Aikaa on lähes kolme vuotta kun elämäni meni palasiksi kun mieheni kertoi 15 avioliittovuoden jälkeen, että hänellä on ollut suhde lähes kahden vuoden ajan toiseen naiseen. Meidän oma suhteemme oli siinä vaiheessa aikamoista mylläkkää, neljänkympin kriisit lähestyivät, lapset olivat kasvaneet pois vaipoistaan, aikaa alkoi olla myös meille aikuisille ja niille ajatuksille, mitä tästä elämästä halusimme. Suhteemme oli kuitenkin hyvä ja rakastimme toisiamme (paradoksaalista kyllä, vaikka mieheni petti!).
Ensimmäinen vuosi meni sumussa ja sen miettimisessä, että voinko jäädä vai voinko lähteä. Rakkautta oli kuitenkin jäljellä niin paljon, että pelkän loukkaantumisen ja pettymyksen takia lähteminen ei onnistunut. Mies myös järkyttyi minun reaktiotani, ei ollut tajunnut miten tärkeä ja rakas hän olikaan ollut minulle. Oli luullut, että minä olin ollut viimeiset vuodet suhteessa jalka kaasulla ja rakkauden loppusuoralla.
Päätimme alusta asti yrittää yhdessä. Ensimmäiset kuukaudet tein miehelleni selväksi, että minä kestän lähdön, enkä halua, että hän jää suhteeseen minkään muun syyn takia kuin minun. Omien sanojensa munkaan, hän ei ollut kertaakaan harkinnut jättämistäni, eikä tarvinnut harkinta-aikaa silloinkaan. Vaadin silti sitä ja käskin hänen lähteä kahdeksi viikoksi miettimään asiaa. Ja jos hän palaisi, niin hänellä ei olisi sen jälkeen enää oikeutta lyödä hanskoja tiskiin vaan hänen täytyisi alkaa tehdä työtä korjatakseen vanhinkoja. Mies palasi, sanoi tienneensä vastauksen jo ennen lähtöä, ja se oli vain vahvistunut miettimällä.
Selviäminen oli kamalan vaikeaa. Riitoja, huutoa, haukkumista ja nimittelyä oli ensimmäinen vuosi. Minun taholtani. Olin muuttunut järkevästä ihmisestä aivan sekopäiseksi akaksi. Hajotin tavaroita, riehuin ja kävin pari kertaa miehen kimppuun. Elämä oli yhtä helvettiä, eikä edes terapia auttanut minua. Mies kesti, otti syliin ja jaksoi uskoa. Toisena vuonna aloin vain väsyä, olin jo fyysisesti aivan rikki, henkinen kantti ihan nollassa. Aloin unohdella asioita, sanoja, lasten asiat eivät jaksaneet kiinnostaa. Pakotin itseni töihin, äidiksi ja ihmiseksi. Kunnes yhtenä päivänä tunsin olevani niin pohjalla, että sieltä pääsi vain ylös. Alaspäin ei ollut enää mahdollista mennä. Tajusin, että minun täytyi alkaa huolehtia itsestäni, kiinnittää omaan hyvinvointiini ja terveyteeni parempaa huomiota. Aloin liikkua, syödä terveellisemmin, viettää aikaa enemmän ystävien ja lasten kanssa. Kävimme myös miehen kanssa enemmän ulkona ja välillä kävelyretkillä jolloin olimme vain hiljaa. Arki alkoi rauhoittua ja minä halusin päästä eteenpäin ja jättää pettämisen taakse. Annoin anteeksi, lähinnä itseni takia saadakseni rauhan.Se helpotti paljon.
Luottamus oli kuitenkin iso pala. Se ei palannut koskaan samanlaiseksi ja se tuntui alussa kamalalta. Halusin niin kovasti takaisin sen tunteen, että minä voin heittäytyä toisen varaan täydellisesti luottaen. Teki kipeää tajuta, että käsitys luottamuksesta joutui pakosti muuttumaan. Se muuttui sen ymmärtämiseksi, että jokainen meistä vastaa omista teoistaan. Millään, mitä minä tekisin, olisin tai tahtoisin ei olisi mitään tekemistä sen kanssa tuleeko mieheni pettämään minua jatkossa. Minä en voi siihen vaikuttaa, se on aina ja yksin mieheni valinta. Sen ajatuksen hyväksyminen teki kipeää, ja samalla vapautti. Minun ei tarvise olla kyttäävä, epäluuloinen tai kontrolloida miestäni. Hän on joko uskollinen tai ei. Ja luottamuksi häneen lähtee siitä, että hän kesti kaiken, otti vastaan varmaan keskivertoa kovemmat seuraukset kertaakaan vihjaamatta, että "nyt riittää". Hän uskoi silloin kun minä näin vain mustaa. Hän olisi päässyt huomattavasti helpomalla jos olisi lähtenyt. Minä luotan häneen siis täysin. Ja jos hän ei ole tulevaisuudessa uskollinen, en voi erillisen ihmisen ajatuksille ja teoille mitään. Kuka tahansa ihminen jonka kanssa olisin ryhtynyt rakentamaan toisissa olosuhteissa uutta suhdetta voisi pettää. Myös minä voisin tehdä sen. Mutta olen päättänyt olla tekemättä toiselle ihmiselle koskaan niin.
Meistä jokainen tekee virheitä. Mieheni pettämällä, kakkonen sotkeutumalla toisen parisuhteeseen, minä unohtamalla omassa tuskassani lasten edun ja hyvinvoinnin jne. Itseäni minä soimaan yhä ja toivon, että lapseni voivat antaa joskus anteeksi ne kauheat riidat ja hudot jotka joutuivat todistamaan. Jokainen meistä toivoo toiselta edes jollain tavalla armollista ja ymmärtävää kohtelua. Virheen voi tehdä, se on inhimillistä, mutta sen toistaminen on täydellistä tyhmyyttä. Sellaista en katsoisi toiste.
Ensimmäinen vuosi meni sumussa ja sen miettimisessä, että voinko jäädä vai voinko lähteä. Rakkautta oli kuitenkin jäljellä niin paljon, että pelkän loukkaantumisen ja pettymyksen takia lähteminen ei onnistunut. Mies myös järkyttyi minun reaktiotani, ei ollut tajunnut miten tärkeä ja rakas hän olikaan ollut minulle. Oli luullut, että minä olin ollut viimeiset vuodet suhteessa jalka kaasulla ja rakkauden loppusuoralla.
Päätimme alusta asti yrittää yhdessä. Ensimmäiset kuukaudet tein miehelleni selväksi, että minä kestän lähdön, enkä halua, että hän jää suhteeseen minkään muun syyn takia kuin minun. Omien sanojensa munkaan, hän ei ollut kertaakaan harkinnut jättämistäni, eikä tarvinnut harkinta-aikaa silloinkaan. Vaadin silti sitä ja käskin hänen lähteä kahdeksi viikoksi miettimään asiaa. Ja jos hän palaisi, niin hänellä ei olisi sen jälkeen enää oikeutta lyödä hanskoja tiskiin vaan hänen täytyisi alkaa tehdä työtä korjatakseen vanhinkoja. Mies palasi, sanoi tienneensä vastauksen jo ennen lähtöä, ja se oli vain vahvistunut miettimällä.
Selviäminen oli kamalan vaikeaa. Riitoja, huutoa, haukkumista ja nimittelyä oli ensimmäinen vuosi. Minun taholtani. Olin muuttunut järkevästä ihmisestä aivan sekopäiseksi akaksi. Hajotin tavaroita, riehuin ja kävin pari kertaa miehen kimppuun. Elämä oli yhtä helvettiä, eikä edes terapia auttanut minua. Mies kesti, otti syliin ja jaksoi uskoa. Toisena vuonna aloin vain väsyä, olin jo fyysisesti aivan rikki, henkinen kantti ihan nollassa. Aloin unohdella asioita, sanoja, lasten asiat eivät jaksaneet kiinnostaa. Pakotin itseni töihin, äidiksi ja ihmiseksi. Kunnes yhtenä päivänä tunsin olevani niin pohjalla, että sieltä pääsi vain ylös. Alaspäin ei ollut enää mahdollista mennä. Tajusin, että minun täytyi alkaa huolehtia itsestäni, kiinnittää omaan hyvinvointiini ja terveyteeni parempaa huomiota. Aloin liikkua, syödä terveellisemmin, viettää aikaa enemmän ystävien ja lasten kanssa. Kävimme myös miehen kanssa enemmän ulkona ja välillä kävelyretkillä jolloin olimme vain hiljaa. Arki alkoi rauhoittua ja minä halusin päästä eteenpäin ja jättää pettämisen taakse. Annoin anteeksi, lähinnä itseni takia saadakseni rauhan.Se helpotti paljon.
Luottamus oli kuitenkin iso pala. Se ei palannut koskaan samanlaiseksi ja se tuntui alussa kamalalta. Halusin niin kovasti takaisin sen tunteen, että minä voin heittäytyä toisen varaan täydellisesti luottaen. Teki kipeää tajuta, että käsitys luottamuksesta joutui pakosti muuttumaan. Se muuttui sen ymmärtämiseksi, että jokainen meistä vastaa omista teoistaan. Millään, mitä minä tekisin, olisin tai tahtoisin ei olisi mitään tekemistä sen kanssa tuleeko mieheni pettämään minua jatkossa. Minä en voi siihen vaikuttaa, se on aina ja yksin mieheni valinta. Sen ajatuksen hyväksyminen teki kipeää, ja samalla vapautti. Minun ei tarvise olla kyttäävä, epäluuloinen tai kontrolloida miestäni. Hän on joko uskollinen tai ei. Ja luottamuksi häneen lähtee siitä, että hän kesti kaiken, otti vastaan varmaan keskivertoa kovemmat seuraukset kertaakaan vihjaamatta, että "nyt riittää". Hän uskoi silloin kun minä näin vain mustaa. Hän olisi päässyt huomattavasti helpomalla jos olisi lähtenyt. Minä luotan häneen siis täysin. Ja jos hän ei ole tulevaisuudessa uskollinen, en voi erillisen ihmisen ajatuksille ja teoille mitään. Kuka tahansa ihminen jonka kanssa olisin ryhtynyt rakentamaan toisissa olosuhteissa uutta suhdetta voisi pettää. Myös minä voisin tehdä sen. Mutta olen päättänyt olla tekemättä toiselle ihmiselle koskaan niin.
Meistä jokainen tekee virheitä. Mieheni pettämällä, kakkonen sotkeutumalla toisen parisuhteeseen, minä unohtamalla omassa tuskassani lasten edun ja hyvinvoinnin jne. Itseäni minä soimaan yhä ja toivon, että lapseni voivat antaa joskus anteeksi ne kauheat riidat ja hudot jotka joutuivat todistamaan. Jokainen meistä toivoo toiselta edes jollain tavalla armollista ja ymmärtävää kohtelua. Virheen voi tehdä, se on inhimillistä, mutta sen toistaminen on täydellistä tyhmyyttä. Sellaista en katsoisi toiste.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Asiallinen ja hyvä kirjoitus. Minä olen käynyt aikalailla samanlaisia tapahtumia läpi. Vaimoni jäi kiinni salasuhteesta kolmisen vuotta sitten. Hänkin halusi-suureksi yllätyksekseni-jatkaa avioliittoa kanssani. Vaikka minä olisin ollut valmis eroamaan. Kävimme terapiassa yksin ja yhdessä ja ensimmäinen vuosi meilläkin oli pelkkää sumussa kulkemista ja päivittäistä selviytymistaistelua. Tuli huoriteltua vaimoa ja lähellä oli, etten sortunut väkivaltaankin. Ikävä kyllä, myös lapsemme joutuivat todistamaan riitojamme.
Vuoden jälkeen alkoi helpottamaan ja jonkinnäköistä valoa näkymään tunnelin päässä. Kaikista repivistä riidoistamme huolimatta vaimoni pysyi rinnallani, kuunteli ja puhui, otti vastaan kaiken ja osoitti moninkeinoin haluavansa minut, rakastavansa minua, vain ja ainoastaan minua.
1.5 vuotta sitten menikin hyvin. Kuin olisimme saaneet uuden alun. Uuden mahdollisuuden. Kunnes eräänä päivänä sain puhelun, tämän salarakkaan vaimolta. Suhde oli jatkunut selkäni takana kaiken aikaa. Koko sen ajan, kun riitelimme, rakensimme, korjasimme. Koko sen ajan, kun pelkäsin, epäilin, uskoin ja opettelin luottamaan.
Pakon edessä vaimo tunnusti kaiken. Samantien pistin vaimon pihalle ja hain eroa. Harkinta-aika umpeutuu kohta ja olen vapaa tästä kaikesta.
Kova koulu oli. Hyvä,että hengissä selvisin. Mutta nyt olen jo voiton puolella. Kohta tämä kaikki on takana ja voin keskittyä täysin itseeni ja lapsiini.
Sen opin, että ikinä en enää luota sokeasti toiseen ihmiseen. Enkä anna uutta mahdollisuutta toistamiseen. Jos vielä joskus tapaan jonkun naisen ja rakastun, teen pelisäännöt selväksi heti. Yksikin valhe on liikaa. Yhteenkin valheeseen loppuu koko suhde.
On kuin omaa elämääni lukisin.Meille kävi juuri samallatavalla,sain mieheni kiinni pettämisestä,ja siitäkin on aikaa kulunut 3 vuotta.Se oli kyllä sellainen paukku,että ajattelin etten ikinä siitä selviä,laihduin oksensin kaiken mitä söin,masennuin vakavasti ja sain lääkkeet.Yllätys oli että mieheni ei halunnut eroa,minä olin siihen jo varautunut,koska se luottamuksen takaisin saaminen on vaikeaa.Minä saan vieläkin pahoja itkukohtauksia mistä ei tahdo loppua tulla,mieheni on kyllä muuttunut ja tehnyt kovasti töitä sen eteen että luottaisin,mutta samanlaiseksi se ei koskaan enää tule.Välillä saan sellaisia olotiloja että menköön en jaksa välittää,olen sen sanonutkin että jos kerran oli olemassa sellainen ihminen,kenen kanssa oli valmis uhraamaan meidän suhteemme,hänen pitäisi elää sen ihmisen kanssa.Mutta siihen sain vastaukseksi että hän ei ikimaailmassa koskaan ole ajatellut että minusta eroaisi,aika nurinkurista.On valmis pettämään mutta sitten ei haluakkaan sitä ihmistä sen jälkeen kun käry kävi.Minulle teki tiukkaa yrittää ymmärtää,miksi hän teki niin tahallaanko minua satuttaakseen,hän tietysti pisti sen viinan piikkiin.Hän joutui vaihtamaan salanumerot ,vaihtoi työpaikkansa,koska se toinen ei jättänyt rauhaan eikä ymmärtänyt kun mieheni ilmoitti,että suhde on loppu eikä halua olla missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa.Ollaan tässä nyt kuitenkin yritetty uutta rakentaa,mutta vielä on työtä sen luottamuksen kanssa,niitä valheita joita nyt tiedän niitä on vaikea hyväksyä,ei ymmärrä ei.Jos minä itse olisin tehnyt noin ,olisi varma ettei koskaan olisi tarvinnut kotiovea avata.Minä menin kyllä niin rikki,mutta ehkä minä vielä joskus luotan,en samanlailla kun ennen mutta edes hiukan.On hienoa että on olemassa pareja jotka haluavat yrittää uudestaan,koska täällähän tyrmätään heti jos ei eroa ota.Se on helppoa pakata tavarat ja lähteä,se ei paljon vaadi,se vaatii että uskaltaa yrittää ja luottaa,eikä heti ole eroamassa kun vaikeus tulee kohdalle.Toivon hyvää jatkoa teille sinne,ehkä se elämä hymyilee vielä meillekin.
KIITOS!
silmin komppaan!
Miksi kyynelsilmin komppaat,oletko itse samassa tilanteessa,jos olet voimia.
Luin kanssa kirjoituksesi ja oma elämä siitä mieleen, vain sillä erotuksella että kävi juuri niin kuin toisena kirjoittaneelle, salasuhde jatkui selkäni takana. Nyt kun erosta on jo pari vuotta aikaa ole asiasta selvinnyt. Toivon, että teillä onnistuu, hauksaa kesän odotusta.
olen, osui ja upposi. Lämmin kiitos=)
Toisena naisena 13 vuotta, enkä ole siitä ylpeä, enkä sillä retostele. "Mieheni" on tuon edellisen tarinan kaiken käynyt kolme kertaa läpi vaimonsa kanssa ja edelleen tämä meidän salasuhteemme jatkuu. En nyt kaipaa saarnoja, siitä minkälainen olen, -meillä on syymme, mutta haluan vain sanoa, että rakkaus on ihmeellinen asia; siihen ei vaikuta se, kenen kanssa on menty avioon, varsinkin, jos liitto on solmittu väärin perustein.
Hei fiksu oli kirjoituksesi, minun tarinani samansuuntainen, sillä erotuksella että miehellä useampi yhdenyön syrjähyppy joista sitten tuli lumipalloefekti ja hän kertoi toiv.kaiken.Toivottavasti siksi että luottamus rakennus vaiheessa, tipu askelin. Luottamusta rakennetaan paraikaa, olemalla rehellisiä kaikesta, menoistakin ja puheluista, voi kuulostaa hullulle mutta tämä neuvo terapiassa saatiin ja miehen työ valitettavasti reissuhommaa, siinä kova pala purtavaksi. Pettämiset nimenomaan tapahtuneet työkavereiden kanssa illanistujaisissa toisella paikkakunnalla kotoa, eli työtä on ja joka toinen päivä meinaa usko loppua. Syyt minä mieheni puolelta tiedän, ja motiivit mutta ei ne helpotusta tuo. Toivon että se silmänräpäys kun tiedettiin vuosia sitten että ollaan ne, että se korjaa aukot.Hullu akka olen minäkin ollut, mutta pakko se viha ja shokki on jotenkin ulostaa, kunnes pystyy näkemään hieman selvemmin.
edelleen avioliittoaan, jos sinua rakastaa?
Laitoin viestini tänne siitä syystä, että se on minun kertomukseni selviämisestä. Täällä on niin paljon kirjoituksia siitä, että yrittää ei kannata. Kyllä se kannattaa, mutta se tulee olemaan hirvittävän vaikeaa ja kivuliasta. Tai ainakin minulle oli. Omat tunteeni yllättivät sekä minut että miehen. Vihan, nöyryytyksen, raivon ja pettymyksen tunteet olivat niin suuret. Mutta kuten joku jo kirjoittikin, ne on saatava purettua itsestä ulos ja otettava itse vastuu omasta selviämisestä. Pettäjä pystyy muuttuumaan ja muuttamaan vain omaa toimintaansa ja käytöstään. Minulla oli vastuu omastanani. Se on helvetin epäreilua, että joutuu pakosta ja tahtomattaan sellaiseen muutosprosessiin ja mylläkkään, mutta niin elämässä usein käy. Hyvät ja pahat asiat tulevat kun tulevat, lupaa kysymättä.
Itseäni järkytti vastauksissa se, miten moni tekee läheiselleen niin paljon pahaa jatkamalla suhdetta edelleen, vaikka näkee ja tietää toisen tuskan ja sattumisen. Itselleni se on jollain tavalla jopa pahuuden määritelmä. Erehdyksessä, virheenä, hetken huumana tms väärät teot on edes jollain tavalla käsiteltäviä, mutta tietoisena...sitä en halua edes ymmärtää. Ja vaikka en halua suin surminkaan lietsoa riitaa ykkösten ja kakkosten välillä, en voi myöskään olla ihmettelemättä näitä toisia naisia/miehiä ja sitä, miten he voivat jatkaa suhdetta ihmisen kanssa joka tietoisesti ja kylmäverisesti pilaa ja tuhoaa toisen ihmisen elämää. Ymmärrän ihastuksen, rakkauden, riippuvuuden ja suuret tunteet, mutta en tahallista satuttamista ja sivusta sen seuraamista ja hyväksymistä. Kyse ei enää ole edes siitä, ajatteleeko toisen puolisoa, vaan ajatteleeko sitä, millaisen ihmisen kanssa kuluttaa elämästään arvokkaita hetkiä.
Kun katson omaa elämääni taaksepäin, tajuan, miten iso asia oli se, että mieheni kertoi itse. Se helpotti paljon, kertoi siitä hänen tahdostaan rakentaa jotain uutta ja rehellistä meidän kahden välille. Ja vaikka menetin paljon vanhaa, sain myös tilalle uutta. Osin jopa paljon parempaa.
Selviäminen on aina tuhkasta nousemista. Likaisena, harmaana ja kaiken menettäneenä on mahdollista alkaa vain rakentaa uutta. Joskus on parempi tehdä se yksin, mutta myös pettäjän kanssa voi rakentaa kokonaan uuden suhteen. Terapeuttimme sanoikin, että meidän suhde oli päättynyt. Joko rakentaisimme uuden, jossa korjaisimme vanhan virheet, tai ajautuisimme erillemme. Onneksi jäimme yhteen. Joskus se rakkaus kantaa ja pitää yhdessä myös puolisoiden välillä:)
Sinä osaat kyllä niin hienosti kirjoittaa,mitä tuo petetyksi tuleminen on ja miltä se tuntuu.Ihan samaa olen miettinyt että kun tietoisesti jatkaa suhdettaan,ja tekee pahaa puolisolleen eikä se puoliso ole ainut joka kärsii.Omat lapseni olivat todella huolissaan kun en sängystä ylös päässyt,oloni oli tosi voimaton.Välillä tuli ajatus ettei olisi halunnut herätä lainkaan,niin paha olo oli.Se että täällä aina sanotaan ettei kannata antaa anteeksi,siitä olen erimieltä.Silloin jos molemmat ovat halukkaita yrittämään silloin se kannattaa,yksinhän se yrittäminen ei onnistu mutta jos molemmat sitoutuvat siihen on se yrittämisen arvoinen asia.Kukaan ei voi sanoa ettei se kannata,tarinat ovat erilaisia suhteet ovat erilaisia,mutta molempien tahto riittää syyksi jatkamiseen.Itse olen ainakin onnellinen siitä että miehelleni sen toisen mahdollisuuden annoin,kyllä hän on jokatavalla muuttunut,näkee että hän tosissaan yrittää.Tiedossa on molemmilla että jos sellaista vielä tapahtuu,se on sitten siinä,mutta ainakaan mitään hätiköityä ei tullut tehtyä.Tiedän muutaman parin jotka ovat heti pistäneet lusikat jakoon ,ja myöhemmin katunut ettei yrittänyt sopia asiaa.Ja tuo mitä sanoit että rakkaus kantaa,se on juuri se miksi haluamme yrittää uudestaan,ilman rakkautta se ei onnistuisi.Minulla oli hyvin voimakkaat tunteet mieheeni,vaikka 15 vuotta yhdessä olemme olleet,minun rakkauteni on vaan vahvistunut vuosien myötä,en voisi kuvitella elämääni ilman häntä,enkä ainakaan taistelematta liitomme eteen,suosittelen sitä kyllä kaikille,jotka haluavat liittonsa eteen tehdä työtä.Minä halusin enkä kadu,on ihanaa huomata että selviää,vaikka alussa ei siltä tuntunutkaan.Ihminen selviää kun vaan päättää selvitä.Hyvää kesää teille kaikille.
Jäi vielä pistämättä,että kävin silloin alkuun ostamassa kirjan,revitty sydän,siitä oli paljon apua.Sitä ymmärsi ettei ole yksin tämän asian kanssa ja sai ajattelemaan asiaa myös pettäjän näkökulmasta.Meillä ihmeelliseksi asian teki,mieheni mukaan meidän liittomme oli hänen mukaansa kunnossa ja että minussa ei ollut vikaa,ja hassua on että pihtariksi mieheni ei voi minua koskaan sanoa.Siksikin minun on ollut hyvin vaikeaa ymmärtää miksi hän petti,kun hänen mukaansa kaikki oli hyvin.Täytyy vaan hyväksyä että näin pääsi käymään,ja sen kanssa on opittava elämään,ikinä sitä ei unohda,mutta aika auttaa että asia jää takaalalle,eikä sitä pyörittele päässään jokapäivä.Mutta se kirja kannattaa lukea,minä sain siitä voimaa moneen ajatukseen.
että mies pettää ensisijassa siitä syystä, että kotona ei ole henkistä yhteyttä ja tunne/ajatustasolla ei ole yhteistä säveltä. Häntä ei siis ymmärretä, eikä häntä hyväksytä sellaisena kuin hän on, häntä ei kuunnella eikä hän saa olla mies.
Lyhykäisyydessään siis: mies ei yleensä petä seksin tai sen puutteen vuoksi, vaan koska omasta suhteesta puuttuu läheisyys (henkinen, fyysinen, siis todellinen yhteys ja yhteenkuuluvuuden tunne -> tämä kaikki saavutetaan yleensä sen kakkosen kanssa koska hän ymmärtää, kuuntelee, nauraa miehen jutuille, ajattelee asioista samalla tavalla, tukee jne jne..)
Hiukan tuntuu oljenkorteen tarttumiselta ja itselleen vakuuttelulta. Ikävä sanoa mutta tapa toimia ongelma tilanteessa on löydetty eli toinen nainen.Ja se voi uusia
Kyllä minä tartun oljenkorteen. Koska niin elämässä yleensä tehdään. Mitään varmaa ei ole olemassakaan. En voi edes olla 100% varma, että herään huomenna aamulla elossa.
Elämäntapani ja ajattelumaailmani on kuitenkin aina ollut sellainen, että näen lasin mieluummin puoliksi täynnä kuin puolityhjänä. Sitä ei miehen pettäminen onnistunut minusta kitkemään irti. Uskon mieluummin hyvään ja ihmisen kasvuun kuin fatalistiseen epäonnistumiseen. Elämä on sillä tavoin ajateltuna paljon siedettävämpää ja mukavampaa.
Se vaatii kuitenkin luottamista. Tässä ja nyt. Mörköjä löytää vaikka mistä jos niitä etsii, mutta niitä etsimällä ainakin minä voin hirvittävän pahoin. Luottamus on minulle tällä hetkellä sitä, että uskon ja luotan puolisoni kasvuun, siihen, että hän on tajunnut tehneensä väärin monelle ihmiselle. Ei vain minulle, vaan lapsillemme, itselleen ja sivusuhteelleen. Kukaan hänen läheisistään ei saanut tapahtuneesta mitään hyvää. Itse hän menetti itsekunnioituksen ja käsityksen itsestään rehtinä miehenä. Luotan siihen, että hän on pohjaltaan hyvä, viisas ja riittävän fiksu tajutakseen tekonsa.
Voi olla itsepetosta uskoa puolisoani. Mutta minä valitsen sen vaihtoehdon. Tietoisena kaikesta. Myös siitä "kerran pettää, aina pettää" -ajatusmallista. Mutta olen tietoinen myös siitä, että ihminen voi halutessaan muuttua, ymmärtää ja oivaltaa. Alkoholisti voi raitistua, tupakoitsija voi lopettaa, narkkari voi muuttaa elämänsä suunnan. Miksi siis pettäjä ei voisi olla uskollinen?
Elämässä me valitsemme usein tiedostamatta. Päätämme uskoa ja luottaa ilman järkevää tai näkyvää syytä. Tällä kertaa olen ainakin pohtinut luottamusta, etsinyt sille tunteen lisäksi myös järkeä rinnalle. Ja se prosessi on ollut äärimmäisen vaikea. Luottamus pettämisen jälkeen on varmaan kaikista vaikein pala korjata parisuhteessa vaikka olisi rakkautta ja kaikki muut asiat kunnossa. Ilman luottamusta ei suhde voi olla ja toimia, koska osapuolet voivat silloin pahoin. Eikä ole mitään mieltä pysyä suhteessa jossa voi pahoin ja mielenrauha tulee kontrolloimisesen ja kyttäämisen kautta.
Toista kun ei voi omistaa. Hän on siinä omasta tahdostaan tai sitten hän lähtee pois. Aivan kuten minäkin.
Ei vois paremmin sanoa.
solminut oman liittosi väärin perustein. Olethan naimisissa, et varmaan muuten kestäisi osaasi kakkosnaisena. Miehen liiton perusteista sinä et voi tietää. Roiku vaan vielä toiset 13v salasuhteessa, siinäpä elämäsi on mennyt.
Hyvin eriskummallinen oli eräs suhde menneisyydestä.Tapasin tavallisenmiehen kahvilassa ja mukavan jutustelun jälkeen vaihdoimme numeroita ja sovimme leffatreffit. Siis mitä perinteisimmät alut. Seksiin pääsimme noin parin kuukauden kuluttua. suhde kesti lähes kolme vuotta.
Mies oli leski viidettä vuotta tavatessamme ja hissukseen hilautui asumaan kanssani. Teki matkatöitä ja oli viikolla muutaman päivän pois paikkakunnalta.
Suhde meni siihen pisteeseen, että aloimme jo vakavissa puhua virallistamisesta.
Eräänä päivänä työkaveri käveli meitä vastaan ja tunsi miehen. Sain kuulla, että on hyvinkin naimisissa järkytys oli suuri.
Etsin "vainajan" ja kerroin miten on asian laita.
No minä olin paska kakkonen, joka vei ja vikitteli miehen ja mies elää vainajansa kanssa ja käyskentelee elävien parissa silloin tällöin. Itse jouduin hälyyttämään virkavallan ajamaan kolkuttelijan pois.
Monenkin vuoden jälkeen edelleen mietin vainajavaimon motiiveja ottaa mies takaisin. Työkaverilta saatujen tietojen pohjalta maallinen mammona ei ole ollut syy, koska naisella on suht mittava omaisuus (monella avioehdolla turvattu) ja seksi ei varmaankaan, koska mies ei nyt niin hyvä teknisesti sillä saralla ollut... kukin taablaa tyylillään. Toivon kaikkea hyvää niille rouville eläville ja vähemmän eläville, jotka miestensä kaikki puheen uskoo ja antaa anteeksi ja monta mahdollisuutta