Olemme seurustelleen avopuolisoni kanssa kohta 6vuotta ja meillä on n.2vuotis lapsi.
Jo suhteemme alussa, en oikein tiennyt, että oliko se sitä mitä halusin ja meille tuli monta kertaa keskusteluja aiheesta. Joka kerta, kun keskustelimme, asia aina päättyi niin, että tunsin syyllisyyttä ja päätin, että okei yritetään nyt vaan...
Sama asia on toistunut n.2kk välein melkeimpä koko seurustelumme ajan.
Kun tulin raskaaksi, olin kai vaan taas niin sinisilmäinen ja toivon, että ehkäpä ne tunteen muuttuisivat parempaan suuntaan, mutta ei.
Nyt tuntuu, että olen itse jo luovuttanut asian suhteen ja tuntuu niin pahalta nähdä kuinka toinen on niin rakastunut edelleen ja haluisi yrittää...
Olen taas samassa pisteessä, ja tuntuu, että ehkäpä sitä taas pitäisi vaan yrittää....
Tuntuu aina, ettei kukaan (eikä varmaan voikkaan) tietää miltä musta asia tuntuu...
Tottakai asioihin varmasti vaikuttaa sekin, että olen ollu kotona nyt melkein 2vuotta ja haluaisin jo päästä niin sanotusti ihmisten ilmoille..
Kertokaa, joku miltä tää kuulostaa ulkopuolisen näkökulmasta???
Jo suhteemme alussa, en oikein tiennyt, että oliko se sitä mitä halusin ja meille tuli monta kertaa keskusteluja aiheesta. Joka kerta, kun keskustelimme, asia aina päättyi niin, että tunsin syyllisyyttä ja päätin, että okei yritetään nyt vaan...
Sama asia on toistunut n.2kk välein melkeimpä koko seurustelumme ajan.
Kun tulin raskaaksi, olin kai vaan taas niin sinisilmäinen ja toivon, että ehkäpä ne tunteen muuttuisivat parempaan suuntaan, mutta ei.
Nyt tuntuu, että olen itse jo luovuttanut asian suhteen ja tuntuu niin pahalta nähdä kuinka toinen on niin rakastunut edelleen ja haluisi yrittää...
Olen taas samassa pisteessä, ja tuntuu, että ehkäpä sitä taas pitäisi vaan yrittää....
Tuntuu aina, ettei kukaan (eikä varmaan voikkaan) tietää miltä musta asia tuntuu...
Tottakai asioihin varmasti vaikuttaa sekin, että olen ollu kotona nyt melkein 2vuotta ja haluaisin jo päästä niin sanotusti ihmisten ilmoille..
Kertokaa, joku miltä tää kuulostaa ulkopuolisen näkökulmasta???
Vastaukset 7
Vanhimmat
nuoren ämmän haahuilua.....pitäs päästä pilettämään prinssin kanssa, heti kaikki mulle !
Oma itse on hukassa ja vastuunkantoa ei ole.....syytellään muita, ei kun se ja se se ei oo semmonen, kuvitellaan että aina pitäs mennä korkealta ja kovaa, sitten itketään verta kun hertta-sarja ei toteudukkaan normaalielämässä.
Jätä se penska sille äijälle ja lähde vetään....uskalla kerrankin tehdä jotain ITSE, mutta ota siitä myös vastuu..........
Noh' Miltäs kuulosti.....??
Kuvittele, että se sun mies on viimeinen mies maailmassa ja kaikki naiset haluavat hänet. Tosiasia on vaan se, että vertaat häntä kaikkiin muihin miehiin, mutta jos et olisi ikinä tavannutkaan muita miehiä niin et tekisi näin. Ongelma on siis sinun päässäsi.
Hanki itsellesi oma työpaikka ja muutakin elämää, niin perhe ei ole ainut elämäsi lähde. Sinun kuuluu muutenkin elättää itsesi ja lapsesikin, kun kerran olet hänet hankkinut, et voi lykätä kaikkea miehen harteille ja sitten väittää häntä yksin vastuulliseksi kaikesta. Kun olet lapsen hankkinut, niin on vähän turhan myöhäistä sanoa, ettet tiedä mitä haluat. Elämä ei ole unelma, vaan palaa reaalimaailmaan.
Pointtihan ei siis ollut se, että kaipaisin muita miehiä tai varsinkaan jättää lastani pois elämästäni!
Meillä vaan ei ikinä ole ollu mitään yhteistä ja all most joka asiasta tulee sanomista jommalta kummalta.
Mutta kai se sitten niin on, että pitää tyytyä tähän omaan pahaan oloon ja niellä se.
Kiitos mielipiteistänne.
Ei voi sanoa kyllä muuta kuin sen, että näille palstoille kirjoittelee vain sellaiset ihmiset, jotka ovat itse jumittuneet iän aikaiseen parisuhteeseensa ja sitten katkerana kirjoittelevat, jos joku muu haaveilee paremmasta elämästä. Tottakai sinulla on oikeus toivoa ja haaveilla jostain muusta, kuin nykyisestä parisuhteesta. Jos olet oikeasti onneton, lapsesi tulee tulevaisuudessa kärsimään monin verroin enemmän siitä, että pysyt onnettomana, kuin että hankkisit itsellesi parempaa ja olisit onnellinen. Miten kauhea kohtalo on lapsella, joka kokee syyllisyyttä siitä, että äiti uhrasi elämänsä minun takiani. Ole siis viisaampi ja tule onnelliksi.
Ota huomioon kuitenkin myös se, että lapsella on oikeus molempiin vanhempiin ja tasapainoiseen perhe-elämään. Vaihtamalla mies voi parantua tai sitten ei. Monet sinkut ovat yksinäisiä ja hyvän miehen huomaa vasta kun sen on menettänyt. Noh, jokainen meistä tekee virheitä. Voi olla, että olet jämähtänyt tuohon suhteeseesi liian helposti. Done that, been there, get a t-shirt. Ei se silti tarkoita, että pitäisi erota. Tunnusta itsellesi, että tämä nyt ei ole ehkä sitä, mitä hain. Silti tämä voi olla minulle se oikea parisuhde- nyt vain on vaikeaa. Ole rehellinen itsellesi. Siitä kaikki lähtee. Älä yritä väkisin vaan tunnustele mielessäsi mikä tuntuu oikealta. Se sinulle oikea päätös muovautuu mielessäsi kyllä ajan kanssa. Luota siihen ja ole rohkea. Tärkein suhde elämässä on suhde itseesi.
vaan että, sun olis ehkä kannattanut miettiä sitä ENNEN kuin tarkkaan harkiten ja yhteisellä päätöksellä päätitte hankkia lapsen.
Yritäpä nyt konkreettisemmin selittää miksi sinulle tulee näitä epäilyksiä suhteen laadusta ja miehen sopivuudesta? Mitä konkreettista vikaa hänessä, hänen käytöksessään on?
Kerropa myös hiukan omasta kodistasi, isästä ja äidistä, heidän keskinäisestä suhteestaan jne.
Tähän asti olemme oppineet vain, että sinulle tulee 2 kk. välein tyytymättömyyskohtauksia syystä x..