Olimme hyviä ystäviä lähes 9 v ajan, kunnes aviomieheni teki itsemurhan..
Ennen sitä olin vieraantunut ystäväni kanssa, koska ystäväni uusioperhe asui kaukana ja itse olin kotiäitinä pienten lastemme kanssa. Miehelläni oli yritys, ja hän muuttui toistuvan masennuksen vuoksi hyvin omistushaluiseksi sekä mustasukkaiseksi ( myös väkivaltaa muutamia kertoja).
Mieheni oli ollut joitain kertoja yhteydessä tähän ystävääni ennen itsemurhaa ja ystäväni oli ilm vihjaillut minun olleen väsynyt mieheeni ja mieheni oli saanut kuvan, että olisin ehkä jättämässä häntä.
Riitoja meillä oli ollut, mutta toivoin uuden kodin ja yrityksen uuden työntekijän avun myötä tilanteen helpottavan. Minulla oli muutama oikein hyvä mies ystävä opiskeluajoilta, ja he olivat myös perhetuttujamme. Mieheni hyväksyi heidät pitkin hampain ja yritin ymmärtää, ja siksi emme juurikaan pitäneet yhteyttä. Uppouduin nettiin ja siellä yritin purkaa pahaa oloa vieraille ihmisille. En siis etsinyt mitään tunnesidettä, mutta huomiota kylläkin. Kerroin asiasta jopa miehelleni, ja että halusin ystäviä elämääni ja jotain sosiaalisuutta. Hän omistautui työlleen, ja alkoi olla milestäni jopa vainoharhainen.
Pyysin että haemme apua. En saanut puhua tuttavillemme mitään näistä ongelmistamme, sairaslomansa hän oli verhojen takana ja kävi ulkona vain pimeällä, sitten vajosi vaikeaan masennukseen, eikä suostunut lähtemään sairaalaan. Hän teki itsemurhan hallinsa varastossa, josta veljeni löysi hänet.
Siitä alkoi "ystäväni" soittelu ja pahansuopaiset puheet. Minulle hän oli kiltti ja ystävällinen, mutta toisaalla puhui minun väsyttäneen mieheni ja olleeni syypää kaikkeen. Olin hänen mukaansa etsinyt salarakasta jne.. koko suhteeni ajan olin kuulemma pitänyt suhteita yllä yms. KAIKKI asiat kääntyivät minua vastaan. Jopa miehen lähisuku alkoi uskomaan ystävääni ja pahoittivat mieleni haukkumalla minut lasteni kuullen ja vannovansa kostavan kaiken pahan, jonka olin saanut aikaan.
Mittani täyttyi ja pyysin ystävääni katoamaan, kuten miehen sukukin - ikuisesti pois minun ja pienten poikieni elämästä! He eivät olleet enää silmissäni minkään arvoisia, kun käänsivät kaiken minua vastaan , eivätkä pystyneet keskustelemaan mistään silmätysten. Tuosta alkoi uusi sivu elämässäni.
Nyt on kulunut pian 3 vuotta, ja olen omat terapiani käynyt, löytänyt suuri uuden rakkauden ja saanut elämän järjestykseen. Itse olen vankalla pohjalla ja olen alkanut miettimään, josko nyt saisi keskusteluyhteyden tähän "ystävään".. Minua itseäni kiinnostaisi vain nähdä ja kuulla, miten asiat ovat hänellä menneet ja onko hän yhä samaa mieltä, kuin mieheni kuoltua?
Onko teillä jollain samanlaisia kokemuksia ystävistänne ja oletteko pystyneet sopimaan asioita?
En tiedä, pystyisinkö koskaan enää luottamaan häneen, mutta uteliaisuuteni vain heräsi jokin aika sitten.
Itse olen vannonut luottamukseen ja rehellisyyteen, jos jotain lupaan sen myös pidän. Uusi miesystäväni pelkää, että menen taas rikki toisten pahansuopaisuuden vuoksi, mutta siihen en itse usko.
Sehän on vain heiltä pois, ei minulta...
Ennen sitä olin vieraantunut ystäväni kanssa, koska ystäväni uusioperhe asui kaukana ja itse olin kotiäitinä pienten lastemme kanssa. Miehelläni oli yritys, ja hän muuttui toistuvan masennuksen vuoksi hyvin omistushaluiseksi sekä mustasukkaiseksi ( myös väkivaltaa muutamia kertoja).
Mieheni oli ollut joitain kertoja yhteydessä tähän ystävääni ennen itsemurhaa ja ystäväni oli ilm vihjaillut minun olleen väsynyt mieheeni ja mieheni oli saanut kuvan, että olisin ehkä jättämässä häntä.
Riitoja meillä oli ollut, mutta toivoin uuden kodin ja yrityksen uuden työntekijän avun myötä tilanteen helpottavan. Minulla oli muutama oikein hyvä mies ystävä opiskeluajoilta, ja he olivat myös perhetuttujamme. Mieheni hyväksyi heidät pitkin hampain ja yritin ymmärtää, ja siksi emme juurikaan pitäneet yhteyttä. Uppouduin nettiin ja siellä yritin purkaa pahaa oloa vieraille ihmisille. En siis etsinyt mitään tunnesidettä, mutta huomiota kylläkin. Kerroin asiasta jopa miehelleni, ja että halusin ystäviä elämääni ja jotain sosiaalisuutta. Hän omistautui työlleen, ja alkoi olla milestäni jopa vainoharhainen.
Pyysin että haemme apua. En saanut puhua tuttavillemme mitään näistä ongelmistamme, sairaslomansa hän oli verhojen takana ja kävi ulkona vain pimeällä, sitten vajosi vaikeaan masennukseen, eikä suostunut lähtemään sairaalaan. Hän teki itsemurhan hallinsa varastossa, josta veljeni löysi hänet.
Siitä alkoi "ystäväni" soittelu ja pahansuopaiset puheet. Minulle hän oli kiltti ja ystävällinen, mutta toisaalla puhui minun väsyttäneen mieheni ja olleeni syypää kaikkeen. Olin hänen mukaansa etsinyt salarakasta jne.. koko suhteeni ajan olin kuulemma pitänyt suhteita yllä yms. KAIKKI asiat kääntyivät minua vastaan. Jopa miehen lähisuku alkoi uskomaan ystävääni ja pahoittivat mieleni haukkumalla minut lasteni kuullen ja vannovansa kostavan kaiken pahan, jonka olin saanut aikaan.
Mittani täyttyi ja pyysin ystävääni katoamaan, kuten miehen sukukin - ikuisesti pois minun ja pienten poikieni elämästä! He eivät olleet enää silmissäni minkään arvoisia, kun käänsivät kaiken minua vastaan , eivätkä pystyneet keskustelemaan mistään silmätysten. Tuosta alkoi uusi sivu elämässäni.
Nyt on kulunut pian 3 vuotta, ja olen omat terapiani käynyt, löytänyt suuri uuden rakkauden ja saanut elämän järjestykseen. Itse olen vankalla pohjalla ja olen alkanut miettimään, josko nyt saisi keskusteluyhteyden tähän "ystävään".. Minua itseäni kiinnostaisi vain nähdä ja kuulla, miten asiat ovat hänellä menneet ja onko hän yhä samaa mieltä, kuin mieheni kuoltua?
Onko teillä jollain samanlaisia kokemuksia ystävistänne ja oletteko pystyneet sopimaan asioita?
En tiedä, pystyisinkö koskaan enää luottamaan häneen, mutta uteliaisuuteni vain heräsi jokin aika sitten.
Itse olen vannonut luottamukseen ja rehellisyyteen, jos jotain lupaan sen myös pidän. Uusi miesystäväni pelkää, että menen taas rikki toisten pahansuopaisuuden vuoksi, mutta siihen en itse usko.
Sehän on vain heiltä pois, ei minulta...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Surullista kun riistää hengen itseltään :( mutta minä en hyväksyis sun touhuja, haet hakemalla miehiltä huomiota ja haukut sitten mustasukkaiseksi, sinä olet syypää jos toinen on mustasukkainen. Ikävä tosiasia mutta koitaha pysyä naisten kanssa läheisissä väleissä, et tarvi huomiota miehiltä.
Herran pieksut näitä sekopäitten juttuja. Mustasukkaisuus on mielen sairaus, sen ihmisen mielen, joka sitä sairastaa, toisesta ei tule siihen syyllistä millään ilveellä.
"Ikävä tosiasia" on, että laillasi ajattelevia idiootteja on vieläkin, nykyaikana niii-in liian paljon. Ikäänkuin mitään kehitystä auringon alla ei tapahtuisi. Hengen riistäminen itseltään voi olla surullista mutta vain sen takia, että ihmispolo ei näe mitään muuta tietä ja mahdollisuutta elämässään. Muuten se on vain yhden ongelmaisen ihmisen oma päätös, josta ketään muuta ei voi panna vastuuseen.
Mitä h-n pahaa on "huomion hakemisessa miehiltä" ? Jokainen terve nainen tekee niin. Ja terve 'lepakkonainen' on se, joka "koittaa pysyä naisten kanssa läheisissä väleissä". Onneksi sun hyväksyntääsi ei kukaan tarvitsekaan, Luojalle siitä kiitos.
Tässä on niin hemmetin vaikeaa edes yrittää antaa "kuvausta" isosta asiasta ja jokainen haluaa ymmärtää asian omalla tavallaan.. EN nimenomaan hakenut mitään seikkailua, en edes fyysistä seuraa vaan "ymmärtäjää, kuuntelijaa, mielipiteen vaihtoa... siis ihan normaaliin ihmissuhteeseen kuuluvia asioita. Jos nämä seikat eivät omassa suhteessa toteudu, minä ainakin etsin muualta.
Nykyisessä suhteessa ei tule mieleenikään hakea ymmärrystä / kuuntelijaa muualta, koska se rakas ja läheinen suo näitä minulle. Jos suhteesta tulee kovin kylmä ja etäinen, tyyliin; yhteistä on vain lapsi, velka/ asunto ja pankkitili, ei se vain toimi. Tiedän, ettei minusta ole kotiäidiksi marttyyrin tyyliin, vaan
kaipaan kovasti sosiaalisia suhteita ja keskusteluja. En jaksaisi elää "vain kotona" kuten silloinen mieheni halusi. ( Hänellä oli työnsä vuoksi paljon yhteistyökumppaneita ja laaja suku, ja omat edustusmenot ym juhlat olivat aina tärkeitä. ) Siksi hankin lapsenhoitajan, että sain edes joskus omaakin aikaa. Mies ei juurikaan ollut kotona, ja kun oli hän oli hyvin väsynyt ja kiukkuinen.
Maanisdepressiivisyys on hankalaa seurata sivusta, sillä välillä toinen on vain sängyn pohjalla tai sitten aina töissä ja touhuaa jotain. Ei mielenterveysongelmiin todellakaan ole yhtä ongelmaa.. se on todella monen asian summa ja ongelmienratkaisutaito onkin ihan oma lukunsa. Hän ei vain jaksanut sitä oravanpyörää.. Vaati eniten itseltään, eikä koskaan ollut tarpeeksi nopea/hyvä.. siis omasta mielestään!
Mä päätin, etten aio tavata tätä "ex-ystäväämme". Ehkä pystyn antamaan anteeksi, muttei luottamus palaisi koskaan. Ja silloin se ei olisi ystävyyttä millään tasolla. Jep - UGH!
Kesän jatkoa ja rakkautta kaikkien sydämiin! Kohdelkaa hyvin toisianne ja erityisesti itseänne!
"Prkl !" vastasi kyllä "fhjtyu":lle, ei aloittajalle.
Hei,
Minä ymmärrän sinua ja sen, että hait huomiota suhteesi ulkopuolelta koska miehesi ei selkeästi pystynyt ottamaan sinua ja tarpeitasi huomioon. Olen ehdoton siinä, että pettää ei saa, mutta kerroit hakevasi vain ystäviä ja heiltä huomiota, mitä sitten että he olivat miehiä?
Se mitä miehesi teki, itsemurha, se on maailman itsekkäin ja raukkamaisin teko. Vain heikot ihmiset sortuvat riistämään hengen itseltään, koska eivät kykene kohtaamaan ongelmiaan ja selvittämään niitä. Miehesi olisi voinut hakea apua, mennä terapiaan, syödä masennuslääkkeitä, hänellä OLI vaihtoehto, mutta hän päätti valita helpon tien, tappamalla itsensä. Sen lisäksi hän aiheutti sinulle ja lapsillenne suunnatonta tuskaa, hän oli itsekäs riistäessään lapsiltaan isän ja sinulta aviomiehen.
Mielestäni sinulla ei ole enää syytä ottaa yhteyttä tähän ns. ystäävääsi, sillä oikeat ystävät eivät käännä selkäänsä eivätkä syyllistä sinua miehesi itsekkäästä päätöksestä. Anna tämän ystäväsi olla, et tarvitse häntä elämääsi. Tiedän, että se kuullostaa julmalta, mutta joskus ei vain voi antaa anteeksi kaikkia tekoa, ei se tarkoita sitä että kantaisi kaunaa lopun ikäänsä vaan että oppii olemaan välittämättä näistä ihmisistä joille ei voi antaa anteeksi. Oppii elämään sen tuntee kanssa,e ttä tuo ihminen petti luottamuksen, mutta minä en enää halua häntä elämääni, koska en voi antaa hänelle anteeksi. Ajan myötä tämä ihminen ja se mitä hän sinulla joskus merkitsi menettää merkityksensä ja hänestä tulee vain yksi ihminen muiden joukossa jonka joskus olet tuntenut!
Tsemppia ja onnea uuden miehen kanssa, jätä ikävät ihmiset pois elämästäsi, voit paljon paremmin ilman heitä!
En antaisi anteeksi alkuperäiselle....
Onneksi ei tuttavapiirissäni ole tiinulin tapaisia...
Kylläpä vain mustasukkaisuus aiheutetaan toiselle osapuolelle. Silloin ei ole tarpeeksi pönkitetty sairastuneen itsetuntoa, ja kerrottu hänelle kuinka hyvä ja rakastettu hän on.
Ja itsemurhahan ei ole raukkamainen teko. Se on äärimäinen avunhuuto, joka vain kuuluu kuuroille korville. En toki tuomitse sinua, ehkei sinulla ollut itselläsikään aseita taistella tuota masennuksen peikkoa vastaan. Apua miehesi kuitenkin olisi kipeästi tarvinnut. Enemmän kuin pystyit antamaan. Ihminen on rajallinen. Kaikkia ei kukaan pysty auttamaan. Se on hyväksyttävä.
Ei muuten "aiheuteta". Mustissairaus on ihan jokaisen omien korvien välissä ja se on siellä, teki tai sanoi toinen mitä tahansa. Mustasukkaisuudesta mielenhäiriöiselle on ihan sama, vaikka vakuuttelet "hyvyyttä ja rakkautta" kuinka paljon, sairaalloinen mieli ja huono itsetunto eivät sitä usko. Ja se ei ole kenenkään muun syy kuin sen, joka sairautta sairastaa omasta vapaasta tahdostaan.
On se kumma, että joillekin ihmisille ei ole muunlaisia konsteja "huutaa apua" kuin sellainen, johon kaikki päättyy.
miehelläni oli todella heikko itsetunto ja hän oli aina kovin epävarma itsestään, olipa kyse töistä, perheen asioista tai mistä tahansa hankinnasta. Päätösten teko oli aina ihan tuskastuttavan vaikeaa..
Kun suhteessa kaikki menee tämän tiukan seulan läpi ja ajan päästä huomaa, ettei omaa elämää saisi toisella olla lainkaan, siinä joko sairastuu itse tai sitten repii itsensä irti.
Minä yritin häntä useasti hoitoon, vein pakkohoitoon... huolehdin lääkkeistä jne. mutta jos toinen ei halua jatkaa, kääntää asian päinvastoin heti kun alkaa maaninen vaihe.. heittää avun romukoppaan..
En minäkään sitä halunnut. Pakkasin muutaman kerran tavarani suhteemme aikana, silti aina yritettiin uudestaan. Ulkopuolinen apu ei tavoittanut minua, minä toivoin jo lopulta mieheni kuolemaa ja kun sitten silitin hänen kylmää poskeaan, sanoin hänelle, että "tiesin tämän hetken tulevan, ja annan sinulle anteeksi kaiken. Ei rakkauteni mihinkään kuollut, et vain pystynyt sitä enää näkemään ja tuntemaan."
-jäähyväiset olivat kauniit ja herkät.. kaikki oli jo sanottu.. ennen itsemurhaansa hän ei ollut vuosiin ollut minua kohtaan niin hellä ja sanonut niin kauniita asioita. Hän ei syyttänyt minua, oli vain pahoillaan kaikesta. Kuten minäkin.. aivan yhtä hyvin olisin voinut olla se joka luovutti..
Olen kokenut samanlaista on-off suhdetta ja miten kaikki päättyis sitten puolisoni oman käde kautta.
Toista ei voi pakottaa ottamaan apua vastaan, mikäli hän siihen itse valmis ja lopettaa kaiken lääkityksen ja terapian "omasta tahdostaan". Minä tein meillä sen päätöksen, kun en enää jaksanut.
Kamalaa oli saada puhelinsoitto seuraavana päivänä muuttolaatikoita uudessa osoitteessani purkaessani, että puolisoni oli tehnyt itsemurhan. Hän oli lähettänyt viimeisen viestin minulle aamulla, ja se oli samalla anteeksi anova ja samalla vapauttava... tyyliin " Olemme yrittäneet yhdessä ihan kaiken. Et saa potea huonoa omaatuntoa MISTÄÄN! Tämä nyt vain oli kohtalomme. Rakkaudestasi kiitos. Toivon sinulle onnea elämääsi ja anteeksi vielä kerran." - Kiitin häntä ja kerroin olevani myös pahoillaan ja toivovan että voisimme olla aina ystäviä, en tuntenut vihaa vaan surua.. Kerroin tulevani hakemaan luput kamat viikonlopulla. Hänet löysi talonmies.. oli laittanut musiikin täysille ja ikkunat auki, ja hän oli hirttäytynyt vaatehuoneeseen. Mitään viestiä kukaan muu ei ollut saanut.
Alkoi hirmuinen helvetti. Mieheni suku syytti minua kaikesta. He eivät tienneet kauan jatkuneesta masennuksesta. En heille sitten alkanut asioista kertomaankaan. Aivan sama mitä ajattelevat. Huomasin vain kuinka vähän he oikeasti miestäni tunsivatkaan..
Perintö tuli minulle ja jotain lapsuusajan juttuja ja kuvia vein hänen äitinsä asunnon ovelle viestin kera. Olin kuuleman mukaan vienyt poikansa omaisuudenkin.. Noh, sen asunnon veloista isoin osa oli minun maksettavana, koska mieheni oli paljon sairaslomilla ja työkyvytön. Onneksi kaikki juridiset asiat oli helppo hoitaa kun oli paperit kunnossa. Sitä vain huomasi, miten julmia ihmiset ovat.
Hautajaiset olivat draamanäytelmä.. Pidin pintani ja yritin tehdä niistä mieheni näköiset, pienet ja luontoon liittyvät. Siellä suku tajusi käyttäytyä hyvin, olihan minunkin sukuani ja muutamia ystäviämme paikalla. Sen jälkeen vaihdoin salaisen numeron, osoitettani he eivät tiedä ja pian muutan eri kaupunkiin. Aloitan kaiken alusta.. on kulunut jo 3 vuotta, ja olen rakastunut, haluan perustaa uuden perheen. Toivon että saisin lapsiakin. Edesmennyt mieheni ei kokenut olevansa valmis isäksi, ja tässä tilanteessa ihan hyvä näin.
Voimia saman kokeneille!
"Ei muuten "aiheuteta". Mustissairaus on ihan jokaisen omien korvien välissä ja se on siellä, teki tai sanoi toinen mitä tahansa. Mustasukkaisuudesta mielenhäiriöiselle on ihan sama, vaikka vakuuttelet "hyvyyttä ja rakkautta" kuinka paljon, sairaalloinen mieli ja huono itsetunto eivät sitä usko. Ja se ei ole kenenkään muun syy kuin sen, joka sairautta sairastaa omasta vapaasta tahdostaan. "
Itse EN ollut koskaan, en kertaakaan, mustasukkainen ennen kuin vaimo kärähti vieraista. Nykyään olen mustasukkainen joka helvetin päivä! Helvetin siksi, että jokainen päivä tuntuu helvetiltä...
tuskin kannattaa olla enää minkäänlaisessa yhteydessä.
Jos pienet poikasi ovat tämän itsemurhan tehneen biologisia lapsia, sinun pitäisi pystyä heidän takiaan pitämään yhteyttä kuolleen miehesi verisukulaisiin, vaikka mainitsit välinne rikkoutuneen.
Lapsilla on oikeus sukulaisiinsa ja he voivat isompina tehdä itse päätöksensä, haluavatko he pitää heihin yhteyttä vai eivät.
kirjoittaisi kirjettä tälle ex-ystävälle ( vaikket enää tapaisi ) ja miehen sukulaisille. Saisit ainakin kerrottua asiat oikein.