?? No siksi että ensinnäkään yksin ei ole kivaa,juhliin joutuisin menemään yksin,joutuisin harrastamaan yksin ja niin blondimaiselta kuin se kuulostaaki joutuisin huoltamaan kodin koneet ja auton ypöyksin.
Naisen logiigalla on AIVAN eriasia sanoa töissä :"hitto jouduin viemään auton korjaamolle renkaan vaihtoon kun mieheni ei taas ehtinyt sitä tehdä",kuin sanoa:"hito jouduin viemään auton korjaamolle renkaan vaihtoon kun minulla ei ole miestä" : )
Niin sitä sitten vaan kestetään aimo annos ahdistusta ja luonnevikoja ja pysytään miehen rinnalla -kun sellaisen on kerran saanut -
Toki on naisia jotka elävät yksin ja /tai etsivä tai löytävät miehen joka heitä arvostaa ja elämä on ihanampaa(?) ja totuuden nimessä on miehiä jotka joutuvat kestämään naisiltaan vaikka mitä ja kestävät urheasta...vaikka parempia naisia olisikin tarjolla: )...Ehkä tätä sanotaan rakkaudeksi -en tiedä-
vähän näistäkin jutuista. Monet naiset tosiaankin uhrautuvat ja yhtä monet priorisoivat tärkeimmät asiat elämäänsä välttämättömiksi, kuka mitäkin pitää tärkeinä, aika usein kyseessä kuitenkin turvallisuuden tunteeseen liitettävää. Tää taas johtuu naiseuden olemuksesta ja millaisiksi vanhemmat kasvattavat tyttölapsensa. Naiset, sanon vaan, että olkaa rohkeita! Kun olet ns. omillasi, sen kautta saa paljon, huonoakin, mutta silloin kyllä tunnet myös eläväsi.
"Naisen logiigalla on AIVAN eriasia sanoa töissä :"hitto jouduin viemään auton korjaamolle renkaan vaihtoon kun mieheni ei taas ehtinyt sitä tehdä",kuin sanoa:"hito jouduin viemään auton korjaamolle renkaan vaihtoon kun minulla ei ole miestä" : ) "
Ei tarvitse selitellä yhdellekään ihmiselle sitä että on yksin, mielestäni tuo on täysin typerää jos katsotaan kieroon sellaista joka siis ei ota ensimmäistä vastaantulijaa miehekseen. Ja toisekseen, renkaiden vaihto ei todellakaan ole vaikeaa.. Jos osaat käyttää ruuvimeisseliä niin pultit saat samalla tekniikalla auki ;) eikä siihen hommaan mene kuin 20min.
Olen sitä mieltä, että turha olla suhteessa missä on huono olla jatkuvasti, sitä pärjää ilman miestä paljon paremmin kuin hammasta purren joka päivä kumppanin kanssa joka tuottaa vain huonoa mieltä toiselle.
Näitä tyttöjä kasvaa kodeissa, joissa opastetaan miellyttämään miehiä ja kauhistelemaan vanhoja piikoja. Suomessa jotkut äidit opettavat tyttärilleen yhä joko esimerkillään tai ihan sanallisestikin, että oman miehen saaminen on se naisen elämän tärkein juttu. Kaikki muka järjestyy, kun vaan mies löytyy. Ja ketäs pikku-tyttö uskoisi, jos ei vanhempiaan? Näistä tyttäristä kasvaa läheisriippuvaisia, jotka uskovat oman arvonsa olevan kiinni juurikin miehestä.
Totta on ainakin tuo, että tällainen miehestä riippuvaisuus on suurta epävarmuuttaa omasta arvosta. Tunnen naisen, jolla on aina ollut hyvin huono itsetunto, ja hänen päätavoitteensa oli aina aviomiehen löytäminen. Ja tämä nainen ei tästä aviomiehestä luovu koskaan, se on selvääkin selvempi, vaikka mies tekisi mitä. Tämä nainen myös halveksuu vanhoja piikoja, eronneita, karanneita...
Siitä en osaa sanoa, että kasvattaako äiti tyttärensä tällaiseen miehen palvontaan. Mutta siitä olen kyllä vakuuttunut, että tällaisen tyttären äidillä on myös aina huono itsetunto.
Ihmisillä on erilaiset tarpeet. On miehiäkin, jotka elävät ennemmin huonossa parisuhteessa ja aloittavat seurustelun vaikka kakkosvaihtoehdon kanssa, kun ovat yksin.
Ennen itsekin ihmettelin sitä, ja valitusta ikuisesti en edelleenkään kuuntele, vaan jossai vaiheessa ystävällisesti ilmoitan, että kertoa saa, valittaa ei: aikuinen vallitsee kyllä ihan itse. Jos haukkuminen ja valitus ei lakkaa, en ole enää käytettävissä kaatopaikkana. Ja sehän toimii, suurin osa ymmärtää, että minä en nyt halua yhtyä heidän martyyrin elämänsä voivotteluun ja kiillota sitä kruunua.
Muuten voin kyllä olla ystävä.
Mutta. Siis miksen enää ihmettele? No, olen tässä nähnyt elämää ja huomannut, että ihmisillä on tarve toistaa ensinnäkin omia traumojaan/mokiaan/murheitaan, kunnes oppivat jotain ja voivat muuttua. Niin kauan kun he eivät sitä valaistusta koe, he itse ajautuvat ja valitsevat kurjuutensa. Ulkopuolelta sen näkee, hekin näkevät sen heti, kun ymmärtävät. Siihen saakka he vain syyttelevät muita siitä ja tästä ja tuosta. Tosiasia on, että kaikilla on murheensa, tuskansa ja taakkansa. Jotkut toistaa kuvioitaan kauemmin jotkut vähemmän. Oppimisprosessi voi olla hidas ja vaikka kestää koko elämän.
Syynä voi olla martyyrin pisteet. Moni "liian kiltti" ei ole kiltti ollenkaan, vaan itseasiassa saa valtaa, sääliä, "rakkautta" ja muuta tällä loputtomalla "uhrautumisellaan" ja "kestämisellään". He kuvittelevat olevansa arjen uhrautuja-sankareita ja kiillottavat omaa kruunuaan toisen muka-pahuudella. Se muka-pahempi taas saa hoivaa ja huoltoa kyllä, joku kestää, mutta maksaa siitä hintaa, tuntien itsensä kuitenkin aina huonommaksi "enkelin" rinnalla eläessään, syytöksiä (sanattomiakin) kuunnellessaan ja muulla.
Katkeruus, se että on niin tottunut omaan elämänsä kurjuuteen. Ei-mulle-koskaan, eikä niin. Ei osaa irrottautua kokemistaan huonoista asioista, ja siksi edesauttaa niitä syntymään. Lähtökohtainen asenne on jo sellainen, ettei mikään voikaan muuttua. Tekee samoja valintoja kerrasta toiseen.
Jne. Mutta tämäkin nainen saa tuosta jotain siis, mitä tarvitsee. Niin, hän elää meidän muitten mielestä kurjasti, mutta tosiasiassa hänellä on täällä varsin paljon vaihtoehtoja ja varaa elää vaikka yksin. Yksinkin asuminen on joittenkin mielestä parempi kuin huono suhde, mutta ei kaikille. Ihmisiä on erilaisia, huonokin perhe on joillekin perhe. Ja ketäs me muut ollaan sitä määrittämään toisten puolesta, mikä kenellekin käy? No, ehkä hän tuntee itsensä hyväksi vain hulttiomman ihmisen rinnalla ja saa tyydytystä myös siitä, että hänellä on joku. Ehkä yksinäisyys olisi vielä pahempaa hänelle. Ehkä hän tuntee syyllisyyttä menneisyyden "synneistään" mitä ihmisillä on kaikilla, mutta osan tarve on saada rangaistus itselleen: ja he rankaiset itseään huonoilla valinnoilla, masentavalla elämällä jne.
Joten mikä tarve hänellä on, no, tuskinpa hän on siinä pisteessä, että tietää vielä itsekään, mutta joku tarve hänellä on. Semmoista se on.
ihmiset hakeutua parisuhdekuvioihin vasta sitten, kun ovat riittävästi varttuneet, itsenäistyneet ja ajatelleet asioita. Jotain valmistautumista tähänkin tarvitaan, pelkkä rakkauslaulujen kuunteleminen silmät kosteina ei todellakaan riitä.