JA ahdistaa yhdessäolo, mennyt ajat sitte platoniseksi. Pelkkä ajatus loppuelämästä tämmöisenä tekee olon kurjaksi ja sitten se MUTTA....Eroaminenkin on kamalaa ja toinen ei edes aatoksiani aavista. Tunnen hänen kanssaan meneväni tavallaan hukkaan. Milloin annoin elämäni valua tämmöiseksi, voi hyvä Jumala?!!!!!
10V. KIMPASSA
Elämä on shittiä
121052
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Miksi eroaminen on kamalaa? Pelkäätkö että sitten jäät loppuelämäksi yksin?
Minuakin kiinnostaa että miksi eroaminen on kamalaa. Sanot niin, mutta et sanallakaan perustele että miksi se sitä olisi. Tuo darlinin teoria on todennäköisesti oikea tosin.
Mutta varmaan ymmärrät että eivät asiat voi noinkaan jäädä kuin ne ovat. Tai voivat toki, maailmassa elää varmasti miljoonia pariskuntia jotka ovat yhdessä koska eivät uskalla/osaa/pysty eroamaan vaikka pitäisi. Toki ero ei ole se asia joka ensimmäisenä pitäisi tulla mieleen parisuhteen ongelmatilanteissa vaan ainakin itse lähtisin ratkomaan asiaa keskustelemalla ensin. Miksi suhde on platoninen? Teetkö itse asian muuttamiseksi jotain? Tekeekö vastapuoli asian muuttamiseksi jotain? Ja ENNENKAIKKEA jos kerta "toinen ei edes aatoksiani aavista" niin miksi ei?!?! Onko hänen mielestään tilanne täysin OK eli et ole sanallakaan sanonut että et pidä nykytilanteesta? Ja hän vain elää onnellisena omaa elämäänsä ilman huolen häivää?
sulla on vain yksi elämä. eroa. muuten kadut koko sun loppuelämän.
siksi koska pelkäisin jääväni yksin. ( Ei ole toista). Se ei ole pointti. Eroaminen on kamalaa koska se on!!!!!!!!!!!! Tavarat jakoon "sullemulesulle", avokin heittäytyminen veemäiseksi. Ja sen hän tekisi, niin hyvin hänet tunnen...Ja siinä vielä hänen puoleltaan katkerat tunteet jne. Ja sitten tietty mun huono omatunto sen takia. En ole ikäloppu ja sangen näpsäkkä nainen ja toinen ei sitä huomaa.
kun elämämme on mennyt tunteettomaksi. Kuuluisat sanat: ois pitänyt aiemmin alkaan toimia suhteen eteen. Häntä kohtaan ei ole enää sen kummempia tunteita jäljellä, ja hän ei mitään semmoista kaipaa. Jos joku haluu keskustella enemmän , jatkan, vaikee oikeat tuntemukset saada ykskaks esille. Olen muuten arka ja rohkeutta pitäis kaivaa esiin...
Pahoillani olen mutta minulle ei riitä tuollainen "se vain on kamalaa" vastaus. Jos kerta et pelkää jääväsi yksi ja sinulla ei ole tunteita häntä kohtaan eikä mitään halua jatkaa niin eroa. Vaikka hän kuinka vaikeaksi heittäytyisi niin sitä parempi se on teille _molemmille_ . Pääsette jatkamaan elämäänne.
Mistä siis tarkalleen koet huonoa omatuntoa? Ja miksi? Ylipäänsä sinulta tulee niin lyhyitä vastauksia että niiden perusteella on todella vaikea jatkaa mitään keskustelua jota siis tahdoit.
Tunnen huonoa omatuntoa siksi kun särkisin hänen maailmansa. Ja mulla on murkkuikäinen lapsi ja hän on ollut kuin isä lapselleni: oikeasta isästä ei isäksi ole. Ajattelen et tässäkö hälle sit kiitos kaikesta. ...
Mutta ajatuskin LOPPUELÄMÄSTÄ tämmösenä riepoo sydäntä.
Niin, mutta eroaminen minun aloitteesta tuntuu kamalan itsekkäältä...
Vitkuttelu ei asiassa auta mitenkään. Oma kumppanini tapaili selkäni takana puoli vuotta toista naista, ja antoi eron tullen ymmärtää ettei hän muka uskaltanut aiemmin erota kun pelkäsi että miten otan asian. No huonostihan minä sen otin, tietenkin, mutta elämä jatkuu. Enitenhän se vituttaa se salailu mitä hän oli harrastanut ja se salakähmäinen toisen tapailu, vaikka väittikin ettei "mitään peruuttamatonta tapahtunut". Sitten kun hän tosissaan kypsyi siihen että jättää minut, alkoi ilkeily ja ihmeellisten kommenttien möläyttely joista en tajunnut yhtään mitään kun en olisi voinut aavistaakaan että on löytynyt toinen.
Älä jää odottamaan että ihastut johonkuhun ja sen tunteen vimmalla sitten osaat paaduttaa itsesi ja erota. Eroa nyt kun näet ettei tunteita enää ole. Omallakin kohdallani meidän olisi pitänyt osata ottaa se kissa pöydälle ja selvittää keskenämme että onko suhteessamme järkeä, kun kumpikaan ei enää ollut kiinnostunut kummastakaan, minkä huomaan nyt jälkikäteen. Mutta koska mies joka oli se enemmän muutosta kaipaava ei tätä kyennyt tekemään, hän valitsi ihastua tulisesti toiseen ja sen avulla sitten uskalsi olla minulle niin ilkeä kuin mitä hän kaiketi ei olisi pystynyt olemaan ilman toista naista.
Tottakai jätetty heittäytyy hankalaksi ja voi sanoa mitä tahansa ja tehdä mitä tahansa (vaikka itse olenkin keskittynyt vain asioiden läpipuhumiseen, mikä sekään ei välillä ole tuntunut jättäjälle sopivan). Mutta se on vain kestettävä, koska ei se ikuinen odottaminen mitään auta. Tilanne on väistämättä edessä tavalla tai toisella jos mitään tunnetta siitä että voisi vielä jatkaa ei enää ole.
Kiitos!!!!! Sait mut ajattelemaan, ja olet oikeassa. Kiitos vastauksesta varsinkin sen takia koska aihe ei ollut sinulle helppo.
Kiva jos voi auttaa. :)
että eroaminen on mulle myös sen takia vaikeaa koska sen tapahtuessa mulla ei ole ketään tukena: ei ystäviä, ei sukua. Ja siksihän olen myös täällä "narisemassa"...
Ei minullakaan ollut tukea, mutta se on vaan pakko kestää. Pari sukulaista on kyllä, mutta ei he tainneet tajuta kuinka raskaasti otin eron.
Mutta tarvitseeko jättäjä toisaalta niin paljon tukea kuin jätettävä? Kun itse jätin ekassa pitkässä parisuhteessa, koin vain helpotusta. Sama juttu oikeastaan elämäni ihan ekassa suhteessa vaikka olinkin taas se jätetty, mutta suhde oli sen verran vaikea että tuntui kuin energiaa olisi vapautunut runsain määrin kun se juttu loppui.
Suhteet jotka ovat eläneet aikansa ja ovat oikeastaan jo ylikypsiä tunnistaakin siitä että kun se loppuu, tulee helpottunut olo. Oikeastaan tavallaan minulla on aika hyvä olo nytkin vaikka olin se jätetty osapuoli. Nyt on mahdollisuus tarkastella sitä suhdetta ilman että on mitään velvollisuuksia tuntea runsain määrin sympatiaa ja empatiaa toista osapuolta kohtaan, oman hyvinvointinsa kustannuksella. Ei ole enää mitään sitoumuksia siihen suuntaan ja hyvä niin.
Sille ei sitten tietenkään mahda mitään jos jätetty ei tajua mennä elämässä eteenpäin ja yrittää roikkua väkisin ja hankaloittaa elämää. Moisesta ei itselläni kokemusta onneksi sen paremmin kenkkumaisena tyyppinä kuin sellaisen kohteenakaan. Kai sitä on vain määrätietoisesti tehtävä selväksi että ei se toinen osapuoli siitä mitään hyödy että on väkisin hänen kanssaan kun ei enää tunne mitään häntä kohtaan?
Ehkä kun se eka suhde missä itse jätin ei kumminkaan ihan vuosikymmeniä ollut kestänyt niin siitä jokaiikka selvisi helpommin. Ei mieskään jäänyt paikoilleen junnaamaan vaan etsi uutta seuraa. Ja hänellä sentään oli kaikenlaisia mielenterveysongelmia, mutta se ei estänyt häntä menemästä eteenpäin.