Vanhempani erosivat n. parikymmentä vuotta sitten, isäni oli väkivaltainen. Olimme nuoria aikuisia heidän erotessaan. Ero oli meille helpotus, koska meidän ei tarvinnut olla enää huolissamme äidistämme. Näimme ja koimme sisarusteni kanssa siis väkivaltaa ja väkivallan uhkaa. Isäni oli myös hyvin hallitseva ja mustasukkainen persoona. Olen kärsinyt koko aikuisikäni paniikki- ja ahdistukohtauksista jotka ovat kuitenkin nyt alkaneet helpottaa. Sain yllättäen kuulla että vanhempani aikoivat palata vuosien erossa olon jälkeen yhteen. :( Tällä hetkellä olo on todella paha, juuri kun tulevaisuus alkoi pitkästä aikaa tuntua valoisalta. Pelkään että isäni käyttää väkivaltaa uudestaan äitiini koska hän ei ole koskaan käsitellyt käytöstään eikä näe siinä mitään vikaa. Uutisen jälkeen olen tuntenut itseni surulliseksi, on fyysisiä oireita kuten sydämmen tykytystä ja pahoinvointia. Olen miettinyt onko lapsuudessa koetut traumat jotenkin aktivoituneet. Olen myös pitkästä aikaa saanut hyvin pahoja paniikkikohtauksia. Olen miettinyt usein miten muut lapsuudessa väkivaltaa nähneet ovat selvinneet. Varsinkin silloin jos tilanne on jatkuntu kotoa pois muuton jälkeen. Tai vanhempi on löytänyt toisen väkivaltaisen puolison.
miten lapsuukodin väkivalta on vaikuttanut
aikuinen lapsi
242083
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Minullakin samankaltaisia ikäviä kokemuksia. Siksi haluan ehdottaa sinulle toimintamalleja. Jos tunnet että ne auttaisivat. Olet huolissasi äidistäsi? Aavistat, että vanhempasi eivät ole siirtyneet menneestä, käsitelleet vaikeuksiaan vaan ajautuvat juuri niiden takia jälleen yhteen ja sinä tiedät ettei siitä hyvä seuraa? Ilmoita äidillesi vakavasti, että katkaiset kaikki yhteydet jos he palaavat yhteen. Kerro, ettet kestä, oireilet, etkä halua elää niin. Perut heidän vanhemmuuden. Et voi auttaa. Tee aivan selväksi tämä äidillesi. Sitten irtaudut menneen kauhukuvista ja pidät huolen itsestäsi.
Itselläni oli myös n. 20 tietämissä paniikkiahdisuskohtauksia, mutta onneksi ovat iän myötä hävinneet melkein kokonaan. Lapsuuteeni kuului niin henkinen kuin fyysinen väkivalta joka suurimmaksi osaksi kohdistui äitiini. Nämä eivät koskaan varmaan keneltäkään unohdu, mutta asioiden käsittely, puhuminen oikeastaan on ollut minun tapani selvitä. Ok, vieläkin vanhempani ovat liitossa, mutta olen sillä tapaa irtautunut, etten enää murehdi äitini kohtaloa. Korkeintaan koen välillä vihantunteita siitä, miten ihminen antaa kohdella itseään niin. Varmaan myös sellainen rakkaudettomuuden tunne on jäänyt sisääni kaihertamaan. Itsetunto on pitänyt kasata palasista ja voin sanoa, että nyt 40 vuotiaana alan ehkä olemaan kutakuinkin ehjä ihminen. Tälläiset jättävät aina jälkensä, mutta ehkä niistäkin voi tehdä myös voimavaran itselleen. Miettii mistä kaikesta on selvinnyt ja sekin antaa jo sellaista vahvuutta sekä uskoa selvitä eteenpäin elämässä. Edelleen olen ehkä liiankin tuntosarvet pystyssä oleva ihminen, kilttikin (josta yritän päästä eroon) pitkälti varmaankin juuri lapsena kun on pitänyt olla ns. varuillaan sekä ilmeistä ja eleistä joutunut tarkkailemaan milloin seuraavan kerran isä lyö äitiä tai mitä tänä yönä tapahtuu. Otin lapsena sellaisen piristäjän ja reippaan tytön roolin. Yritti tehdä kaikensa, että äidillä olisi hyvä olla. Näistä irti pääseminen ja oman itsensä löytäminen sekä tunteidensa kirjon hyväksyminen/läpikäyminen on vienyt oman aikansa. Mitä sanoisin ihmiselle miten selvitä? Puhumalla, avoimuudella, hyväksymällä kaikki ahdistukset ja negatiiviset tunteet eikä paeta niitä, sekä muistaa, että jokainen ottaa vastuun omasta elämästään. Onhan se ahdistavaa ja surullista nähdä jos vanhemmat jatkavat onnettomassa liitossa, mutta sen verran pitää olla tervettä itsekkyyttä ja uskaltaa irtautua vaikka pahalta tuntuukin. Pahimmassa tapauksessa oma elämäkin ja mielenterveys menee toisten ongelmien takia.
Kiitos vastauksista, olen miettinyt tuota että kertoisin ihan suoraan miltä musta tuntuu. Ja yritän ajatella että ansaitsen parempaa kuin jatkuvan huolehtijan osan. Tuo reippaan tytön rooli kuulostaa niin tutulta. Mulla auttoi paljon paniikkikohtauksiin kun annoin itselleni luvan surra asioita ja tuntea vihan tunteita. Hienoa kuulla että näistä asoista pystyy myös irtautumaan.
Vielä 57vuodenpäässä; muistan kuinka "kusin" housuihin, kun isä "kuritti" äitiä.
Isän "kasvatusta" päätin ja vannoin; etten koskaan mene naimisiin en elänyt koskaan http://fi.wikipedia.org/wiki/Oidipuskompleksi vaihetta ja koko kotona asumisaikani pidin vanhempieni avioliitoa esimerkkinä siitä mitä en halua.
Tuo esimerkin voima sai aikaan sen etten koskaan halunnut tai halua olla kaunis seksikäs tai tavoiteltava.
Isä päälysti, vanhempien makuuhuoneen ja wc- tilat, alastomien naiset kuvilla ei ikinä halunnut aikuiseksi naiseksi.
Isä leuhki raiskauksilla, joista kertoi hyvin yksityiskohtaisesti neljän naisen väkisin "oton". Hän piti raiskausta aivan oikeana tasavertaisena tapahtumana ja naisen oma asia jos ei olisi halunnut..
Et voi valita vanhempiasi.
Et voi muuttaa vanhempiasi.
Jokainen näkee vanhempasi eri tavalla kuin sinä, tai joku muu..
Maailmassa on aika paljon orpoja niin sinäkin kun sen ymmärrät. Se että vanhempasi elävät ei muuta tosiasiaa hanki se oma elämä.
Meillä isä joi joka viikonloppu ja hakkasi äitiäni. Vanhempani erosivat kun olin murrosikäinen. En päässyt kotoani väkivaltatilanteita karkuun, koska en yleensäkään saanut näyttää tunteitani vaan piti olla kiltti tyttö ja hiljaa. En saanut suuttua enkä itkeä, vaikka olisi kuinka pelottava tilanne ollut päällä.
Kun muutin pois kotoa, alkoi tulla mielenterveysongelmia. Olin aivan sekaisin identiteettini kanssa. Syyllistin itseäni negatiivisista tunteista, niitähän ei saanut lapsuudenkodissa näyttää kukaan muu kuin isä. Moni kaverisuhdekin on alkanut siitä, että olen tutustunut johonkuhun ja alkanut mielistellä häntä. Omaa tahtoa ei oikein ole ollut. Minut on kasvatettu siten, että minun täytyy miellyttää tai muuten voi käydä huonosti...Minulle on ihan vieras ajatus, että ihmiset voisivat itse valita kaverinsa! Olen aina luullut, että ihmiset vain törmäävät toisiinsa, ja alkavat mielistellä toisiaan. Siksi olen tuntenut sosiaaliset suhteet enemmän taakaksi kuin voimavaraksi. Monen kaverin seurassa olo on ollut kuin palvelijalla, paitsi että itsehän en saanut edes palkkaa. Kavereita en toki syytä, itsehän feikkasin.
Nyt olen ymmärtänyt, ettei minun oikeasti tarvitse mielinkielin miellyttää tullakseni hyväksytyksi, minullakin on oikeus suuttua. Olisinpa tiennyt oikeuteni silloin nuorempanakin. Silloin ajattelin kuitenkin perheeni parasta enkä halunnut lähteä sotkemaan ulkopuolisia mukaan perheemme sotkuihin (vanhempani olisvat kieltäneet kertomasta kellekään). Muille kertominen olisi helpottanut omaa oloani mutta pahentanut muun perheen oloa (näin siis järkeilin) ja valitsin tietty muun perheen hyvinvoinnin. Kasvoin siis aikuiseksi ylitunnollisena ja mielistelevänä ihmisenä. Nykyisin osaan paremmin olla oma itseni.
Myöhemmin olen jutellut isäni kanssa tapahtuneista. Eräänlainen järkytys oli sekin, ettei isäni missään nimessä kadu käytöstään. Isä selittelee käytöstään omalla hankalla lapsuudellaan. Isäni ei siis kadu väkivaltaisuuttaan, hänestä se on oikeutettua. Hän vaatii rajattomasti ymmärrystä omaa alkoholismiaan ja väkivaltaista käytöstään kohtaan. Hänen mukaansa läheisen täytyy ymmärtää, muuten ei ole kunnon läheinen. Varmasti tällä hokemalla syyllisti äitiäni jatkamaan liittoa 17 väkivallantäyteistä vuotta. Toisaalta, jättihän hän itsekin väkivaltaisen isänsä. Miksi sitten meidän täytyisi rajattomasti ymmärtää häntä. Ja toisaalta, jos ymmärtämisestä puhutaan, niin täytyisihän hänenkin ymmärtää meitä, jotka olemme kyllästyneet väkivaltaan.
Nykyään olen alkanut olla sitä mieltä, että vaikka läheisiä tuleekin tukea, niin en kutsu läheiseksi ihmistä, joka sallii itsensä surutta käyttää väkivaltaa läheisiään kohtaan. En ole isäni jatke vaan kokonainen ihminen, jolla on oikeus määrätä itselleen rajat. Minun rajani on tuo väkivaltaisuus.
Tällä hetkellä olen edelleen hieman sekaisin, joskus tuntuu, etten osaa erottaa normaalia käytöstä epänormaalista. Varsinkin vastuu-käsitys on hankala. Kilttinä tyttönä minulle on selvää, että jokainen vastaa omasta käytöksestään ja että omaa pahaa oloa ei saa siirtää muihin. Olen oppinut myös, ettei uhrien tarvitse syyllistää itseään. Tuntuu kuitenkin, että väkivallantekojen jälkeen (esmes joukkoampumisten) aletaan sympatiseerata tekijöitä ja siirtää häneltä vastuuta pois sekä hakea syyllistä kaikkialta muualta paitsi tekijästä itsestään. Yleinen oikeustaju tuntuu vastaavan kuitenkin enemmän lapsuudenkotini arvoja, jossa syyllisestään kyllä helposti, mutta väkivalta onkin yhtäkkiä asia, joka onkin täysin sallittu ja ymmärrettävää. En ole varma, haluanko elää sellaisessa maailmassa.
Suosittelen sinulle, että puhut suoraan asiasta vanhemmillesi, muuten oma aikasi kuluu siihen, että murehdit vanhempiesi asioita.
Ikävä kyllä usein on niin, väkivaltaiset ihmiset siirtävät omat ongelmansa muille, on lähdettävä vain kävelemään, onnellinen se joka tekee sen ajoissa. Sitten he saavat huutaa tyhjille seinille.
Älkää älkää jääkö odottamaan, psykopaatti pyytää anteeksi, yksinäänkin he räyhäävät useamman vuoden.
Tuo kuulosti niin tutulta tuo toisten miellyttäminen olen myös tiedostanut sen aina ja mulla on usein tunne etten ansaitse ystävyyttä. Kun aloin tiedostaa tätä puolta itsessäni huomasin että minulla on ystäpiirissä jonkilainen kuuntelijan ja ymmärtäjän rooli ja ihmiset odottavat että olen tietynlainen ihminen. Yritän tästä roolista kovasti opetella pois, sekä yritän myös opetella keskittymään omiin tunteisiini. Ongelma on vain välillä se että tuntuu ettei tunteille ole sanoja ja käsitteitä. Ihan kuin sitä olisi vieläkin vieraantunut itsestään. Muistan että lapsena olin todella paljon omissa mielikuvitusmaailmoissani, johtuen varmasti siitä että yritin paeta kodin todellisuutta. Tuntuu että käytän tätä suojautumismenetelmää vieläkin aika paljon. Isäni myös selitti aina omaa lapsuuttaan kun yritin ottaa hänen käytöksensä puheeksi. Eli todella tuttua tuokin kirjoituksessasi. Hän ei siis kertakaikkiaan käsittänyt että hän siirtää omaa kurjaa lapsuuttaan meihin omiin lapsiinsa. Tai joskus tuntui siltä näin jälkikäteen ajateltuna että hän ei edes halunnut että meillä olisi asiat paremmin kuin hänellä. On hienoa että tunnistat rajasi. Sillä on ollut varmasti todella tärkeä merkitys itsetunnon kannalta. Olen miettinyt että toisaalta tämä vanhempien lähentyminen voi olla sysäys käsitellä omaa menneisyyttä ja ottaa lopullinen irtiotto tapahtumiin ja ennenkaikkea jatkuvaan huolehtimiseen ja huolestumiseen. Ehkäpä nyt olisi aika vihdoin ottaa selville mitä itse haluan tulevaisuudelta ja opetella omien tunteiden ja käytöksen tunnistamista.
Hei!
Mullakin on ollut yläasteelta lähtien paniikkikohtauksia ja tuntemuksia. Mietin tosi pitkään, mistä ne johtuvat. Lopulta yhdistin kohtaukset ja tuntemukset semmosiin tilanteisiin, missä koin turvattomuutta. Kasvuympäristöni on ollut epävakaa ja turvaton. Uskon että reagoin siihen näillä paniikkioireilla fyysisesti.
Isäni on käyttänyt silloin tällöin väkivaltaa äitiäni kohtaan ja pahoinpidellyt häntä. Olen nähnyt miten hän ahdistaa äitini johonkin nurkkaan, lyö tai uhkaa lyödä. Kerran muistan nähneeni kädet äidin kurkulla, vaikka kumpikaan heistä ei tätä myönnä/muista. Useita kertoja oon nähnyt tätä väkivallalla uhkailua mihin sisältyy myös henkinen väkivalta. Väkivaltaan saattaa sisältyä tönimistä, käsiksi käymistä, ravistelua, lyömistä. On raahattu hiuksista johonkin tms. Se on täydellistä alistamista millä halutaan toinen alistaa oman tahdon alle.
Jos joku kysyy, onko minulla ollut millainen lapsuus, niin rehellisesti sanoen en osaa vastata mitään, sillä en muista siitä paljoakaan. Mulla ei ole oikein mitään käsitystä siitä, miten mun päivät on menneet ja mitä olen päivisin tehnyt. Selkeimmät muistikuvat lähtee 6-vuodesta eteenpäin. Viimeisimmällä kerralla kuulemma olisi voinut käydä huonosti. Pelkään, milloin niin tulee tapahtumaan! Kotona ollessa pitää aina kuulostella ilmapiiriä ja isän mielialoja. Vastaan ei saa sanoa. Pitää miettiä, mitä voi puhua ja millä tavalla.
En ymmärrä, miksi he ovat vielä naimisissa keskenään. Aika huonon kuvan oon saanut heidän avioliitostaan enkä ikinä maailmassa haluaisi tuollaiseen liittoon joutua. Koen välillä selittämätöntä ahdistusta ja vihaa.
Joskus ahdistuksen tunne on ollut niin voimakas, että luulin kuolevani siihen. Isän kanssa pitää olla koko ajan varuillaan ja jollain tavalla valppaana. Kun hän oli poissa kotoa, tuntui kuin olisi ollut lomalla.
Näistäkin ajatuksistani ja tunteistani koen huonoa omaatuntoa.
te aikuiset naiset: Isälle pitää asiat sanoa halki. Jos hän on perheen lapsi, tai huomiohakuinen narsisti, hänet pitää saada psykiatrisen hoitoon. Ja sinne saa henkilön lääkärin lähetteellä. Näitähän miehiä riittää näköjään. Sitten voi soittaa poliisit jos isä uhkailee. Ja uhkailusta rikosilmoitus poliisille. Laiton uhkaus on rikos.
Isän kanssa ei voi näistä asioista puhua, sillä myöhemmin hän kieltää, että mitään sellaista olisi tapahtunut.
Toisaalta taas kerran sanoi, miten väkivallan syynä oli äidin ärsyttävä käytös. Hänelle on tarjottu terapiaa yleisen terveydenhuollon kautta, mutta ei ota sitä vastaan. Hänen mielestään hänessä ei kai ole mitään kummempaa vikaa. Vika on yleensä aina muissa ja muiden tyhmyydessä. Äiti ei uskalla soittaa poliisia, koska pelkää jälkiseurauksia. Näistä asioista on ihan mahdoton puhua, sillä hän ei myönnä mitään. Yleensä vika on kokijassa (=muissa) eikä tekijässä (=hänessä itsessään). Enkä sitäpaitsi missään nimessä halua joutua hänen kanssaan riitoihin, mikäli se minusta riippuu. Meitä on myös vannotettu, ettei mitään näitä asioita saa kertoa perheen ulkopuolelle. Kaikki pitää pitää omana tietonaan. Näin sitä saadaan aikaan ahdistuneita lapsia!
Jos lapsi on yli 16v. on uskottava; vain omaan elämäänsä voi vaikuttaa.
Suosittelen oman kodin perustamista.
Maailmassa ei voi muuttaa kuin itseään.
Vanhempien väleistä et tiedä kaikkea, etkä voi niissä mitään neuvoja antaa.
Jos olet opiskelija, saat opiskelija asunnon jopa edullisesti.
Hyvällä suunnittelulla, saat kodin käyttöesineet hankittua kohtalaisen edullisesti.
Jätä se muiden elämässä pörrääminen ja hanki omakoti.
Turvaa rakennat itsellesi pelkokuvia. Et voita sillä mitään. Mene elämässä omia polkujasi pitkin rakentamatta fobioita. Jos rakennat pelkokuvia sinulta jää elämä elämättä. Voita siis pelkosi ja hyväksy isäsi tuomitsemisen sijaan. Tuo käsitys "väkivaltaisesta isästä" on näivettynyt eikä ole aina sääntö.Isät voivat muuttua ja olla hyviä lapsille vaikka olisikin napakka muuten.
Tässä kohtaa kysynkin että mitä voitat ja hyödyt isäsi pelkäämisellä?
PS. .Jos et tiedä vastausta tähän, pelkosi on turhaa.
On ollut samanlaisia oireita eli paniikki- ja ahdistukohtauksia nuorempana. Ne alkoivat 16-vuotiaana lukiossa. Sitä ennen olin aika kapinallinen ja rohkea, että menin vaan ja tein kaikkea, mistä olin kiinnostunut. Kolmen vuoden terapian ja nuoruusiän masennuksen jälkeen täytyy todeta, etten ole niistä kokemuksista täysin toipunut vieläkään. Ihmissuhderintamalla ei hyvin pyyhi. Minulla on varsinkin nyt kolmekymppisenä noussut piilevää katkeruutta, että miksi minun pitikin syntyä perheeseen, jossa oli perhehelvetti valloillaan. Se on vaikuttanut mm. siihen, että en helposti luota ihmisiin enkä päästä lähelle. Olen pelännyt paljon. Olen jättänyt ihmisiä, koska ne ovat olleet renttuja ja hyväksikäyttäjiä. Minut on jätetty, koska olen ollut niin hankala, pelokas, epätoivoinen ja rakkautta janoava. En ole vieläkään pystynyt tajuamaan monia käyttäytymisiäni, että mitä ajattelin silloin. Se on se malli, minkä saa kotoa.
Olen sitä mieltä, että jos ei jaksa hoitaa lapsia ja elämä on yhtä helvettiä, niin ei tänne niitä ainakaan lisää tarvitse tehdä. Ei tänne maailmaan tarvitse tehdä yhtään onnetonta ihmistä enempää. Olen ihan kiitollinen siitä, että olen saanut elää, mutta olisin niin halunnut syntyä toiseen perheeseen. Se on hirveää katseltavaa, kun tavarat ja koti hajotetaan, rikkinäisiä astioita siellä täällä, äiti mustelmilla, isä kännissä, isä ajaa äitiä takaa puukon kanssa, äiti laukoo suustaan rivoja sanoja, joita ei kenenkään pitäisi kuunnella. Toinen olisi pitänyt laittaa sairaalaan lepäämään, toinen alkoholiparantolaan ja lapset sijaiskotiin. Rauhallinen perhe olisi ollut niin paljon kivempi, jossa ei olisi ollut hulluutta. Isä olisi ollut esim. historiantutkija ja hän olisi illallispöydässä kertonut kaikkia mielenkiintoisia tarinoita. Miten paljon mielenkiintoisempaa se olisi ollut? Tai että äiti olisi ollut kiinnostunut läksyistä ja kehunut, voi kun kiva, että sinulla on näitä kiitettäviä numeroita sen sijaan, että itkee, huutaa ja raivoaa päivät läpeensä, kuinka mies on täysi sikapettäjä ym. homo. (lieviä ilmaisuja...)
En tiedä, autaako mikään terapia tai mikään muukaan. Ehkä ihmisen on tajuttava itse jotain oleellista. En aliarvioi ihmisten kärsimyksiä, todellisia kärsimyksiä. Ripsien pidennyksien aiheuttama putoamistrauma tai Viffe-koiran vatsavaivat eivät ole maailman suurimpia kärsimyksiä. Se, että ihmiset joutuvat kaikkialla maailmassa kokemaan sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa ja kukaan ei puutu siihen. Se on rankkaa. Ajatella, olet fyysinen, henkinen ja sielullinen olento ja joku tulee sinun reviirillesi, pahoinpitelee, lyö ja jopa yrittää tappaa. Minun järkeni ei tähän riitä. Miksi?
Kuulostaapa tutulta nämä kaikki tarinat. Olen osannut jo kauan yhdistää ahdistus- ja paniikkikohtaukseni lapsuuden kokemuksiini, mutta vasta tätä keskustelua lukiessani tajusin, kuinka vahvasti myös ärsyttävä tapani mielistellä muita ihmisiä ihmissuhteissa liittyy väkivallan uhan alla elämiseen.
Olen käynyt parin vuoden ajan EMDR-terapiassa ja sitä ennen tavallisessa psykoterapiassa. Olen saanut EMDR:stä todella suurta apua. Siellä on nimenomaa keskitytty juuri niihin traumaattisiin kokemuksiin ja niihin liittyvien tunteiden helpottamiseen. Menneisyyden tapahtumien läpi käynti EMDR:n keinoin on poistanut ahdistusta nykypäivästä, ihan kuin suuri taakka olis nostettu harteilta pois.
Työtä on vielä paljon, mutta tällä hetkellä oloni on kohtuullisen hyvä. Itseluottamukseni on vahvistunut, seison enemmän omilla jaloillani, enkä murehdi vanhempieni kohtaloa (jotka ovat myös, kuten monen muunkin vanhemmat edelleen yhdessä, huolimatta kaikista aivan käsittämän sairaista tapahtumista ). Annan äitini tehdä omat ratkaisunsa elämässään, enkä tunne enää vastuuta äidin turvallisuudesta. Aikuinen ihminen vastaa itse itsestään. Minä elän omaa elämääni, eikä minun kohtaloni tarvitse olla yhtä onneton kuin äitini kohtalo. Tämän kaiken olen sisäistänyt terapiassa :).
Voin lämpimästi suositella hyvän terapeutin etsimistä kaikille, joilla on ollut lapsuudessaan väkivaltaisia kokemuksia. Kokemuksemme ovat oikeasti olleet aivan käsittämättömän kamalia ja harva niistä selviää yksin tai vaikka joten kuten pärjäisi niin ainakaan ilman sivuvaikutuksia kuten nykypäivään seuraavaa ahdistusta ja pelkoa. Paljon voimia ja haleja kaikille :) sekä uskoa parempaan tulevaisuuteen :).
Ja yksi asia, mikä kannattaa pitää kirkkaana mielessä on, että SE ON NYT OHI! Vaikka kurja lapsuus harmittaisi, niin se on MENNEISYYTTÄ, eikä siihen tarvitse onneksi enää koskaan palata, mikä helpotus :). Nyt aikuisena on onneksi mahdollisuus päättää, millaisissa ihmissuhteissa tai perheessä haluaa elää. Lapsuus kestää n. 20 vuotta ja aikuisuus hyvällä tuurilla jopa yli 60 vuotta, joten tehdäänpä siitä ajasta niin mukavaa kuin mahdollista. Me kurjan lapsuuden eläneet olemme todella ansainneet sen. Sitä paitsi silloin kuin katkeruus meinneisyydestä iskee, kannattaa ehdottomasti muistaa, että on olemassa myös niitä ihmisiä, joilla on ollut onnellinen lapsuus, mutta sitten aikuisena asiat ovat menneet päin pee:tä syystä tai toisesta. Ennemmin niin päin että kurja lapsuus kuin kurja aikuisuus ;).
Vielä keski-iässäkin tuntuu lapsuuden epävarmuus.
On vain päätettävä ettei anna kauhun tunteilleen periksi.
Huomasin tulkitsevani jopa ystävällisyyden väärin - sitten huomasin henkilö oli todella sellainen ja oli vaikea ottaa vastaan hänen kiltteyttään.
On ihanaa saada rohkaisua ihan vierailtakin ihmisiltä.
Kiitän joka hetkestä!
paha juttu
Minulla on lapsuuden kodissani ollut väkivaltaista käytöstä, tosin ei sellaista, joka olisi kohdistettu fyysisesti kehenkään perheen jäseneen. Eikä se ollut isä. Nyt huomaan, että olen avioliitossa miehen kanssa, joka on äärettömän samankaltainen tämän oman perheeni väkivaltaisesti käyttäytyvän jäsenen kanssa. Äkkipikaisuus, toisen syyttäminen omista vioista. Mielestäni ei ole kaukaa haetua sanoa, että molemmissa on narsistisia piirteitä. Hän tekee jatkuvasti asioita, jotka loukkaavat minua. Kun asiallisesti kysyn syytä käytökseen, hän kieltää kaiken ja saa raivarin. Kääntää kaiken syykseni. Nyt olen tullut tieni päähän. En enää mieti kuka on oikeassa, vaan kohtaan asian laajemmasta näkökulmasta. Minulla ei ole hyvä olla. Hän tekee asioita, jotka ovat loukkaavia minua kohtaan. Ei ihminen tarvitse muuta syytä lähteäkseen suhteesta. Jos on paha olo, joka selvästi aiheutuu toisen käytöksestä, niin ei tarvita muuta. Jokaisella on velvollisuus kasvaa. Jos toinen ei ole milläään tavalla halukas korjaamaan käytöstään, niin on ihmisen oikeus lähteä pois suhteesta, joka ei tunnu hyvinvontia edistävältä.
Alotin blogin kirjoittamisen aiheesta, vielä toistaiseksi nimettömänä oman turvallisuuteni vuoksi. Ongelmia edelleen äitini kanssa on ja vertaistukikirjan kirjoitustyö on aluillaan.. En tiedä onko tästä muille tukea, itseäni kirjoittaminen on helpottanut paljon, se on mun loppurutistus jättää asiat vihdoin taakseni. Blogi on todellakin vasta alkumetreillä joten tekstiä sieltä vielä puuttuu paljon.
http://sarkyvaaedelleen.blogspot.fi/
Oon vieläkin aika nuori, oon 18v. Mut nuorempana oon nähny paljon perheväkivaltaa. Mun vanhemmat eros ku olin 4v. Iskä ei mun muistaakseni koskaan ollu kovin väkivaltanen mun äitiä kohtaan, mutta siitä se alamäki sit alko.
Isän jälkeen äiti seurusteli yhen miehen kanssa. Ja kun tää mies joi (mitä se tais tehä aika usein) se muuttu väkivaltaseks. Aina baari-iltojen jälkeen se löi äitiä. Se hakkas mun muistikuvien (ja äidin kertomusten) mukaan äitiä monta kertaa, mun silmien edessä liian monesti. Itkin ja anelin aina ettei se satuttais äitiä, mut en mä voinu mitään muuta tehä. Muistan ku se kerran löi äitiä niin että äiti kaatu polvilleen maahan. Mä itkin ja huusin sille miehelle, luulin että se oli tappanu mun äitin. Mut äiti sit nousi ja sano että se on kunnossa, lähetti mut etsimään sen silmälaseja huoneesta mihin se mies ne oli heittäny. Ja joskus ku olin ollu iskäni luona viettämässä viikonloppua niin tää mies oli kuulemma hakannu äitin sairaalakuntoon. Olin iskän mukaan saanu jonku paniikkikohtauksen. Ne sit eros sen jälkeen ku tää mies oli kännipäissään menny mun ja äidin kotiin ja hajottanu vasaralla meidän kaikki kalliit tavarat, pianon ja telkkarin näin esimerkiks.
Seuraava mies ei ollu väkivaltanen. Se oli työtön ja nautti myös viinasta. Muistaakseni se löi äiti vaan kerran. Mut sillonkin äiti kyllä menetti kuulonsa siitä korvasta moneks kuukaudeks.
Seuraava mies tuli aika nopeesti siihen perään. Sekään ei ollu väkivaltanen, se oli hyvissä töissä ja se oli kai ihan mukava mies. Kunnes eron hetkillä tää äijä ryyppäs hirveesti ja alko käyttäytyyn väkivaltasesti. Kerran se nosti äitin rinnuksista seinälle ja kaato vessan lattialle. Pelkäsin ihan saatanasti että se tappaa äitin, mut hengissä me siitäkin selvittiin.
Sen jälkeen asuttiin äitin kanssa aina kahdestaan. Kai siinä välissä oli muutama mies, mutta ei ketään väkivaltasta tai mulle kovin läheistä. Jokatapauksessa mun elämä meni päin persettä. Jo sen viimesen väkivaltasen miehen aikaan aloin iltasin voimaan huonosti. Sain paniikkikohtauksia, ahdisti ihan sairaasti. Varsinki sillon ku ne oli baarissa ja olin yksin kotona. Sit ku ne eros, nää ongelmat vaan paheni. Lopetin harrastuksen jossa olin ihan hyvä vaan sen takia että mua ahdisti niin paljon, sain paniikkikohtauksia ja lopulta en pystyny nielemään. Olin lastenpsykiatrian osastolla pari kertaa sen nielemisongelman takia ja ne päätteli että se johtuu mun menneisyydestä. No, sit pystyin taas syömään ja elämä jatku.
Mut sit jouduin 14 -vuotiaana lastenkotiin koulunkäyntiongelmien ja mun ja äidin tappeluiden vuoks. Me tosiaan riideltiin aina, ja välillä käytiin toistemme kimppuunki. Mut vuodessa meidän välit palas tosi hyviks ja ollaan muutaman kerran juteltukki tosta menneisyydestä. Mut sain edelleenki iltasin sellasia paniikkikohtauksia aina välillä. Vähän ennenku mut huostaanotettiin äiti rupes seurusteleen taas yhen miehen kanssa. Kesti kauan ennenku suostuin luottaan siihen mieheen, siihen ettei se satuta äitiä. Ekojen pahojen riitojen aikana varauduin siihen että nyt sattuu äitiä, mutta se mies ei oo viiden vuoden aikana kertaakaan satuttanu äitiä. Ei ees baarireissujen jälkeen. Niitä kyllä on aika harvoin, äiti on saanu elämänsä kasaan. Se kävi jossain ryhmäterapiassa ja sai siitä vissiin apua. Se on vihdoinki onnellinen ja se on mulle tärkeintä. :)
Ite kärsin vieläkin paniikkihäiriöstä ja ahdistuneisuudesta. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelkoo enkä osaa luottaa ihmisiin. Voin sanoo että luotan tässä maailmassa tasan yhteen ihmiseen. Ja seki oli sen mun lastenkodin yks mulle tärkee työntekijä, joka pelasti mut sillon ku olin pahimmassa kuopassa reilu vuosi sitte. Ku en pystyny käymään ees pienessä kaupassa koska ahdisti ja pelkäsin paniikkikohtauksia niin paljon. Nyt asun kuitenki omassa kämpässä, mut edelleenki ahdistaa ja saan paniikkikohtauksia välillä. Kai tollanen menneisyys jälkensä jättää.
Ja sori tällänen jumalaton romaani. :D
Jos nyt vielä lisään pari juttua mitä unohtu mainita. :D
Asuin tosiaan siä lastenkodissa aina täysikäseks asti. Ja täytyy lisätä tohon seurauksiin mitä toi lapsuus on jättäny niin en oo seurustellu vielä tähänkään ikään mennessä kertaakaan. Sen takia etten luota ihmisiin, ja sen takia että pidän itteeni täysin paskana ja epäonnistuneena, rumana ihmisenä. Mulle on suunniteltu terapian alottamista, mut en mä tiiä pystynkö sitoutuun sellaseen.
Ja tosiaan mun iskä ei oo kamalan väkivaltanen ollu, ainakaan äitiä kohtaan. On se joskus vähän sen naisystäviä töniny ja heitelly tavaroilla mutta ei sen kummempaa. Mutta aina ku olin isän luona ja se riiteli sen naisystävän kanssa niin mun oli pakko peittää korvat ja itkee yksin jossain toisessa huoneessa. Pelkäsin niin paljon että jompaa kumpaa sattuu.
Ja en muista kenen miehen kanssa äiti sillon seurusteli, mutta muistan sen ku aina ku äiti tuli toivottaan mulle hyvää yötä niin sanoin sille aina näin: "Äiti lupaa ettette te riitele tänään." Koska pelkäsin että jos ne riitelee niin se mies satuttaa äitiä sillä välin ku nukun. Äiti aina lupas, mutta voiko sellasta lupausta pitää... En muista.
Mutta niin tälläsiä kokemuksia ja seurauksia mulla on, lapsuuskotien väkivallasta. Väkivallasta joka ei koskaan kohdistunu suoranaisesti muhun, mutta se oli jo tarpeeks kamalaa kattoo kuinka äitiä hakataan.
Se paska mitä on joutunut kokemaan lapsena on jättäny minuun ainakin pysyvät arvet. itsellä on vaikea luottaa vieläkin ihmisiin ja itken vieläkin asioita jotka mulle on lapsena tapahtunut.. itse olen nyt siirtänyt oman lapsen hankintaa ainakin siihen asti että oma elämä alkaisi vähitellen tasapainoutumaan henkisesti että perheenki puolesta
En tiedä vanhempiesi taustoja sen tarkemmin niin en osaa ottaa kantaa heidän parisuhteeseensa. Kuitenkin riitaan tarvitaan kaksi ja ongelmat ovat jossain syvemmällä. Niistä ei vaan aina pystytä puhumaan?
Miehenä suhtaudun kriittisesti "äitimyyttiin". Olen nähnyt tilanteita, joissa molemmat aikuiset "mittelee" toisiaan ja molemmissa on vikaa.
Toisaalta onhan isäsi voinut saada asiaan apua ja saanut "frustraationsa" hallintaan?
Lapsiperheisiin kuuluu luontaisesti tietynlaista univajetta ja väsymystä ja väsyneenä tulee tehtyä virheitä.
Paniikkikohtauksiisi voit hakea apua vaikka psykiatriltä. Ei ole mikään häpeä hakeutua ammattilaiselle ja mahdollisesti saat lääkitystä tai peräti lausunnon, jolla voit hakeutua psykoterapiaan, jonka kela-osin kustantaa?
On myöskin "maksuttomia" keskustelunumeroita, joissa voit asiaasi purkaa. Netistä varmaan löytyy?
Hei kaikille!
Todella hienoa, että aihe on herättänyt paljon keskustelua ja näin moni on uskaltanut jakamaan omia kokemuksiaan tänne! Väkivalta ei missään tilanteessa ole oikeutettua ja vaikkei itse henkilökohtaisesti olisi kokenut väkivaltaa, jättää sen näkeminen ja todistaminen yhtälailla arpia. Usein väkivaltaan liittyy myös häpeää tai syyllisyyttä ja sen takia ei välttämättä haluta puhua asiasta tai hakea apua. Omien kokemusten ja tunteiden käsittely ja työstäminen voi tuntua vaikealta, mutta se kannattaa!
Jos menneisyydessä tapahtuneet kokemukset aiheuttavat edelleen ahdistusta tai paniikkihäiriöitä, suosittelen juttelemaan siitä jonkun kanssa. Paniikkikohtaukset ja ahdistus usein rajoittavat elämää ja jokaisella on oikeus elää ilman pahaa oloa!
Ei siis ole liian myöhäistä hakea apua, vaikka tapahtumista olisi vuosiakin aikaa. Ikävät kokemukset eivät koskaan varmastikaan unohdu, mutta niiden kanssa voi oppia elämään. Usein siihen tarvitsee kuitenkin ammattilaisen apua ja asioiden työstämistä. Toisilla helpottaa jo jos saa puhua kokemuksistaan ja tunteistaan jollekin turvalliselle läheiselle ja toisaalta jollekin voi olla helpompaa kertoa asiasta ensin tuntemattomalle henkilölle. Tärkeintä on kuitenki asiasta puhuminen!
Laitan tähän muutamia linkkejä, joista voi saada apua ja tietoa:
Turvakodeilla on esimerkiksi avopalveluita, kuten vertaisryhmiä ja keskusteluapua väkivaltatyön ammattilaisen kanssa. Tässä on linkki sivulle, josta löytyy lista paikkakunnista, joissa on tarjolla turvakodin avopalveluita. https://www.turvakoti.net/site/?lan=1&page_id=121)
Ja jos kasvokkain puhuminen tuntuu vielä vaikealta, on Nettiturvakodilla tarjolla kahdenkeskisiä chattiaikoja väkivaltatyön asiantuntijan kanssa. Chatissa voit jutella nimettömänä ja täysin luottamuksellisesti. Chattiaikoja voit varata täältä. https://www.turvakoti.net/site/?lan=1&page_id=7.
Nettiturvakodin sivuilla on myös mahdollisuus lukea muiden selviytymistarinoita tai kirjoittaa itse oma tarinansa ja sitä kautta kannustaa muita hakemaan apua! (https://www.turvakoti.net/site/?lan=1&mode=forum&topic_id=7).
Paljon voimia kaikille ja rohkeutta avun hakemiseen!
Jenna, Nettiturvakodin vapaaehtoinen