Läheisen menettämisen pelko

Sä olet herkkä tunneihminen ja pyrit ehkä kontrolloimaan elämää ennakoimalla kaikkea mahdollista. Toinen ääripäähän on kyetä vaan heittäytymään elämän mukaan kantamatta huolta juurikaan mistään ennakoivasti.

Sä yhdistät menettämisen kokemukseen vain ja ainoastaan negatiiviset tunteet, pelkäät ettet selviä surustasi jos joudut kokemaan sen nyt ihan yllättäen. Se on ihan inhimillistä, eräänlaista "esiharjoittelua".
On olemassa myös erilaisia kokemuksia. On esim. läheisen sairaus, joka etenee vaikka tehtäis mitä ja jonka aikana niin potilas kuin omaisetkin pystyvät jo läpikäymään suruakin ja valmistautumaan tulevaan lopullisuuskokemukseen.

Jos olisit jo kokenut menettämisen, tietäisit myös sen, ettei surukaan pysy ikuisesti samanlaisena, vaan että sekin muuttuu ajan myötä – jopa silloinkin kun et itse haluaisi niin käyvän. Epätoivoisimman alkuvaiheen aikana ei kenenkään ole hyvä olla yksin, jo senkin takia, että surua voi käsitellä ja se pääsee purkautumaan erilaisten kanavien kautta (puhuminen, julkinen itkeminen, ns. turvallinen raivoaminen jne).

Ehkä sua auttaisi jos pilkkoisit sen pelkosi osiin ja miettisit ilman tunteilua puhtaasti järjellä sitä miten sä olet kiinni siinä nimenomaisessa ihmisessä jonka menettäminen pelottaa sua eniten. Onko kyseessä vahva tunnekiinnitys (puoliso/lapsi/vanhempi tms) vai oletko sä muullakin tavalla riippuvainen siitä ihmisestä? Esim. taloudellisesti tms.
Lähtökohtaisestihan me kaikki eletään irrallisina ja itsenäisinä muista ihmisistä ja kytkeydytään heihin sitten elämän aikana esim. just tunteella tai tarpeilla jne.
Ja kaikki me kyetään elämään omaa elämäämme ilman esim. vanhempiamme tai lapsiamme, ystäviämme jne.

Se suru minkä sä pystyt nyt kuvittelemaan on vasta teoriaa. Tunnekokemus on eri asia, ja sen kokee vasta sitten kun se tilanne on totta ja ns. päällä. Et sinä niin kuin ei kukaan meistä voi TIETÄÄ etukäteen sitä miten sä tulet selviämään (varsinkin ekasta) menetyskokemuksestasi. Et voi tietää millaisia ystäviä sun läheltäsi löytyy sua tukemaan, tai millasia voimia susta itsestäsi löytyy kun on oikeasti vaan PAKKO hyväksyä elämän rajallisuus.
Moni on hämmästynyt, miten osasi esim. suojella itseään ihan vaistomaisesti vaikkapa itsetuhoisuudelta vaikka oli kuvitellutkin olevansa se heikoin kaikista jota muut joutuisivat surussa hoitamaan. Ei me voida tietää mitään etukäteen, me voidaan vaan kuvitella ja arvailla. Miksi siis pitäisi kuvitella ja arvailla automaattisesti vain negatiivista itsestään…?
Yllättävissä traumakokemuksissa voimaan astuvat niin primitiiviset vaistoasiatkin, ettei meillä ole mitään mahdollisuutta osallistua niiden ohjailemiseen järjellä tai tuntella. Ne vaistot toimivat itseruojeluna silloinkin kun ihminen on tunteesta sekaisin ja toimintakyvytön.

Ehkä sä oletkin vaan heräämässä ekaa kertaa siihen tietoisuuteen, että elämällä on rajat. Sehän on ihan kauhea ajatus kun on tottunut ajattelemaan ja kokemaankin, että kaikkeen voi vaikuttaa.
Onpas asia jolle me ei voidakaan mitään, ja sitäkin on vaan siedettävä osana tätä elämää.

Muista myös, että vaikka pelkäisit pohjimmiltasi sitä, että jäät itse täysin yksin kun/jos se toinen kuolee, on olemassa kaikenlaisia vertaisryhmiäkin, joissa istuu ihan samoja pelkoja käsitteleviät ihmisiä yhtä epätoivoisina ja hädissään kuin sinäkin. Et siis ole yksin surusi kanssa.

Itselläni on sama ongelma... Tosin käsittelen ongelmaa yrittämällä olla ajattelematta asiaa, mistä seuraa epämääräinen ahdistuksen tunne. Minullakin on itsetunto-ongelmia, jatkuvaa stressiä sekä helposti nousevaa ahdistusta. Luulen, että omalla kohdallani kyseiset ajatukset johtuvat siitä, etten ole koskaan joutunut kokemaan läheisen ihmisen kuolemaa ja yritän jollain tavalla varautua siihen ajatuksen tasolla (jotta voisin vähentää kokemaani surua sen lopulta tapahduttua?). Läheisten kuolema ahdistaa myös siksi, että en osaa puhua avoimesti asioista heidän kanssaan ja minua harmittaa jo etukäteen, etten välttämättä saa sanottua heille kaikkea, mitä haluaisin. Omaa ahdistustani voisin siis vähentää elämällä hetket rakkaiden läheisten kanssa niin kuin oikeasti haluaisin - avoimesti pidättelemättä itseäni.

Kärsin samasta joskus viime vuoden puolella, alkoi siitä kun katsoin dokumentin kuolevasta ihmisestä. Aluksi en edes ajatellut siitä paljoa mitään mutta jossain vaiheessa huomasin, että mietin ja pelkäsin kauhuissani muiden kuolemaa enkä päässyt ajatuksista eroon mitenkään. Ajatukset olivat jotenkin käsinkosketeltavia ja tuli olo että tekisi mieli vahtia muita, etteivät ne tee mitään vaarallista. Mietin kuinka kamalaa olisi jos en voisi puhua tai soittaa enää tietyille ihmisille jne. joka lisäsi kauhua. Tuntui että ihmiset olivat sentin päässä kuolemasta ja voisivat kuolla hetkenä minä hyvänsä. Muutamia viikkoja pelättyäni olin taas normaalina eikä enää pelottanut. Jotenkin vain äärimmäisen mielikuvituksen korvasi maalaisjärki.. :P

Itselläni on aikalailla sama! Tosin pelkojeni kohteena on oma äitini. Pelkään että jos hän kuolee, että miten pärjään ilman häntä jne. Itselläni tämä alkoi noin vuosi sitten kun katsoin erään pelottavan videopätkän. Siitä se sitten jotenkin alkoi. Ensin pelko oli eri, mutta tavallaan kuitenkin se sama pohjimmainen asia, eli menettäminen.
Oloa ei voi kuvata silloin kun se on pahimmillaan. Kaikki se pelko jne on aivan kamalaa!
Tämä ''olo'' ei lähde millään ja pyörii kokoajan päässäni. Välillä se ei ole niin paha, mutta sitten tulee niitä vaikeita hetkiä.
Nukkumaanmeno jotenkin ahdistaa. Välillä aina huoli siitä että entä jos sille nyt ihan kohta tapahtuu jotain ja pakommainen tarve soittaa että onhan kunnossa. Yritän kuitenkin hillitä itseäni tässä asiassa.

En sitten tiedä että onkohan tämä kasvamista ainakin minun kohdallani ? Olen 14-vuotias. Onko jotenkin äitistäni irtautumista yms ?
Voin muuten hyvin ja minulla on rakastava perhe ja ystäviä.
Onko kenelläkään muulla mitään tälläistä ? Auttakaa !

Täältäkin löytyy yksi samasta pelosta kärsivä ihminen. Pelkään usein että vanhemmilleni käy jotain pahaa, esimerkiksi onnettomuus ja että he kuolevat. Vanhempani ovat nyt n. 55-vuotiaita. Olen itse 20-v ja asun heidän luonaan. Lisäksi kun seurustelin erään tytön kanssa, niin pelkäsin jatkuvasti että hän joutuu onnettomuuteen tai kuolee. Oli pakko lähetellä jatkuvasti tekstiviestejä ja soitella. Ei liene ihme ettei suhde kestänyt kauaa...

Tiedän että pelkoni ovat irrationaalisia ja järjettömiä, kukaan läheisistäni ei ole ollut ikinä vakavassa onnettomuudessa. Ainoa läheisen kuolema minkä olen kokeunut, oli isoisäni, joka hänkin kuoli vanhalla iällä pitkän sairauden jälkeen. Miksiköhän pelkään niin paljon että läheisilleni tapahtuu pahoja asioita, sitä en tiedä. Joskus pelko menee tosiaan järjettömyyksiin ja saatan mennä paniikkiin jo siitä jos soitan perheenjäsenelle ja hän ei vastaa. Pelkään heti että hän on joutunut onnettomuuteen ja kuollut. Tiedän kyllä ettei siinä ole mitään järkeä...

itsekin olen pelännyt usein läheisten kuolemaa tai sairastumista. oma kuolema ei kuitenkaan pelota niin paljoa. pelkään myös sitä, että minut hylätään jotenkin muuten: olen pelännyt myös sitä, että kaverini muuttavat tai jättävät minut. mietin ennen, että miksiköhän pelkään tällaista kun ole ikinä kokenut kyseistä tilannetta -tai sitten se johtuu juuri siitä.

Myös minä koen ahdistusta menettämisestä, olen aika paljon joutunut kokemaan raskaita menetyksiä. Nyt kun vihdoin jotenkin olen pääsyt yli kauhuvuodesta, jossa tapahtui niin paljon, että en kilotkin karisivat kymmenen kiloa, pitäisi jaksaa uskoa parempaan, se ei hevin onnistu.
Miten saisin elämääni uskon ja valon tulevaan, osaisin tuntea turvaa.
Raamatun lukua, joku tuolla ehdotti, en ole sitä vastaan, mutta todellisuudesta tiedän, että ei se apua tuo pahaan tilanteeseen.
Mielestäni olen ihan tervejärkinen ihminen. En luulottele asioista. Tuhot ovat jättäneet jälkensä, pelkään.
Pakkohan kaikesta on päästä eteenpäin, senkin tiedän jo entuudestaan, vaikka valtavasti se voimia kuluttaa ja mikään ei palaa entiselleen, senkin tiedän.

Mulla aika sama tilanne, menettänyt isän mutta sekin silloin kun olin aivan pieni myös äitin ja isän puolelta mummi ja pappa kuollut enkä ehtinyt syntyä silloin. Koin kummin menetyksen noin 9kk sitten emme tosin olleet kauhean läheisiä hänen kanssaan mutta kyllähän siinä tuli muutamat kyyneleet vieritettyä.
Nyt kuitenkin pelkään jatkuvalla syötöllä sitä että menetän nimen omaan oman äitini tai veljeni, huolta myös muista perheenjäsenistä. Äitillä ollut pitkään alkoholiongelma tosin nyt ei ehkä niin paha kun alku ajoilla olen sen takia asunut koko ikäni sijoituksessa, veljellä myös samoja ongelmia ja ollut onnettomuudessa, pelkään koko ajan että samat asiat tapahtuu taas, että veljeni joutuu onnettomuuteen tai muuta vastaavaa tai että äitille sattuu jotain, jos äitini ei vastaa heti puhelimeen menen shokkiin ja luulen että nyt on sattunut jotain pahaa, ajatukset menettämisestä pyörii jatkuvasti päässäni, stressaan muutenkin niin paljon mutta nyt oon huomannu et tää alkaa vaivaa ihan arkeeki jo.
En osaa varmaks sanoa mistä nää pelkotilat on tullut, ehkä aijemmasta onnettomuudesta ja äitin alkoholiongelman vuoksi mutta siitäkim aikaa ja nyt olen huomannut et alkaa vasta vaivaamaan tää, saatan itkeä tunteja vaikka ei olisi mitään tapahtunut mutta se menettämisen pelko puskee koko ajan läpi ja saa mut hajalle, nään myös unia siitä että äitini/muut sisaret on kuollut johonkin, kerran kävi sillee että näin unta äidistäni kun hän kuoli ja sen jälkeen luulin sen olevan totta kun heräsin, ja ihan shokissa sen jälkeen soitin äitille että onko kaikki hyvin. Koen kyllä masennusta ja mulla siihen lääkitys mutta se ei ole nii paha kun jos vertaa vaikka 2 vuotta taaksepäin myös ahdistusta koen melkein päivittäin. En vaan tiedä mitä enää tehdä en pystyisi elämään ilman äitiä hän on ollut mulle aina kaikki kaikessa ja uhraisin mielummin oman elämäni vaikka heti hänelle jos tarve vaatisi.

Onko normaalia jos pelkään ihan jatkuvasti sitä, että menetän isäni tai äitini lähipäivinä? Olen ajatellut kuolemaa jo todella pitkään ja en pääse niistä ajatuksista vain pois, että äitini ja isäni kuolevat ja minua pelottaa etten selviäisi ilman niitä. Ajatukset on melkein joka päivä, etenkin illalla. Nämä ajatukset ovat ollut minulla jo monta vuotta ja joka päivä ne vain vahivudtuvat ja pelko kasvaa vanhempani kuolemasta ja siitä pystynkö olemaan ilman niitä? Kukaan läheisistäni tai kavereistani ei ole joutunut mihinkään onnetomuukseen, mutta pelottaa silti että joku joutuu johonkin pahaan onnetomuuteen eikä selviäsi siitä. En uskalla näistä minun ajatuksistani puhua kenellekkään, vaikka se saattaisi oloani helpottaa. Olen teini-ikäinen, ja tutkitusti minulla on lievä masennus, jota nämä ajatukset ei ainakaan olleenkaan siinä auta minua.