Tai ei tämä oikeasti mikään ongelma ole, haluan vain purkaa sydäntäni:
Olemme nyt avomieheni kanssa seurustelleet lähes neljä vuotta, joista noin kaksi olemme olleet kihloissa ja yhden vuoden olemme asuneet yhdessä. Meillä on koira - ei lapsia - ja täysin yhteinen talous, minä kun en opiskelijana ansaitse muuta kuin opintotuen verran.
Tämä järjestelmä on mielestäni toiminut erinomaisesti, mutta olen jo kasi vuotta halunnut naimisiin hänen kanssaan. Ja nyt siihen ”ongelmaan”: hän sanoo, että olemme vielä liian nuoria ja oikeassahan hän on(18vuotta ja 20vuotta), mutta meidän seurustelusuhteemme on ollut mielestäni todella pitkä (verrattuna ikiimme ja toisten meidän ikäistemme suhteisiin), joka taas omasta mielestäni ”kumoaa” hänen väitteensä. En toki halua ollenkaan painostaa häntä naimisiin kanssani, älkää ymmärtäkö väärin. En kuitenkaan missään nimessä halua menettää häntä typerän hääintoni takia.
Hän kyllä tietää, että haluan hänen kanssaan naimisiin, olen tehnyt sen selväksi vihjailemalla ja sanomalla suoraan. Vuosi sitten hän jopa sanoi, että mennään naimisiin ensi kesänä(eli siis nyt kesänä), mutta viime syksynä sanoi, että ei ole sittenkään varma. Tämä peruminen satutti todella pahasti, sillä olin jo ehtinyt suunnitella häitä todella paljon (ihme ja onni, etten kortteja ollut lähettänyt), mutta tietenkin ymmärsin, koska rakastan häntä.
Haluani mennä hänen kanssaan naimisiin en osaa perustella kunnolla. Ainoa perusteluni oikeastaan on se, että haluan kertoa koko maailmalle rakkauteni ja haluan todistaa rakkauttani hänen sukunimellään. Haluan myös kuulua hänen sukuunsa oikeasti. Tyhmiä perusteluja, tiedän sen, mutta, jos näkisitte ja tuntisitte tunteeni, ymmärtäisitte.
Toinen syy, miksi hän ei halua naimisiin on se, että hän ei halua koskaan (paitsi soittaessaan kitaraa) olla huomion keskipisteenä, jossa joutuisi olemaan hääpäivänämme. Muistan hänen ylioppilasjuhlansa, jossa hän olisi halunnut heti paeta huoneeseensa ja vaihtaa pukunsa pois(sitä hän ei onneksi tehnyt minun ja hänen äitinsä pyytäessä sitä).
Tuota olen yrittänyt ”ratkaista” sanomalla hänelle, että pitäisimme todella pienet häät, jonne kutsuisimme vain veljemme, vanhempamme ja isovanhempamme.
Avomieheni on myös sellainen, ettei hän pidä tulevan suunnittelusta. Olenkin kysynyt muutaman kerran, että mitä mieltä hän on siitä, että minä suunnittelisin häät ja muut yksin, ja kertoisin vasta aamulla, että tänään sitten mennään naimisiin. Hän ei kuitenkaan ole pitänyt ideasta. Ymmärrän kyllä, sillä tuleehan sen päivän olla yhdessä tehty juttu(vaikka ei häntä todennäköisesti edes kiinnostaisi suunnitella häitämme, hän olisi vain helpottunut siitä, että huolehtisin itse järjestelyistä).
Hän on kyllä sanonut haluavansa lapsia kanssani (niin kyllä minäkin haluan hänen kanssaan, mutta ei kuitenkaan vielä, vasta kun olen pidemmälle kouluttautunut), mutta olen kuitenkin vastannut hänelle, että haluan hankkia lapsia vasta, kun olemme naimisissa. Tätä en tarkoita kiristyksenä, vaan tarkoitan sitä aivan oikeasti, vaikka eihän sillä nykyään monien mielestä ole mitään merkitystä, mutta minulle on.
Olen viimeaikoina ollut hänelle varmasti aivan kamala, sillä hoen hänelle kokoajan naimisiin menemisestä. Ihme, että hän kestää! Kestämisestä huolimatta huomaan, että häntä rupeaa kyllästyttää ainainen vinkumiseni ja hääohjelmien katsominen. Myös muu häihin liittyvä höpöilyni selkeästi häiritsee häntä. Hän on kyllä sanonut, että ensi vuonna, mutta mitä, jos tapahtuu sama kuin viime vuonna ja petyn uudestaan?
*koputtaa puuta*
Olemme nyt avomieheni kanssa seurustelleet lähes neljä vuotta, joista noin kaksi olemme olleet kihloissa ja yhden vuoden olemme asuneet yhdessä. Meillä on koira - ei lapsia - ja täysin yhteinen talous, minä kun en opiskelijana ansaitse muuta kuin opintotuen verran.
Tämä järjestelmä on mielestäni toiminut erinomaisesti, mutta olen jo kasi vuotta halunnut naimisiin hänen kanssaan. Ja nyt siihen ”ongelmaan”: hän sanoo, että olemme vielä liian nuoria ja oikeassahan hän on(18vuotta ja 20vuotta), mutta meidän seurustelusuhteemme on ollut mielestäni todella pitkä (verrattuna ikiimme ja toisten meidän ikäistemme suhteisiin), joka taas omasta mielestäni ”kumoaa” hänen väitteensä. En toki halua ollenkaan painostaa häntä naimisiin kanssani, älkää ymmärtäkö väärin. En kuitenkaan missään nimessä halua menettää häntä typerän hääintoni takia.
Hän kyllä tietää, että haluan hänen kanssaan naimisiin, olen tehnyt sen selväksi vihjailemalla ja sanomalla suoraan. Vuosi sitten hän jopa sanoi, että mennään naimisiin ensi kesänä(eli siis nyt kesänä), mutta viime syksynä sanoi, että ei ole sittenkään varma. Tämä peruminen satutti todella pahasti, sillä olin jo ehtinyt suunnitella häitä todella paljon (ihme ja onni, etten kortteja ollut lähettänyt), mutta tietenkin ymmärsin, koska rakastan häntä.
Haluani mennä hänen kanssaan naimisiin en osaa perustella kunnolla. Ainoa perusteluni oikeastaan on se, että haluan kertoa koko maailmalle rakkauteni ja haluan todistaa rakkauttani hänen sukunimellään. Haluan myös kuulua hänen sukuunsa oikeasti. Tyhmiä perusteluja, tiedän sen, mutta, jos näkisitte ja tuntisitte tunteeni, ymmärtäisitte.
Toinen syy, miksi hän ei halua naimisiin on se, että hän ei halua koskaan (paitsi soittaessaan kitaraa) olla huomion keskipisteenä, jossa joutuisi olemaan hääpäivänämme. Muistan hänen ylioppilasjuhlansa, jossa hän olisi halunnut heti paeta huoneeseensa ja vaihtaa pukunsa pois(sitä hän ei onneksi tehnyt minun ja hänen äitinsä pyytäessä sitä).
Tuota olen yrittänyt ”ratkaista” sanomalla hänelle, että pitäisimme todella pienet häät, jonne kutsuisimme vain veljemme, vanhempamme ja isovanhempamme.
Avomieheni on myös sellainen, ettei hän pidä tulevan suunnittelusta. Olenkin kysynyt muutaman kerran, että mitä mieltä hän on siitä, että minä suunnittelisin häät ja muut yksin, ja kertoisin vasta aamulla, että tänään sitten mennään naimisiin. Hän ei kuitenkaan ole pitänyt ideasta. Ymmärrän kyllä, sillä tuleehan sen päivän olla yhdessä tehty juttu(vaikka ei häntä todennäköisesti edes kiinnostaisi suunnitella häitämme, hän olisi vain helpottunut siitä, että huolehtisin itse järjestelyistä).
Hän on kyllä sanonut haluavansa lapsia kanssani (niin kyllä minäkin haluan hänen kanssaan, mutta ei kuitenkaan vielä, vasta kun olen pidemmälle kouluttautunut), mutta olen kuitenkin vastannut hänelle, että haluan hankkia lapsia vasta, kun olemme naimisissa. Tätä en tarkoita kiristyksenä, vaan tarkoitan sitä aivan oikeasti, vaikka eihän sillä nykyään monien mielestä ole mitään merkitystä, mutta minulle on.
Olen viimeaikoina ollut hänelle varmasti aivan kamala, sillä hoen hänelle kokoajan naimisiin menemisestä. Ihme, että hän kestää! Kestämisestä huolimatta huomaan, että häntä rupeaa kyllästyttää ainainen vinkumiseni ja hääohjelmien katsominen. Myös muu häihin liittyvä höpöilyni selkeästi häiritsee häntä. Hän on kyllä sanonut, että ensi vuonna, mutta mitä, jos tapahtuu sama kuin viime vuonna ja petyn uudestaan?
*koputtaa puuta*
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kun kerran ameriicalaisesta culttuurista tykätään mallia ottaa, niin voisi senkin palauttaa tänne Suomeen taas, että kihlat = naimsiin mennään kohta.
No minulle tuo kihloihin meneninen tarkoitti ainakin sitä.:)
olette vielä niin nuoria ettei kannata hätäillä tommosten asioitten kun avioliiton kanssa. Olette vielä niin nuoria että teidän molempien persoonat ja intressit ym. tulevat muuttumaan vielä. Odota vielä muutama vuosi, avio on kuitenkin niin iso askel. Kasvakaa ny ensin rauhassa aikuisiksi. Mitäs sitten jos menisitte ny hätiköiden naimisiin ja parin vuoden päästä huomaatkin ettei tästä tule mitään...
Kyllä tiedän. Kaikki muutkin täällä näyttävät olevan sitä mieltä, että pitää vielä odottaa, ja onhan se perusteltua, koska niin useat avioliitoista nykyään ovat liian hätiköityjä ja päättyvät eroon. Eihän se eroaville niin paha paikka ole kuin lapsille, joita on mahdollisesti tullut hankittua.
Sinähän olet kehittänyt jo loistavan pakkomielteen itsellesi. Nyt kuules typykkä, vaihda jo kanavaa ja ihan AIKUISEN oikeasti.
Olette vasta 18 ja 20!
Kihloihin menitte 16 ja 18 vuotiaina
Seurustelemaan aloitte 14 ja 16 -vuotiaina.
EEEI, apua! Uskoisin että sun hössötyksen takia kaverillasi jo pyörii lippalakki päässä pelkästä pakokauhusta. Kundilla on jäänyt rönttöjengivaihe elämättä kokonaan, kun hän seukannut koko varhaisen teiniytensä.
Ja eikun naimisiin ja häät. HÄÄT!
Luulisin, että kaveriasi ei jaksaisi tässä vaiheessa vähempää kiinnostaa. Kaksikymppistä kaveria, että hän hääkarkeista ja kirkoista ja hääpuvusta ja kakusta ja kukista unelmoisi illat pitkät.... niin kuin sinä.
Yrität vaan nyt pistää tuon unelmoinnin muka järkevään kuosiin silmänlumeeksi, että haluat varmistaa ja vakinaistaa ja vauvoja tehdä avioliitossa vain ja kun on pitkään seukattukin niin HÄÄT olis muka luontevinta...
nyt hei tytteli, ihan oikeasti. Mitä pakenet tällä unelmoinnilla?
Pelkäät elämää? Sitä olisi kiva sukeltaa turvalliseen avioliittoon, jossa voisi nojata aviomiehen (joskin tosi nuoren) olkapäähän?
Pelkäät ammattiin valmistumista? Vastuuta OMASTA elämästä? Pelkäät tyhjyyden tunnetta? Aikuisuutta?
Kaikkeen tähänkö pakkomielteinen höpöttäminen häistä?
Mieti hyvä ystävä, mikä kaiken hääunelmoinnin takana on?
Koska HÄÄT eivät ratkaise mitään. Avioliitto on tosi iso askel sille toisellekin osapuolelle. Hän ei taida olla ihan valmis vielä ja siksi kohteliaasti väistelee. Ja jos, ja kun lisäät volyymia ja vauhtia hääsuunnitelmille, niin kaverisi ei jaksa enää kohteliaasti väistellä.
Joten OTA AIKALISÄÄ. Se on paras teko ja huomaavaista kihlattuasi kohtaan. Yhteinen hääpäätös pitää tulla molemmilta ja molempien pitää olla valmiimpia.
Aikaa teillä on niin rutosti vielä siihen!
Toisaalta voisi sen perhevaiheen hoitaa pois päiväjärjestyksestä, niin on energiaa sitten omiin projekteihin kun vapautuu jo alle nelikymppisenä.
Tietysti, mutta siihen tarvitaan toinenkin osapuoli innokkaana mukaan. Tässä tapauksessa ei oikein siltä näyttänyt. :(
Eikä ketään saa manipuloida väkisin avioliittoon lapsia tehtailemaan väsytystaktiikalla.
Ihan samaa mieltä ku Liina Anniina. Teillä ei todellakaan oo vielä mitään kiirettä, te muututte molemmat vielä ja ette välttämättä enää parin vuoden päästä sovikkaan yhteen. Ootte asunu yhessä vasta vuoden, mun mielestä se ei riitä, ongelmia alkaa tulemaan vasta vuoden yhessä asumisen jälkeen jos niitä tulee. (siis toki voi tulla aikasemminki) Aluksi haluaa miellyttää jatkuvasti toista ja sitte ku se kovin miellyttämisen halu loppuu niin voi tulla ongelmia eteen. Me ollaan oltu 6 vuotta yhessä ja ollaan teitä vanhempia, eikä olla ees vielä kihloissa. Nyt oisin valmis menemään kihloihin, mutta naimisiin menoa odottaisin vielä mielellään ainaki pari vuotta ihan rahatilanteen takia.
Tiedän kyllä, että tämä on taas näitä Suomi24:n kuuluisia feikkiviestejä, mutta vastaan silti.
Mielestäni on aika loukkaavaa, kun viittaat koko ajan ikiimme. Tiedän kyllä, että olemme nuoria, mutta ikäämmehän emme voi muuttaa taikaiskusta, joten olen vain tyytynyt varttumaan vuosi kerralla:)
En mielestäni "hössötä", kuten sanoit. Ehkäpä annoin viestissäni vääränlaisen kuvan tästä koko asiasta. Olen pahoillani siitä.
"Kundilla on jäänyt rönttöjengivaihe elämättä kokonaan, kun hän seukannut koko varhaisen teiniytensä." -Meillä kummallakaan ei ole koskaan ollut tuollaista taipumusta "röttöilyyn". Ehkäpä siksi meidän suhteemme on kestänyt pidempään, kuin monen "aikuisenkin"(siis sinun määrittelemän aikuisen). Suhteemme alussa etenimme hyvin hitaasti ja nyt meillä molemmilla onkin turvallinen olo suhteemme jatkosta, joten olen varma, ettei hän aio jättää minua tälläisen takia.
"Kaksikymppistä kaveria, että hän hääkarkeista ja kirkoista ja hääpuvusta ja kakusta ja kukista unelmoisi illat pitkät.... niin kuin sinä."-Kuten sanoin ensimmäisessä viestissä, häistämme tulisi hyvin pienet ja kirkottomat(kumpikaan kun meistä ei kuulu kirkkoon). Ja valitettavasti en myöskään omasta mielestäni unelmoi mistään tuollaisista prinsessahäistä, joihin viittasit. Sehän on vain yksi päivä, joten miksi kuluttaa siihen kaikki rahat? Mielestäni rahaa on tarpeellista kuluttaa sinä päivänä vain tarjottaviin ruokiin(mutta minä olenkin pihi).
"Mitä pakenet tällä unelmoinnilla? Pelkäät elämää? Sitä olisi kiva sukeltaa turvalliseen avioliittoon, jossa voisi nojata aviomiehen (joskin tosi nuoren) olkapäähän? Pelkäät ammattiin valmistumista? Vastuuta OMASTA elämästä? Pelkäät tyhjyyden tunnetta? Aikuisuutta? "-En tietääkseni pakene mitään, mutta saattaahan tämä "pakeneminen" olla myös alitajuntaista, jota en edes tiedostaisi. Ja minulle kyllä riittää ihan avomiehenkin olkapää, kunhan hän on vain HÄN. Valitettavasti en löydä yhteyttäsi avioliiton ja ammattiinvalmistumisen välillä ja mielestäni olen ottanut vastuuni omasta elämästäni. Tiedän, ettet tuota usko, mutta sinä et tunnekkaan minua, mutta sinun on silti turha väittää minun olevan lapsi. Kannattaa mielummin olla viittaamatta tuollaiseen.
Vaikka haluankin naimisiin, niin se ei mielestäni edes yritä olla ratkaisu mihinkään. Ja olen ottanut aikalisän, olenhan sentään perunut häämme ja odotan nyt sitä aikaa, kun hän sanoo olevansa valmis.
Mutta minä kun en halua niitä lapsia vielä, enkä edes vaikka olisinkin nyt naimisissa. Haluan ensiksi kunnon ammatin, jotta voin saada lapsillemme hyvän elämän.
Ennen yhteenmuuttamistamme meillä oli kaukosuhde, joka on kuulemma monille hankalaa. Meillä se toimi, vaikka olihan se ikävää, kun ei nähnyt useasti. Mutta lomat olimmekin aina yhdessä niin pitkään kuin mahdollista.
elävästä elämästä... Serkkuni oli muutama vuosi sitten samassa jamassa kuin sinä nyt. Ikää tosin muutaman vuoden enemmän, mutta teki melkein koko lähipiirinsä hulluksi jatkuvalla häistä puhumisella. Avomiehensä oli sanonut, että asia on ajankohtainen, kunhan hän saa vakiinnutettua asemansa työpaikalla ja rahatilanne sitä myöden paranee - mutta serkkuni mielestä se tapahtui aivan liian hitaaseen tahtiin (noin parista vuodesta oli kyse). Serkku suunnitteli niin talvi- kuin kesähäät ja kaikkea siltä väliltä, mies naureskeli hyvän tahtoisesti ja toppuutteli... No, lopulta kävi niin, että miehellä paloi käämi. Ilmoitti, ettei i halua naimisiin ja piste. Että serkku voi ottaa tai jättää, mutta sekä häitä että miestä ei saa. Aikas karua... Mutta sai itse kunkin ajattelemaan, että kannattaako aina ajaa omaa mielipidettään läpi toisesta välittämättä. No, pariskunta on yhä yhdessä, avoparina - ja minulle kerrotun salaisuuden mukaan mies aikoo kesäloman aikana yllättää, maistraatti on varattu ja suunnitteilla olevista puutarhajuhlista tuleekin hääbileet, vaikkei serkkuni sitä tiedäkään... :-)
Kumman sinä haluat: häät häiden vuoksi - vai elämäsi miehen..?
Olen aikaisempaankin sanonut, että häät eivät ole pääasia. Jos avopuolisoni ei koskaan halua naimisiin, elän sen kanssa kyllä, koska tärkeintä minulle on olla hänen kanssaan. Koska loppujen lopuksi se on vain nimi(vaikka ihanaa se olisi olla sukua hänelle). Se ei muuttaisi muuta paljoakaan, hänen suvulleenhan olenkin kuin oma(hänen vanhempansakin pitävät minua tyttärenään). Mutta kiitos paljon tästä esimerkistä. Hankalaa selittää, mutta jotenkin tuli ns.tyytyväinen olo omaan elämääni, sillä olen tilanteessa(eli rakastava mies ja toimiva suhde), joka joillekkin saattaa olla unelmaa ja joillekkin monen hankalan käänteen takana. Kiitos:)
Sukua miehellesi et tule milloinkaan olemaan, koska siihen vaaditaan yhteinen perimä. Ja et kai, nuori tyttö, tosissasi olisi ottamassa miehen sukunimeä?! Tahdotko muka julistaa koko maailmalle, että uskot vaimon olevan miehen omaisuutta? Sukunimilaki muutettiin ennen syntymääsi, mutta uskot "perinteeseen", joka ei itse asiassa ole edes kovin vanha. Avioliitto on tosiaan kaikkea muuta kuin se nimi. Nimistä riippumatta se on yhteiskunnallinen sopimus lasten ja omaisuuden takia, mutta jokaiselle parille sillä on tietenkin oma merkityksensä.
Hei! Muistin tämän viestini ja ajattelin päivittää kuulumiseni.
Emme edelleenkään ole naimisissa tai edes lähempänä sitä. Hän vastaa edelleen:"Joskus".Se sattuu joka kerta aina vaan enemmän, onko minussa jokin vika vai miksi se on hänelle hankalaa käydä allekirjoittamassa paperi? Minun on mahdotonta puhua asiasta kenenkään kanssa ja se kaivertaakin mieltäni koko ajan. Kestän sen ajatuksen vain koska rakastan häntä:) Tekisin hänen vuokseen mitä tahansa!
Kirjoitin tänä keväänä ylioppilaaksi ja olenkin siitä todella ylpeä, sillä olen ainoa ylioppilas sisaruksistani. Syksyllä avomieheni menee ammattikouluun aikuispuolelle(on vihdoin löytänyt kutsumuksensa ja tietää miksi haluaa kouluttautua) ja olen tästä hyvin iloinen. Ainoa stressin aihe on se, että minun pitäisi saada töitä ennen kuin hänen koulunsa alkaa, jotta hän voisi keskittyä opiskeluunsa kunnolla. Mutta tuohonkin auttaa vain työhakemusten täyttö ja aktiivinen etsintä:)
Uutena ongelmana on tullut vauvakuumeeni. Se syttyi huonoon aikaan, sillä eihän minulla ole saavutettuna vielä mitään, mitä halusin saavuttaa ennen lapsen harkitsemistakaan! Nyt minulla olisi kuitenkin kaksi vuotta aikaa tehdä elämälläni jotain(=hankkia lisää työkokemusta). Sitten aviomieheni valmistuu koulustaan ja muutamme toiselle paikkakunnalle, jossa minun tuleva opiskelupaikkani sijaitsee(nyt siis olen sen kaksi lukuvuotta ns. poissaolevaopiskelija).
Hohhoijjaa! Ajatukset sekavat. Viestin kielestä tuli todella huonosti etenevää, mutta selvää saa sentään:)
Kauan kauan sitten kun olin noin sinun ikäinen, ajattelin samalla tavalla. Halusin naimisiin, perhettä ja niin edelleen. Seurustelin ja kuvittelin, että hän on loppuelämäni mies. Suunnittelimme häitä, mutta mies sanoikin n. 6 kk ennen ettei haluakaan. Rehellinen oli ja hyvä niin, se sattui kovin ja varmasti oli osasyy, että suhteemme päättyi myöhemmin, koin etten voinut luottaa häneen. Kunnioitan häntä ihmisenä tosin edelleen.
Toisella kerralla mies ei vain saanut aikaiseksi kosia vaikka sanoikin minun olevan elämänsa nainen ja tiesi että toivoin kosintaa. Sekin suhde päättyi aikanaan, ja varmasti osasyy oli että koin suoraan sanottuna entisen kumppanini saamattomaksi, jos tiesi että halusi olla kanssani muttei kosinut vaikka itsekin sanoi haluavansa avioitua.
Kolmannella kerralla tärppäsi, se oli menoa heti alusta alkaen. Alusta alkaen selvää, että avioidumme ja perustamme perheen. Näin tapahtui ja onnellisesti yhdessä vielä pitkän ajan jälkeenkin. Huom. en halunnut häitä, menimme maistraatissa naimisiin, ketään kummaltakaan puolelta ei ollut paikalla vaan ainoastaan viran puolesta todistajat. Se sopi meille.
Neuvoni onkin, että mieti tarkasti omia arvojasi. Minä tiedostin, että avioliitto jotenkin sinetöi suhteen. Aiemmilla kerroilla jotenkin tuli tunne, etten kelpaa täysin kun toinen ei halunnut sitoutua virallisesti etenkin kun kummallakaan aiemmalla kerralla en saanut selkeää vastausta asiaan. Totta kai lapset sitovat paljon enemmän, mutta heitä ei edes yritetty saada. Luulen sinunkin vain haluavan sen varmuuden, että miehesi edes joskus menisi naimisiin kanssasi, vaikka sitten kolmikymppisenä? Mitä varten muuten menitte kihloihin, jos ei samalla tiedostettu, että se on lupaus naimisiin menosta?
ottaa miehen sukunimeä. Minä haluan pitää äidin sukunimen! Mies on omaa sukua, minä omaa. Häät voi olla kivat juhlat mutta vastuu loppuelämäksi, hohoi. Ensinnäkin taloudellinen sitoutuminen. Toisen taskut täytyy tuntea kuin omansa siis luonteen ja ihan kaiken suhteen.