Tulipas outo tianne. Vaimo on hautonut eroa jo pitkään ja puoli vuotta olemme keskustelleet siitä säännöllisesti. Kolmansia osapuolia ei ole kuviossa mukana. Itse en olisi eroa halunnut ja haudoin jopa itsaria jossakin vaiheessa. Kävimme pari viikkoa sitten jättämässä erohakemuksen ja aloitin käytännön juttujen valmistelun omalta osaltani. Nyt vaimo sitten ilmoitti haluavansa vielä jatkaa, mutta haluaa pitää erohakemuksen vielä vireillä. Sanoin, että OK, mutta kuinka ihmeessä kääntää eroon taipunut mieli takaisin yhteiseen tulevaisuuteen. Huomaan tehneeni mielessäni jo henkisen pesäeron, eikä mieleni enää käännykään kohti yhteistä tulevaisuutta. Kuvittelin olevani tyytyväinen vaimoni ratkaisusta, mutta kuinkas tässä näin kävi. Tahto vaan kuoli tuskan alle. En uskalla enää heittäytyä, kun pelotaa, että joudun kohtaamaan saman tuskan uudelleen. Haluaisin vaan rakentaa pienen elämäni uudelleen omilla ja lasten ehdoilla. En halua lähipiiriini enää yhtään naista vaatimuksineen ja erouhkailuineen.
Pitäisikö minun olla rehellinen vaimolle ja sanoa, että en pysty enää? Varmaan tässä kannattaa maistella tuntemuksia jonkin aikaa, ennenkuin tekee mitään hätiköityä.
Pitäisikö minun olla rehellinen vaimolle ja sanoa, että en pysty enää? Varmaan tässä kannattaa maistella tuntemuksia jonkin aikaa, ennenkuin tekee mitään hätiköityä.
Vastaukset 20
Vanhimmat
katso asiaa päivä kerrallaan ja että miltä se alkaa tuntumaan.
Varmaan joo kannattaisi vetää henkeä ja odottaa - mutta en ainakaan itse pysty kuvittelemaankaan kääntäväni kelkkaani. Jos jaksat pysyä erossa, pysy. Sano vaikka vaimolle, että hän on ihana, mutta katsotaan vaikka jos joskus myöhemmin... Mut nyt ei, ollaan juuri erottu.
Miksi sun pitäisi kääntää eroon kääntynyt mieli, kun se toinen nyt empiikin. Älä suostu jos et halua, ole kiltti. Jos susta alkaa jossain vaiheessa tuntua muulle, huomaat sen sitten, ja sitten voit vaikka kokeilla.
...suostuin jatkamaan yhdessä. En ole tästä toisen naisen syliin muutenkaan lähdössä, joten ajattelin, että lasten kannalta olisi parempi, jos voisimme jatkaa perheenä yhdessä. Kyllähän kesä varmaan tässä menee, mutta pelkään vaimon taas syksyllä ottevan eron esille ja sama tuska on taas edessä. Ehkä olen vaan liian herkkähipiäinen, kun koen erolla uhkailun niin suurena henkilökohtaisena loukkauksena, että en halua enää koskaan kokea sitä.
Kannattaisikohan teidän harkita pariterapiaan menoa? Saisitte avata vähän tuota tilannettanne ulkopuoliselle ja saada apuja parisuhdekiemuroittenne selvittämiseen...
... pariterapiaan. Usein olen sitä hänelle ehdottanut, mutta hänestä se on turhaa. Selvästi hän pelkää jotain. Itse olen terapiassa käynyt ja yhden kerran kävimme yhdessä terapeutillani. Silloinkin hän vannotti etukäteen, että häntä ei saa syyllistää mistään. Suurin ongelmamme on siinä, että en kykene sellaiseen läheisyyteen kuin vaimo haluaisi. Tarvitsen oman tilani ollakseni tasapainoinen ja tilantarvettani lisää se, että koen vaimoni olevan luonteeltaan aika hallitseva. Ellen saa omaa tilaani fyysisesti, otan sen henkisesti. Olen siis fyysisesti läsnä, mutta henkisesti poissa, enkä aina edes huomaa sitä.
Toinen ongelma on perisuomalainen karvatukseni. Olen lapsuudessa oppinut siihen, että rakkaus ja läheisyys on ansaittava teoilla. En osaa arkipäivän tilenteissa osoittaa rakkautta silloin kun toinen sitä eniten tarvitsisi ja vähiten ansaitsisi. Elinkumppanina olen siis aika hankala tapaus, joten helpompaa olisi elellä sinkkuna. Lasten takia tässä on kuitenkin yritettävä kasvaa.
Totanoin....jos haluat olla suhteessa kenenkään kanssa niin sun pitää joustaa vähän. Jos vaimosi tarvitsee rakkautta ja läheisyyttä niin onko se nyt niin vaikeeta antaa? jos vaimosi ei saa mitä tarvitsee sulta niin tottakai nainen alkaa oikottelee se on luonnollista ja tietenkin toisinpäin myös se käy. Tottakai on aina helpompi ottaa se helpompi tie joka sun mielestä on se sinkun elämä, on vaikeampaa kohdata niitä vaikeita asioita omassa itsessään mutta halusta se kaikki on lähtöisin. Luulempa että kenen kaa oot vaan niin samat ongelmat tulee vastaan. Mielestäni kummiskin kun on lapsia tehty niin niittenkin takia pitäs yrittää kasvaa ja yrittää enemmän, ei oo helppoa ollenkaan mutta suhteen eteen pitää tehä työtä ei se muuten. Suosittelen todellakin sitä parisuhde terapiaa vaikka kuinka vaikeeta olisi, teille kummallekkin, vaimosi täytyy lähteä siihen mukaan ja rehellisesti. Tsemppiä vaan.
Avioliiton perimmäinen tarkoitus on lasten vuoksi lujittaa vanhempien välistä sidettä. Kaksi aikuista ei tarvitse avioliittoa, vaan lapset tarvitsevat sen vanhempien välisen sopimuksen että heillä on koko pienen lapsuutensa aikana molemmat vanhemmat.
Hankkikaa jokin yhteinen harrastus, mikä saa teidät vanhemmat innostumaan lasten onnistumisista ja lasten ilosta. Aluksi eletään puolisolle ja myöhemmin eletään pelkästään lapsille ja omaa elämää rikastetaan lasten ilolla ja onnella.
Tunteet toista kohtaan kuolee jos kokonaisuus ei toimi. Ei niitä tunteita ilmasta ammenneta vaan ympäristöstä ja jos ei ole mistä ammentaa, niin ympäristö on rakennettava sellaiseksi, mikä saa tunteet leimuamaan. tarvitaan jokin tavoite ja päämäärä ja sitä kohti kuljettaessa voi niitä kynttilä illallisia syädä ja kuunnella hempeää musiikkia. Vaatii vaan voimia ja jos voimat hiipuu, niin kaikki pysähtyy. Jokin mahdollinen ja lähes saavuttamattomalta tuntuva yhteinen tavoite saa ihmeitä aikaan jos innostuu vaan puurtamaan sen eteen.
Vaikutat järkevältä mieheltä. Et voi muuttaa vaimosi ailahtelevaa luonnetta. Kuuntele itseäsi et voi vaatiakaan itseltäsi tuossa tilanteessa enempää. Kerro vaimollesi rehellisesti mitä tunnet tällä hetkellä ja mitkä syyt siihen ovat johtaneet. Vaimosi täytyy ymmärtää että on vastuussa omista sanomisistaan eikä erouhkailu ole koskaan leikkiä vaan loukkaavaa.
mieltä olen. Ap on hyvin järkevän tuntuinen. Tärkeää olisi antaa aikaa itselle ja vaimolleen. Elämän juna ei omaa peruutusvaihdetta. Erilleen muutettuna järkevälle miehelle on kysyntää ja siinä saa olla aika tiukka pysyäkseen irti. Ja miksi pysyisikään?
Lapset ovat hyvä syy jatkaa ainakin hetken. Vaan jos vaimon uhkailun ja painostuksen myötä tunteet katosivat, minkä sille tekee? Vaikea tilanne, silti suosittelen että "pysy ja katso, anna armon käydä oikeudesta ja unohda episodi". Vaan jos se ei katsomalla parane, nokka kohden tulevaisuutta.
Joskus pitää käydä kaukana että pystyy näkee lähelle. Ero aika on joskus hyväksi ja joskus tarvii aikaa ajatella näitä asioita ja jos nyt tuntuu sinusta tälläseltä niin älä mene takaisin vielä...ehkä tarviit enemmän aikaa ittelles. Ero on aika outoa menoa, me erosimme puolitoista vuotta sitten ja alussa olin se minä joka halusin eroa ja mulle se olikin helppoa mutta sitten minä näin kuinka lapset kärsi ja tuli hirveet olot siitä ja rupesin ajattelee että meidän pitäs vielä yrittää mutta mies ei ollu kiinnostunu enää ja sitten taas minä yritin alottaa oman elämän mutta hän halusi yrittää, ja nyt me kummatkin olemme tulleet sille mielelle että pitää yrittää vielä ja aiomme. Kummallakaan meistä ei ollut sitä kolmatta tai uutta suhdetta ja enkä sitä itselleni ainakaan halunnut. Tämä aika on ollut raastavaa mutta opettavaa ja on ollut aikaa käydä näitä juttuja läpi omassa päässä ja tullu huudettua toisillemme ja kaiken maailman herjoja heitettyä mutta se oli ikään kuin tarvis meiän suhteessa, se puhdisti ja nyt alkaa tuntua että asiat on alkanu näyttää paljon paremmilta. Minä halusin mennä terapeutille, tai no eihän se nyt helppoa mullekkaan olisi ollut mutta mies vaan ei ja luulen että olisimme pystyneet sopimaan näistä asioista paljon nopeempaan jos olisimme pystyneet puhumaan toisillemme, koska se onnistuminen tulee paljon siihen että on tahtoa ja pitää puhua puhua puhua ja kuunnella ja ymmärtää ja ottaa toinen vielä huomioon mikä ei aina ole helppoa varsinkaan kun on oltu yhdessä monia vuosia. No toivotan sulle ja teille kaikkea hyvää ja toivottavasti pystyisitte jotenkuten asiat selvittää ainaki parempi lapsille.
Itse asiassa emme vielä ehtineet muuttaa vielä erilleen. Kävin taas psykkarillani ja jotenkin helpotti, kun hänen mukaansa olen ihan normaalisit käyttäytyvä mies. Vaimoni vaan tahtoisi minun käyttäytyvän naisen tavoin. Koska halusin pitää suhteemme kasassa, yritin, mutta en jaksanut sitä kovin pitkään. Hänen mukaansa vain äärimmäisen rakastuneena mies pystyy käyttäytymään vaimoni olettamalla tavalla. Hänen mukaansa minun on vaan otettava oma tilani jotta jaksan tarjota läheisyyttä vaimolleni. Ellei vaimoni kykene tätä hyväksymään niin sitten hän näki yhteisen tulevaisuutemme melko hankalana. Hän ei nähnyt mitään syytä, miksi minun pitäisi jatkaa terapaa yksin, ei ole mitää terapoitavaa! Hän ei kehtaa laskuttaa turhasta jutustelusta. Parisuhdeleiri olisi eri asia. Tämä helpotti ja ehkäpä on hyvä, että tahtokaan ei ole enää niin vahva. Eipähän tule yritettyä liikaa olla "parempi" mies kuin oikeasti on.
Varmasti olosi on voimaton. Parisuhteen kun muodostaa kaksi ihmistä ei yksi on myös sen tuntemukset kantajillaan jaolliset. Usein ero - tai sen uhka - rikkoo tietyn illuusion suhteesta. Sellaisen jota ei ehkä voi enää korjata ainakaan samoilla lääkkeillä mitä aiemmin. Muutos siitä parisuhteen mukavuusalueen tilasta yksinäisen miehen sielunelämän syövereihin ei tapahdu hetkessä. Varovainen pitää olla siinä että se mukavuusalue ei houkuta liikaa. Silloin mikään ei muutu. Kaikki sama vain palaa ennalleen. Luulen että tuossa tilanteessa molempien pitää muuttua, ainakin kasvaa yksiköinä sen parisuhteen yli. Silloin palaaminen voi olla rikasta ja toiseen voi rakastua uudelleen. Mutta se johon silloin rakastuu on toinen kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Kannattaa olla varma siitä että itsekin on silloin jotain muuta kuin sen menneen vieno kajastus.
Viisaita sanoja kirjoittelet miäs. Tosin koen parisuhteen "mukavuusalueen" enemmän epämukavuusalueena paitsi taloudellisessa mielessä. Olisi niin houkuttelevan helppoa alkaa rakentamaan uutta elämää omista lähtökohdista jatkuvan vääntämisen ja turhan yrittämisen sijaan. Helpompi olis luovuttaa kuin yrittää, mutta siinä vaihtoehdossa en kasvaisi ihmisenä.
Yleensä ihmiset rakastuvat nähdessään toisessa jotain tuttua. Jotain itsestään. Se luo pohjaa ja varmuutta, sillä kaikki kaipaavat turvallisuudesta. Mutta tulevaisuuteen katsominen on mutkikasta. Näemme siellä vain sen mitä nyt ymmärrämme ja sitä parannamme mielissämme. Silti tulevaisuus on aina jotain ihan muuta. Tunne elämän valintoja ei voi tehdä järkeilemällä. Ne ovat aivan liian monimutkaisia rationaaliselle ajattelulle. Tee se mikä sinusta tuntuu oikealta. Silloin olet oikealla tiellä ja näet että vaihtoehtoja ei ole.
Miten pääsit yl siitä ettet halunnut erota ja siitä että haudoit jopa itsaria. ?
Tuo sinun kirjoituksesi kuvaa lähes täydellisesti minun tilannettani, vaimo haluaa lähteä tutkiskelemaan itseää, mutta minä haluaisin jatkaa, koska lapset ja perhe ovat minulle koko elämäni. Nyt kun ajattelen tulevaa eroa, minusta tuntuu että elämänhalu loppuu kun koko elämäni murennetaan.
Vinkkejä, kiitos !
... olen Sannah64 ja kirjoittanut "narsismin uhri" kirjoituksen. Ajattelen Sinua lämmöllä, pelkään Sinun tekevän väärän ratkaisun ja samalla toivon koko sydämestäni, että mitä ikinä päätätkin, että se olisi oikein. En halua vaikuttaa päätökseesi, mutta tunnen Sinua kohtaan sielujen sympatiaa ja voin vain kuvitella millaisessa tunnekaaoksessa elät.
Ajattelen Sinua lämmöllä!
Kiitos Sannah64 lämpimistä sanoista.
Kuvasit tilaa hyvin.....tunnekaaos. Toisaalta ymmärrän vaimoani, että hän haluaa olla onnellinen ja löytää itsensä ja olla sitä kautta onnellisempi, mutta toisaalta en pysty käsittelemään niitä tunnetiloja joita mahdollinen(todennäköinen) ero aiheuttaa.
Tällä hetkellä en ajattele tekeväni itselleni mitään, mutta en ole voinut luvata vaimolleni tai kennellekkään muullekkaan miten tulen reagoimaan lopulliseen eropäätökseen, koska en tiedä sitä itsekkään.
Sekavaa, ahdistavaa !
... mitä tarkoitat. Silti kirjoituksesi tänne on avunhuuto, ettet halua tehdä sitä. En edes pyydä Sinua miettimään sitä tai tätä, sillä sitä yrittäneenä tiedän, ettei kukaan voisi siihen vaikuttaa juuri silloin. Ihmisen mieli vain kulkee siten, ettei näe muita vaihtoehtoja ja näkee jopa parempana ettei olisi olemassa muiden kannalta. Kokeneena yrittäjäjänä voin vain sanoa, että hae apua ennen kuin teet mitään. Itse olen iloinen, että olen epäonnistunut. Tekisi mieleni sanoa, että kun se hetki koittaisi, soita minulle, muttet voi mitenkään saada numeroani soittaaksesi milloin tahansa. Toisaalta tiedän, että itselläni on hyviä ystäviä, mutten juuri sillä hetkellä en ole siltikään tukeutunut heihin. AUTTAISIN JOS VAIN MITENKÄÄN VOISIN.
Muista kuitenkin, että Sinulla on lapsesi JOTKA RAKASTAVAT SINUA ISÄNÄ ENEMPI KUIN MITÄÄN MUUTA JA HE TARVITSEVAT SINUA KOKO IKÄNSÄ. Joissakin tilanteissa tämä on auttanut minua kun RAKASTAN HEITÄ YLI KAIKEN, ENKÄ HALUA TUOTTAA HEILLE TUSKAA. Jossakin meitä molempia odottaa vielä onni ja silloin olemme kiitollisia elämän lahjasta! Yritä kaikin keinoin jaksaa!
Kiitos taas sanoistasi...
Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan.....lopullista vaimon päätöstä odotellessa !
Katsotaan sitten sen jälkeen millaiset on tuntemukset, ajatukset, fiilikset jne..... nyt vaan kaikki tuntuu niin pahalta, vaikka mitään ei ole lopullisesti päätetty, mutta pelkkä ajatuskin riittää. Kyllä mä tavallaan siihenkin uskon, että selviäisin tapahtumasta ja olisin ehkä joskus onnellinenkin, mutta jotenkin mieli vastustaa ajatusta onnellisuudesta "erillään" perheestä ja lapsista.
Kiitos vielä Sannah64 :)