Onkohan kukaan muu samassa tilanteessa kuin minä? Yksinäinen, työtön, akateeminen, asun pääkaupunkiseudulla, mies vähän päälle 40v. Viime aikojen mietteet ovat menneet siihen suuntaan, että näin en halua elää kauaa. Jos mitään positiivista ei tule lähiaikoina, lopetan tämän kaiken. Kaikki asiat ovat menneet päin helv... viimeisen vuoden aikana ja tunne siitä, ettei kelpaa mihinkään töihin eikä kenellekään naiselle, ajaa mut aika epätoivoisiin tekoihin tulevaisuudessa.
Yksinäisyys
yksinköjään
23589
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 23
Vanhimmat
No voi voi
Aika peruskauraa. Olen itsekin miettinyt monia lähtemistapoja esim. ajan päin vastaantulevaa rekkaa, hirttäytymistä, ammun itseltäni aivot pellolle tai käyn pistämässä peltoauton suljettuun autotalliin käyntiin, koska siitä puuttuu katalysaattori ja elämä voi olla parhaimmillaan ohi alle puolessa tunnissa. Jos autossa on katalysaattori, niin käytännössä itsensä tappaminen häkään on mahdotonta. Siinä kestäisi niin helvetin monta tuntia. Tuo jälkimmäisin mainitsemani tapa (peltoauto) on siitä mukavin tapa lähteä, että se ei jätä mitään hirveätä sotkua ja siinä ikäänkuin "nukutaan pois".
En tosiaan muista milloin viimeksi vaikka unissa olisi ollut normaalin värinen taivas. Se on aina sellainen musta ja synkkä vaikka olisi "päivä". Toinen tyypillinen sää unissa on sellainen sumu, että kirkasta taivasta ei ollenkaan näe ja kaikki on sellaista tuskallista usvaa. Minun unissani ei aurinko paista.
Tuleeko teillä muuten ahdistus vai itsetuhoiset ajatukset ensin? Minulla tulee ensin nuo ajatukset ja sen jälkeen vasta ahdistus. Hyvin vittumainen tunne.
Elämä on ihanaa.
Kannattasko hekea masennuslääkkeitä? Vai voiko niitä otta jos on itsetuhoisia ajatuksia? Joku psykiatsi tai muu vois auttaa pahimman ohi.
Ajattelepas nyt vähän. Olis törkeetä ajaa päin
vastaantulevaa autoa.
Minulla ei ole näkyvissä toivoa, ei valoisaa tai edes ihmisarvoista tulevaisuutta; tulen olemaan koko elämäni yhteiskunnan marginaaliin kuuluva, näkymätön, tuottamaton ja samantekevä. En pysty solmimaan ihmissuhteita, en rakastamaan, en edes ystävystymään (virtuaalista) hyvänpäiväntuttutasoa syvemmin. Kun vanhempani ovat kuolleet, ei ole jäljellä mitään syytä - ehkä ei tarvitse odottaa edes heidän kuolemaansa, riittää kun he tajuavat epäonnistumiseni ja sen, että kaikki nämä vuodet olen kyynä heidän povellaan teeskennellyt muuta kuin todellisuudessa olen.
Siitä huolimatta en osaa ahdistua tilanteesta, enkä tunne itsetuhoisia ajatuksia. En yksinkertaisesti tunne mitään. Sanokaa vain masentuneeksi, mutta en ikimaailmassa vaihtaisi tätä persoonatonta olotilaa "normaaliuteen": vaikka itse muuttuisin, olosuhteet eivät muuttuisi, ja ne romahduttaisivat minut alta aikayksikön. Tämä tieni pois ihmisyydestä ja inhimillisestä on ainoa mahdollisuuteni selvitä edes jotenkin. Toisin kuin House ja Auvinen väittivät, ihmisyys ei suinkaan ole yliarvostettua, mutta se on etuoikeus, johon kaikilla ei ole varaa.
Suosittelen muillekin zeniläistä whateverismiä!
Miksi pitäisi olla "normaali" ?
En usko, että masennuslääkkeistä olisi apua, syythän ovat ihan jossain muualla. Sen verran olen kuitenkin tolkuissani, että ymmärrän eniten tarvitsevani hyviä keskustelutaitoisia ystäviä. Niitä ei vaan ole, en ole enää vuosikausiin pystynyt luottamaan muihin ihmisiin niin, että kertoisin heille omasta elämästäni mitään syvällisempää. Menneisyydessä olen saanut noista jutuista niin pahoja haavoja, etteivät ne koskaan parane. Miksi oikeasti luottaisin kehenkään, kun kaikki kuitenkin puukottavat sopivan tilaisuuden tullen selkään?
"Sanokaa vain masentuneeksi, mutta en ikimaailmassa vaihtaisi tätä persoonatonta olotilaa "normaaliuteen": vaikka itse muuttuisin, olosuhteet eivät muuttuisi, ja ne romahduttaisivat minut alta aikayksikön. Tämä tieni pois ihmisyydestä ja inhimillisestä on ainoa mahdollisuuteni selvitä edes jotenkin.
Minun on helppo ymmärtää mitä tässä tarkoitat.
että masennuslääkkeistä olisi apua, mutta et uskalla ottaa sitä riskiä että kokeilisit noin 3-4 kk ja tulisit sitten kertomaan uudestaan auttoivatko vai ei.
Itsetuhoa miettivä ihminen tarvitsee apua. Mielialalääkkeillä saadaan aivojen kemiallinen toiminta tasaantumaan sen verran, että terapialla pystytään käymään käsiksi tunteisiin. Lääkehoito asetetaan nykyisin yhä useammin Kelan korvaamaan terapian edellytykseksi.
Tiedän sen.
Todellisuuden ja minän ollessa yhteensovittamattomia liian moni valitsee todellisuuden pakenemisen. Alkoholi ja muut päihteet ovat helppo, mutta käyttäjänsä ohella ympäristöä vahingoittava ja vain tilapäinen ratkaisu. Yksilö ei liioin kykene muuttamaan todellisuutta; vieraantunut nykyihminen ei pysty edes hahmottamaan kokonaisuutta saati tekemään jotakin, joten ohjien ottaminen omiin käsiin ja todellisuuden muokkaaminen minää vastaavaksi on pelkkää idealismia ja propagandaa. Yksilö ei siihen pysty koskaan, vaan se vaatii aina joukkovoimaa - vähintään taakseen, mieluiten myös aktiivisiksi toimijoiksi.
Minuudesta luopuminen on siten paras mahdollinen ratkaisu. Jos ympäristö on vahingollinen, luovu suosiolla kaikesta mikä voi vahingoittua! Sitä paitsi "tyhjä kuori" pystyy teeskentelemään uskottavasti ihmistä ja suoriutumaan arkiaskareista, ellei hän hakeudu tietoisesti tilanteisiin, joissa häneltä vaaditaan sisimpänsä paljastamista (ystävyys- ja rakkaussuhteet). Tällainen ässän hihassa pitäminen antaa tarvittaessa myös uskomattoman etulyöntiaseman, mutta jätetään harjoitustehtäväksi, mihin kaikkeen mainittu skenaario antaa mahdollisuuden.
"Sen verran olen kuitenkin tolkuissani, että ymmärrän eniten tarvitsevani hyviä keskustelutaitoisia ystäviä. Niitä ei vaan ole, en ole enää vuosikausiin pystynyt luottamaan muihin ihmisiin niin, että kertoisin heille omasta elämästäni mitään syvällisempää"
Mitäs jos kokeilisit apua jota sinulle tarjotaan? Googlettamalla löytyy paljon tukipuhelimia yms joiden kautta voi juuri keskustella.
Esimerkiksi
https://www.tukinet.net/
http://www.apua.info/fi-FI/
Et varmasti mitään voi hävitä jos avoimin mielin lähdet katsomaan ja keskustelemaan. Voit pysyä anonyyminä jos haluat. Myös nettikeskusteluja löytyy ainakin tuolta tukinetistä.
Tässäpä se ongelma juuri onkin: jos ei luota muihin ihmisiin, niin miksi luottaisi johonkin tukipuhelimeen? Syksyllä, kun olin vielä töissä, yritin päästä työterveyshuollon psykologille. Ajan olisin saanut jonnekin hamaan tulevaisuuteen...Eli kyllä niitä ongelmia on muillakin.
Masennuslääkkeistä sen verran, että olen seurustellut aikanaan erään naisen kanssa, joka noita lääkkeitä käytti. Välillä ne näyttivät toimivan, mutta välillä ajettiin sitten päivystykseen, kun ne eivät enää toimineetkaan. Ainakin viina ja mielialalääkkeet näyttivät olevan aika huono yhdistelmä. Lääkkeethän hoitavat vain sairautta, eivät niitä todellisia syitä nykyiseen tilaan. Ja ovat toki lääkäreille helppo tapa hoitaa asiakas pois käsistä. JA on mulle itsellenikin joskus nuoruudessa määrätty ainakin diapamia...onneksi eräs sukulaisnainen kertoi silloin, missä niitä todellisuudessa käytetään ja käski mun heittää ne pois.
Eipä olisi joskus uskonut, että elämä voi heitellä näin rankasti...
neuvoja tarjottu, mutta "tiedät" kaiken joten jatka kernaasti ihan ominpäin.
Ai niin, Diapam ei ole masennuslääke, se on rauhoittava. Sillä ei ole vaikutusta serotoniiniaineenvaihdutaan. Mutta sinähän tiedät kaiken jo. Senkin, että alkoholi romahduttaa aivojen serotoniinivarastot ja siksi pahentaa masennusta ja estää mielialalääkkeiden kunnollisen toiminnan.
"Tässäpä se ongelma juuri onkin: jos ei luota muihin ihmisiin, niin miksi luottaisi johonkin tukipuhelimeen? "
Koska tukipuhelimessa nämä ihmiset ovat siellä juuri sen takia että heillä on halua auttaa. Lisäksi voit puhua heille anonyyminä joten voit olla varma ettei mitään selkäänpuukotuksia tapahdu. Mikset kokeilisi?
Masennuslääkkeet ei auta muuhun kuin oloihin jos ne toimii. Ne ei auta "pahimman ohi" jos pahin ei kertakaikkiaan mene ohi.
Itse aloin viime kesänä syömään masennukseen lääkitystä joka TOIMI juuri niinkuin pitikin, paha oloni väistyi... mutta: Masennuksen syyt eivät vaan poistu lääkitsemällä, ne eivät tee minusta töissäkäyvää eivätkä ne taio elämääni sosiaalisia suhteita tai muutenkaan kaipaamiani asioita. Tällöin lääkitys alkaa toimia juuri päinvastoin; se alkaa toimia keinona vältellä musertavaa tuskaa ja jättää logiikalle vapaan tilaan toimia ja punnita asioita. Ja sen punnitsemisen lopputulos voi hyvinkin olla että MITÄÄN EI OLE TEHTÄVISSÄ. Silloin ihmistä ei voi pelastaa mikään. Tunteet voi muttua, mutta lääkityksen tehtävä on auttaa tunteiden kanssa. Sensijaan kun selvä järki sanoo että nyt on tultava loppu... se on fataalia.
Muistutan että "toivo" on tunne jolle pitäisi olla jonkinlainen perustekin. Toivo ei synny lääkityksestä, vaan se syntyy siitä että on ihan oikeasti merkkejä jotka kertoo logiikalle että nyt voi olla mahdollisuuksia johonkin mitä haluaa. Ellei ole toivoa - signaalia että asiat voi mennä paremminkin - niin silloin järkevä ihminen toteaa että toivoa ei ole. Se ei ole emotionaalista, vaan loogista. Emootiot on lääkitty kuntoon ja suostuvaiseksi.
Masennuslääkkeiden avulla olen päässyt eroon välittömistä ahdistuksentunteista mutta huomannut että elämäni ei ole todellakaan elämisen arvoista ihan ajatustasolla - ja kuinka vähän todellisia mahdollisuuksia tai tilaisuuksia toisenlaiseen olemiseen, opettelemiseen ja pärjäämiseen loppujen lopuksi on. Masennuslääkkeet ovat siis tehneet "Emo-vedän-pikaistuksissani-ranteet-auki" tyylisen itsemurhan mahdottomaksi, mutta ne antavat tilaa mieltää että elämä ei tule todellakaan kehittymään yhtään parempaan suuntaan ja itsemurha voi olla hyvinkin toimiva tapa skipata kaikkea paskaa (kuten yksin vanhenemienn, turhauttavat yritykset, toisten hyvän palveleminen ilman että siitä koituu mitään oleellista hyötyä itselle, pettymykset jne sätkiminen). Tällöin siis yksinkertaisesti pääsen JÄRKEILEMÄÄN niitä syitä mitkä toivat minulle pahan olon. Ja jos ne syyt ovat liian painavia ei lääkitys auta itsetuhoisiin ajatuksiin.
En tunne tuskaa. Mutta viimeisen vuoden kuluessa olen huomannut etten myöskään tunne onnentunteita tai että elämäni olisi merkityksekästä. Siksipä punnitsen mikä realistisesti on mahdollista ja haen apua kaikista mahdollisista paikoista mutta ellei se korjaa tilannetta on elämäni tässä - ja loppusumma on se että ellei tämä pysty kehittymään mihinkään oikeasti merkitsevään suuntaan en halua elää näin. Koska tarjolla oleva apu on lähinnä kaikenlaista laastarointia niin alan olla turhautunut siihen apuunkin mitä saan koska se on aina välitöntä reagointia johonkin senhetkiseen tilaan. Oikeasti tarvitsisn ne tilaisuudet elää normaalia elämää = työ josta saa rahaa ja jonkinlaisen NORMAALIN sosiaalisen piirin. Mutta nämä kaksi suuretta ovat vitun kaukana. Töitä ei ole ja sosiaaliset piirit hyljeksivät minua koska olen outolintu tai sosiaalisesti epäkelpo kiitos harjaantumattomuuden. Joten sosiaalista piiriä olen kokeillut erilaisissa ryhmissä ja olennainen piirre niissä on että ne ovat nimenomaan vertaisryhmiä - ei niissä mitään opi. Sama ongelma kaikilla ja ainakin minä koen itsessäni viallisuutta ollessani sellaisessa piirissä.
Tiedän jo miten minä lähden, pöllin veneen ja meen järvelle kiviä repussa, reppu jeesusteipillä sidottu kunnolla. Käsiin käsiraudat ja laidan yli. Se on varma keino. Käyn nyt läpi kaikki "työllistymistoimenpiteet" asiallisesti ja katson lohkeaako yhteisöstä minulle sitä asemaa joka kaltaiselleni raittiille ja työhaluiselle ihmiselle kuuluu (epäilen vahvasti ettei. ketään ei kiinnosta panostaa minuun sen vertaa että pääsisin jaloilleni. Selkääntaputtelijoita löytyy tietenkin aina muttei mitään mikä edistää elämääni). Koitan tutustua tavallani ihmisiin mutta jollei se toimi lasken että sosiaaliset kykyni eivät ole riittävän hyvät saavuttaakseni sopivaa seuraa, ja jos asia kerran on näin enkä pysty elämään virikkeellistä elämää edes perustasollaan kiitos rahan, ihmisten ja tilaisuuksienpuutteen en aio jäädä katselemaan tätä paskaa ja pitämään "Huvinani" sitä että luen jotain paikallislehteä kirjastossa jokatoinen päivä ja samoilen jossain metsässä ulkona kaikesta mitä oikeasti haluaisin tehdä. Se on sitä nyhertämistä joka nyt korvaa sen elämän jota ikäiseni ihmisen pitäisi normaalisti viettää.
Mä tarvin elämän tai mä tarvin kuoleman. Turhuutta siinä välissä en todellakaan aio liikaa sietää, ja jos tietä elämään ei löydy valitsen toisen suunnan. Se on pragmaattinen tapa päätyä johonkin ratkaisuun joka kelpaa minulle, kuolemassa poistuu oma huonommuudentunne ja turhauttava nysvääminen niiden ongelmien kansa joille ei itse voi mitään välittömästi. It solves the fucking problem.
Jep. Pitää lainata muistaakseni(?) Mullan alla sarjan Gabriel Dimasia sen verran, että elämää ei vain ole suunniteltu kaikille. Itse tykkään vain ajatella asiaa niin, että eihän itsemurhaa ole mikään pakkokaan tehdä. Pidän sitä vain vaihtoehtona.
Tästä kommentista tunnistan paljon sellaisia asioita, jotka ovat itselle tuttuja. Sellainen ihminen, jolla asiat ovat jotakuinkin tolallaan, eivät yksinkertaisesti voi ymmärtää tällaista tilannetta. En väitä, etteivätkö nuo erilaiset apuohjeet olisi ihan hyviä, mutta ei, ne vain tökkäävät mulla todella pahasti vastaan. Yhden suuren asian olen tässä viime aikona oppinut: sen, ketkä ovat ystäviä, ja ketkä vain haluavat/ovat halunneet minusta jotain hyötyä. Ihmiset eivät varmaan ymmärrä myöskään tällaista yksinäisyyttä. Sitä, että toivoo joka aamu, että joku soittaisi, laittaisi tekstiviestin tai meilin. Ja sitten illalla huomaa, että ainoa ihmiskontakti on ollut kaupan tai jonkin kahvipaikan kassa, jolle on sanonut "hei ja kiitos". Mutta onneksi tiedän, että pääsen tästä kaikesta pois heti, kun haluan.
ei millään ole mitään väliä, niin miksi et ainakin repäisisi kunnolla ennen lähtöäsi? Työmarkkinatuellakin saa jo menolipun aika kauas, sellaisen minä hankkisin. Kun ei tarvitsisi enää välittää tulevista laskuista ja maksuista, niin voisi ostaa menolipun vaikka Nykkiin (itse asiassa sinne pitää ostaa m/p-lippu, muuten eivät päästä maahan, mutta riittäisi yksi korvauserä siihenkin). Voisi nähdä vielä senkin paikan ennen kuolemaansa. Tai mennä avustajaksi jonnekin kriisialueelle tai vaikka Intian slummeihin. Miten mahtavaa olisi, kun ei olisi mitään pelättävää; ei tarvitsisi murehtia edes rokotuksista tai malarialääkityksestä. Maailmalla pystyisi taatusti kiertelemään jonkin aikaa hanttihommia tehden ennen kuin rahat loppuisivat lopullisesti. Goa ei kiinnosta itseäni, mutta siellä ihmiset asuvat kai lähes kokonaan ilman rahaa. Erilaisia kommuuneja löytyy varmaan muualtakin.
Sitä paitsi myymällä kaiken tietotekniikan ja muun omaisuuden saat varmasti lisää käyttörahaa. Jos passi on kunnossa niin mikään ei estä lähtemästä heti kun huvittaa. Olisi tuhlausta päättää elämä käyttämättä ensin tuollaista vapautta hyväkseen.
"Jos ei millään ole mitään väliä"
---Sinähän sen tiedät kun polviltasi peniksiä imet ja maistelet.
olen elänyt yli jonkun vähintäänkin vastaavan tilanteen ja onhan se perkeleellinen olo kun tuntee tulleensa ihan joka suhteessa petetyksi ja nuoruudessaan harhaanjohdetuksi(ja siis ihan virallisestikkin yhteiskunnan taholta).
No paskaa vaan on tullut silmille sen jälkeenkin ja nyt jo kuutta kymppiä lähentelen(tulin vielä 45 vuotiaana saneeratuksi siitä pitkäaikaisesta paskahommasta johon olin paremman puutteessa mennyt), mutta kuin ihmeen kautta olen vielä hengissä ja fyysisestikkin pirun hyvässä kunnossa ja ihan hyvän näköinenkin vielä.
Minulla on ollut kuitenkin onnea viime vuosina kun olen vähän perinyt ja ennen kaikkea onnistunut sijoituksissani. Nyt suunnittelen siirtymistä Balttiaan ja henkilökohtaisia bisneksiäni sieltä käsin hoitamaan ja laajentamaankin. Pariksi vuosikymmeneksi uohdin kokonaan naiset kun ei enää mitään vähänkään säällistä ollut missään saatavilla, mutta se että ei ole ainutakaan lasta (sitä yhtä kaunista tytärtä jonka niin olisin halunnut, ja jossa sitten perillinenkin olisi) on tässä kyllä alkanut viime aikoina masentaa.
Se on varama että en tässä maassa vastakaan saa muuta kuin pelkkää paskaa silmilleni, enkä siten mitään ainakaan menetä vaikka vielä nyt täältä pois pyrinkin. Jos terveyteni pettää tapan itseni ja sillä ei ole mitään merkitystä missä maassa sen teen( olen ajetellut että sekoitan hömpsyt alkoholiin). Talousasioitani lukuun ottamatta minulla ole enää elämässäni mitään muuta menetettävää kuin mahdollinen vanhuuteni.
En ole eläessäni niin paljon hittejä kuunnellut, paitsi mitä pakostakin jotain sellaisia olen tullut tuntemaan kuin Bruce Springsteenin hittejä.
Nyt poimin tarjouksesta ihan piruuttani sellaisen Springsteenin CD:n kuin 'Tunnel Of Love' Siinä on hittejä joita en ole tullut kuulleeksi. Yksi hitti on 'Tougher Than the Rest' Tämän kappaleen sanat tyrmäsi siinä mielessä, että siinä on juurikin tunnelmoitu sitä miltä nämä naismarkkinat minustakin on näyttäneet silloin kun nillä vähän aktiivisesemmin pyörin. Itseäni en kyllä osaa tuohon 'tougher than the rest' -tyypin rooliiin asettaa niinkuin tämä rooli tässä lie tarkoitettu, mutta omalla tavallani tulkiten kylläkin. No tämähän on runoutta ja jokainen tulkitsee sen omalla tavallaan. Minusta kuitenkin ihan mukava hitti musiikillisestikkin. Olen antanut k.o. hitin soida tänään taustalla kun tässä koneella pörssiä olen seurannuta joka näiden Kreikka-uutisten jälkeen nyt on vähän piristynyt.
Et kai ole tosissasi? Etkö mitään, yhtään mitään vaihtoehtoja elämässäsi löydä? Varmasti on jotain mitä et ole kokeillut. Ota yhteyttä ihmisiin ja kerro asiasta muuallakin kuin Suomi24:n palstalla. Voi olla, että löydät kohtalontovereita.
Kyllä ne mielialalääkkeet ovat aina parempi vaihtoehto kuin itsetuhoisten ajatusten viljeleminen tai jopa niiden toteuttaminen. Varaa lääkäriltä aika. Lääkkeillä voi olla ikäviä sivuvaikutuksia, mutta saattavat ihan fiksu ratkaisu. Juttele lääkärin kanssa asiasta.