Mitenhän tätä kohta enää jaksaa. Ollaan seurusteltu kohta 5,5 vuotta ja aina vaan kaukosuhteessa. Elämä on vienyt milloin kumpaakin eri suuntiin ja aina on ollut pakko lähteä opiskelujen tai töiden takia. Aina laskettu että vielä vuosi, vielä puoli, enää pari kuukautta jne... Joskus kai tämänkin täytyy loppua? No nyt olen koko kevään niin kovasti odottanut että poikaystävän piti ennen juhannusta päättää koulunsa ja muuttaa luokseni asumaan, niin että voitaisiin aloittaa vihdoin ihan oikea parisuhdearki. No nyt hän lähteekin ehkä töihin 400km päähän puoleksi vuodeksi.
Ei voi kieltää lähtemästä. Olemme molemmat nuoria, minä 24 poikaystävä 25 ja jotenkin sitä omaa uraa ja elämää on rakennettava. Helppoahan se olisi jos olisi opiskellut jonkun yleisen ammatin, ja töitä saisi mistä vaan. Mut on tämä rankkaa, pikkuhiljaa sitä alkaa miettiä, että työ/opiskelut vai perhe. Kumpi sitä loppujen lopuks on tärkeempää tai tekee enemmän onnelliseks?
Ei voi kieltää lähtemästä. Olemme molemmat nuoria, minä 24 poikaystävä 25 ja jotenkin sitä omaa uraa ja elämää on rakennettava. Helppoahan se olisi jos olisi opiskellut jonkun yleisen ammatin, ja töitä saisi mistä vaan. Mut on tämä rankkaa, pikkuhiljaa sitä alkaa miettiä, että työ/opiskelut vai perhe. Kumpi sitä loppujen lopuks on tärkeempää tai tekee enemmän onnelliseks?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kyllä se loppuu jos molemmat haluu sen loppuvan. Mutta onko sitä halua? Sillon kun voi joutua tekemään uhrauksia ja laittamaan elämän ihan uusiksi. Miksei muka voisi sanoa että "mä tarvitsen sua". joku päivä huomaatte vielä kasvaneenne erillenne, kun kummallakin on oma elämä. se riippuu ihan siitä mihin tärkeysjärjestykseen asiat laittaa
Jep niinhän sitä ajattelis että senkun vaan tekee ne valinnat toisin. On vaan aika vaikeeta, jos on vaikka viis vuotta opiskellut yliopistossa ja tarjolla on huippu paikka oman alan hommissa ihan eri puolella suomea luopua siitä ja jäädä samalla paikkakunnalle asumaan ja töihin vaikka sit kaupan kassalle. Niin en tiedä onko sitä sitten sen onnellisempi suhteessa, jos joutuu luopumaan omista työhaaveistaan jne. Mutta ymmärrän kyllä pointin, jos olis vähän pienemmistä asioista kyse, tai jos edes olis noiden töiden suhteen varaa valita muiden kuin unelma tai ei-mitään välillä, niin vois olla vähän helpompaa.
Mun poikaystäväni asui vielä vuosi sitten englannissa. Itse opiskelen yliopistossa täällä kotona. Itsekin olisin ollut valmis jättämään yliopiston vaikka kesken, mutta vuoden kaukosuhteen jälkeen päädyttiin kuitenkin siihen ratkaisuun, että poikaystäväni muuttaa tänne suomeen. Nyt on vuosi selvitty mun opintotuilla ja sukulaisten avustuksella, hän kun ei vielä puhu kovin paljon suomea (vaikka kovasti töitä tehdään sen eteen kyllä) eikä ole siis saanut töitä. Elämä on ollut kovaa, itse olen silloin tällöin saanut tehtyä jotain pätkätöitä että ois edes kunnolla ruokaan rahaa, ja joka ikinen sentti on tarkasti laskettu että mihin se menee. Siltikään en olis missään nimessä tätä vuotta vaihtanut edelliseen jolloin oltiin erossa ja nähtiin pari kolme kertaa koko vuoden aikana. Mä olen onnellinen. Kaikesta huolimatta. Meille vaan tämä oli se oikea ratkaisu, koska meille ei elämässä mitään muuta tärkeempää ole kuin se yhteinen elämä, muusta viis.
En tiedä auttoiko sua mitenkään, mutta muista aina että kysymys on valinnoista. Koska tollasessa tilanteessa useinm alkaa katkeroitua ja syyttää elämää siitä kun kaikki menee penkin alle. Ehkä jos mielessä pitää se että tää oli kuitenkin sun valinta, sitä kesgtää hiukan paremmin ja pidempään. En tiedä. Mutta mä en uhrais loputtomiin elämääni pelkällle työlle ja koululle.
Nuorina on tapana kokeilla sitä suhdetta ja punnita eri vaihtoehtoja, mikä onkin hyvä asia. Jos rakkaus on sokeata, se on sellaista lentoa, jopa matalalentoa puskaan, että välillä olisikin toivottavaa kuunnella järjen sanaa. Ja yleensä vanhemmat näkee sivusta selkeästi, vaikka eihän ne nuoret halua kohdata totuutta liian läheisen ihmisen suusta.