Voisiko joku antaa minulle vinkkejä, miten toimia kontrolloivan äidin kanssa.
Olen siis 19 ja vähän päälle, tietääkseni sen ikäinen saa itse päättää omista tekemisistään lain mukaan. Tietysti koska asun äidin luona, tuo se tiettyjä rajoituksia enkä tee ihan kaikkea mitä haluan, ihan senkin takia koska olen tällä hetkellä työtön. Äitini on tukenut rahallisesti, siitä pitää olla kiitollinen.
Ongelma on lähinnä se, että tuntuu etten saa elää nuoruuttani. Alaikäisenä kaverit vietti aikaa ulkona ja tutustuivat ihmisiin, mä vietin aikaa kotona neljän seinän sisällä koska en saanut tehdä oikein yhtään mitään. Ei voinut kuin tyytyä kohtaloonsa. Kun aloin opiskella, yllätyin että äitini ei soitellutkaan joka sekunti ja vaatinut tietää missä menin. Asuin asuntolassa ja aloin seurustellakin heti ja vapaus tuntui ihanalta ja ettei äiti ollut kyyläämässä jokaista liikettäni. En tosin viikonloppusin saanut heti mennä minnekään helsinkiin päinkään (vaarallinen paikka! :D) missä poikaystäväni asui. Muutenkin tuntui siltä, että jos olin kotona äidin silmien alla, hänen käytöksensä muuttui todella paljon kuin jos vertasi siihen ettei hän tiennyt missä menen. En ole ikinä ollut mikään rasavilli. Kiukuttelija kyllä, tempperamenttinen ja itsepäinen, mutta harvoin valehtelin tai tein mitään todella väärää.
Erosin ensimmäisestä suhteestani ja siinä samalla täytin 18. Varmasti suuri järkytys äidillekin, koska muutin tavallaan takaisin kotiin ja olinkin joka viikonloppu ja välillä keskellä viikkoakin kännäämässä. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta tunne oli sanoinkuvaamaton, että sain mennä minne halusin eikä kenelläkään ollut sananvaltaa. Tein myös tyhmiä juttuja, mutta niitähän nuorena kuuluu tehdä. Verrattuna ikätovereihini, tein ne tyhmät jutut aika "vanhana". Noh, niistä oppi. Äitini ei tietenkään selvästi pitänyt siitä että täytin 18, ihan selvästi häntä ärsytti ettei tavallaan hänen sanallaan ole merkitystä. Olin itsepäinen ja ajattelin että nyt mä elän nuoruuttani! Jokusen aikaa vietin sinkkuelämää, sitten tapasin nykyisen poikaystäväni.
Noh, ongelmaksi on muodostunut nyt se, että äitini mielestä mulla ei saisi olla muuta elämää kuin tämä poikaystävä. Enää en käy todellakaan niin paljoa missään, koska en jaksa joka kerta antaa jotain lähtöselvitystä minne olen menossa, kenen kanssa, milloin tulen kotiin, saanko kyydin kun eihän tuolla voi kävellä kun joku voi raiskata tai tappaa. Tämän lisäksi saan vielä poikaystävällekin antaa samat tiedot jne. Se on aika uuvuttavaa. Tietysti on normaalia kysyä minne menee, mutta jos se aina tulee sillä tyylillä että voi melkein nähdä toisen katseesta, että selvästi hänellä on jotain sitä vastaan että menen ja pidän hauskaa ja juttelen ihmisille, niin kyllä, se on surullista ja ahdistavaa.
Kaiken lisäksi suurin osa kavereistani on poikapuolisia (vaikka ei niitä enää paljon ole jäljellä kun yhteydenpito on jäänyt) koska en oikein tule toimeen saman sukupuolen edustajien kanssa. Noh, tämähän on väärin! Koska poikapuolinen kaveri = petän poikaystävääni. En todellakaan jaksa joka kerta selvittää, että minkälaiset välit mulla on kavereihini ja että onko todellakin kyseessä kaverisuhde. Kun TODELLAKIN ON! Ja vaikka kuinka selvittäisin, äitini luulee silti, että petän poikaystävääni. Selvästikään äitini ei tunne mua, koska olen todella kiltti, ystävällinen, toiset huomioonottava (liiankin) ja etenkin LUOTETTAVA! En voisi IKINÄ loukata toista sillä tavalla. Että pistää vihaksi.
Hulluinta tässä on se, että kun en omasta mielestäni ole päässyt edes kokemaan nuoruutta kunnolla, niin äiti jo puhuu siitä että muutan poikaystäväni kanssa kohta yhteen ja varmaan mennään naimisiin jne. Eikä ota kuuleviin korviinkaan kun sanon että ei todellakaan ole ajankohtaista. Miten oikeasti voimme olla näin eri planeetoilta. Niin ja ei tuo kontrollointi vain muhun rajoitu, kyllä se tekee sitä myös yli 30 vee sisaruksillenikin. Sekin vähän surettaa, että eikö se sitten ikinä lopeta munkaan kohalla.
Ongelmani ehkä kuulostaa pieneltä, mutta yrittäkää pistää itsenne samaan tilanteeseen. Kyllä se ärsyttää kun yrittää elää elämäänsä kun kerran täällä ollaan vain nuoria. En tiedä koenko tämän tilanteen jotenkin liian dramaattisesti, mutta ainakin tuntuu että pää meinaa räjähtää aina välillä ja tunnen syvää ahdistusta. Varsinkin kun on jo muitakin huolia ja masentuneisuutta. Siihen ei auta neljän seinän sisällä kököttäminen, vaikka äitini onkin sellaselle omistautunut.
Olen siis 19 ja vähän päälle, tietääkseni sen ikäinen saa itse päättää omista tekemisistään lain mukaan. Tietysti koska asun äidin luona, tuo se tiettyjä rajoituksia enkä tee ihan kaikkea mitä haluan, ihan senkin takia koska olen tällä hetkellä työtön. Äitini on tukenut rahallisesti, siitä pitää olla kiitollinen.
Ongelma on lähinnä se, että tuntuu etten saa elää nuoruuttani. Alaikäisenä kaverit vietti aikaa ulkona ja tutustuivat ihmisiin, mä vietin aikaa kotona neljän seinän sisällä koska en saanut tehdä oikein yhtään mitään. Ei voinut kuin tyytyä kohtaloonsa. Kun aloin opiskella, yllätyin että äitini ei soitellutkaan joka sekunti ja vaatinut tietää missä menin. Asuin asuntolassa ja aloin seurustellakin heti ja vapaus tuntui ihanalta ja ettei äiti ollut kyyläämässä jokaista liikettäni. En tosin viikonloppusin saanut heti mennä minnekään helsinkiin päinkään (vaarallinen paikka! :D) missä poikaystäväni asui. Muutenkin tuntui siltä, että jos olin kotona äidin silmien alla, hänen käytöksensä muuttui todella paljon kuin jos vertasi siihen ettei hän tiennyt missä menen. En ole ikinä ollut mikään rasavilli. Kiukuttelija kyllä, tempperamenttinen ja itsepäinen, mutta harvoin valehtelin tai tein mitään todella väärää.
Erosin ensimmäisestä suhteestani ja siinä samalla täytin 18. Varmasti suuri järkytys äidillekin, koska muutin tavallaan takaisin kotiin ja olinkin joka viikonloppu ja välillä keskellä viikkoakin kännäämässä. Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta tunne oli sanoinkuvaamaton, että sain mennä minne halusin eikä kenelläkään ollut sananvaltaa. Tein myös tyhmiä juttuja, mutta niitähän nuorena kuuluu tehdä. Verrattuna ikätovereihini, tein ne tyhmät jutut aika "vanhana". Noh, niistä oppi. Äitini ei tietenkään selvästi pitänyt siitä että täytin 18, ihan selvästi häntä ärsytti ettei tavallaan hänen sanallaan ole merkitystä. Olin itsepäinen ja ajattelin että nyt mä elän nuoruuttani! Jokusen aikaa vietin sinkkuelämää, sitten tapasin nykyisen poikaystäväni.
Noh, ongelmaksi on muodostunut nyt se, että äitini mielestä mulla ei saisi olla muuta elämää kuin tämä poikaystävä. Enää en käy todellakaan niin paljoa missään, koska en jaksa joka kerta antaa jotain lähtöselvitystä minne olen menossa, kenen kanssa, milloin tulen kotiin, saanko kyydin kun eihän tuolla voi kävellä kun joku voi raiskata tai tappaa. Tämän lisäksi saan vielä poikaystävällekin antaa samat tiedot jne. Se on aika uuvuttavaa. Tietysti on normaalia kysyä minne menee, mutta jos se aina tulee sillä tyylillä että voi melkein nähdä toisen katseesta, että selvästi hänellä on jotain sitä vastaan että menen ja pidän hauskaa ja juttelen ihmisille, niin kyllä, se on surullista ja ahdistavaa.
Kaiken lisäksi suurin osa kavereistani on poikapuolisia (vaikka ei niitä enää paljon ole jäljellä kun yhteydenpito on jäänyt) koska en oikein tule toimeen saman sukupuolen edustajien kanssa. Noh, tämähän on väärin! Koska poikapuolinen kaveri = petän poikaystävääni. En todellakaan jaksa joka kerta selvittää, että minkälaiset välit mulla on kavereihini ja että onko todellakin kyseessä kaverisuhde. Kun TODELLAKIN ON! Ja vaikka kuinka selvittäisin, äitini luulee silti, että petän poikaystävääni. Selvästikään äitini ei tunne mua, koska olen todella kiltti, ystävällinen, toiset huomioonottava (liiankin) ja etenkin LUOTETTAVA! En voisi IKINÄ loukata toista sillä tavalla. Että pistää vihaksi.
Hulluinta tässä on se, että kun en omasta mielestäni ole päässyt edes kokemaan nuoruutta kunnolla, niin äiti jo puhuu siitä että muutan poikaystäväni kanssa kohta yhteen ja varmaan mennään naimisiin jne. Eikä ota kuuleviin korviinkaan kun sanon että ei todellakaan ole ajankohtaista. Miten oikeasti voimme olla näin eri planeetoilta. Niin ja ei tuo kontrollointi vain muhun rajoitu, kyllä se tekee sitä myös yli 30 vee sisaruksillenikin. Sekin vähän surettaa, että eikö se sitten ikinä lopeta munkaan kohalla.
Ongelmani ehkä kuulostaa pieneltä, mutta yrittäkää pistää itsenne samaan tilanteeseen. Kyllä se ärsyttää kun yrittää elää elämäänsä kun kerran täällä ollaan vain nuoria. En tiedä koenko tämän tilanteen jotenkin liian dramaattisesti, mutta ainakin tuntuu että pää meinaa räjähtää aina välillä ja tunnen syvää ahdistusta. Varsinkin kun on jo muitakin huolia ja masentuneisuutta. Siihen ei auta neljän seinän sisällä kököttäminen, vaikka äitini onkin sellaselle omistautunut.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Älä jää märehtimään. Hommaa työpaikka ja asunto ja opettele asumaan itsenäisesti. Poikaystäviä saa olla, mutta älä sitoudu liian tiiviisti. Täysi-ikäisenä et ole tilivelvollinen äidillesi, mutta sinun pitää aikuistua ja ottaa vastuu omasta elämästäsi. Itse odotan, että aikuistunut poikani saa työpaikan (on armeijassa nyt) ja muuttaa omaan asuntoon opettelemaan omaa elämäänsä. Äidin tehtävä on luottaa lapseensa, että tämä pärjää myös tulevaisuudessa. Poikani on raitis ja ahkera, ystävällinen ja rauhallinen. Tullut äitiinsä.
Minä seurustelin ensimmäisen kerran paljon sinua nuorempana ja seurustelu piti lopettaa koska en enää saanut liikkua minnekään. Mutta olinhan alaikäinen.. 18-vuotiaana en enää asunut kotona, mutta jos olisin asunut en kyllä olisi saanut tulla ja mennä miten huvittaa, tai varsinkaan kännätä viikolla.
Nyt olen parikymppinen ja vanhemmat vieläkin paheksuu jos seurustelisin, mutta ei sillä oikeastaan enää väliä.
Mutta se ei vaan toimi jos kerron vanhemmille omista asioista. Jos kertoisin vaikka että seurustelen, olisivat aivan sekaisin eli en tahdo turhaa alkaa sekottamaan.
Täysi-ikäisen ei kuulu asua kotonaan. Eikä täysi-ikäisen pidä rasittaa vanhempiaan elämänsä yksityiskohdilla.
Tärkein neuvo ap:lle on: äkkiä omaan asuntoon, töihin ja muutenkin elämään omaa aikuisen naisen elämää. Nyt et ota vastuuta ja ruikutat, kun äiti yrittää sitä ottaa.
Varmaan tiedätte, ettei ole kovin helppoa vain mennä asumaan omilleen jos ei ole töitä. Millä maksaisin kaiken? En myöskääntmuuttais välittömästi kun töitä saan, koska aina pitää hieman säästää ettei sitten ole ihan pulassa jos käy jotain. Äitini ei ole minua häätämässä pois, luulempa että nauttii vaan kun on joku jonka kanssa puhua. Muuten hän olis aivan yksin.
Mut jos haluan sen oman elämän ja tehdä niinkuin huvittaa, ei siinä taida auttaa muutakun muuttaa pois. :/ Ahdistavaa kun hän olettaa että elämäni on vapaasti hänen urkittavissaan ja udeltavissaan. Jos en kerro jotain, hän huolestuu tai suuttuu. Esimerkkinä vaikka nyt se, että täysi-ikäisenä jäin kaverin luokse yöksi enkä muistanut ilmoittaa siitä, niin aamulla sain viestejä että soittaa poliisit jos en kerro missä olen jne. :) Viestejä ja soittoja oli varmaan parikymmentä. En tiedä olisko pitänyt itkeä vai nauraa. Niin kauan kun asun täällä, saan kertoa jokaisesta tekemisestäni ja saada kaikkeen äidin hyväksynnän.
ihan normaalia huolenpitoa ja huolissaanoloa, jos et ole mitään ilmoittanut etkä ilmestykään kotiin.
Ongelma ei taidakan olla se, että et saisi tehdä mitä haluat, vaan se, että kuvittelet, että voit asua YHDESSÄ äitisi kanssa ja käyttäytyä miten huvittaa eli tulla ja mennä miten huvittaa. Ei se niin mene. Tuo osoittaa lapsellisuutesi, että et edes välitä ilmoittaa äidillesi ja toinen on äärettömän huolissaan, jonka jälkeen sun kuuluisi pyytää anteeksi ja sanoa, että tästä lähtien muistat ilmoittaa, että tuletko yöksi vaiko et eikä vain nauraa tilanteelle! Ymmärrät tuon ehkä vasta siten kun sulla on mies joka menee ja tulee miten tykkää ilmoittamatta sulle menoistaan tai kun sullla on lapsi josta olisit vastuussa.
Sä olet täysi-ikäinen, joten voisit myös käyttäytyä sen mukaisesti.
On mulla ollut poikaystävä joka tuli ja meni miten vain. Ja meni juuri siksi että olin hirveä kontrollifriikki ämmä, joka ei antanut toisen tehdä yhtään mitään ja kyttäsin jokaista asiaa. Syy siihen oli se, että ei ollut luotamus (luottamus petetty). Minä en ole pettänyt äitini luottamusta, joten en ymmärrä hänen kontrollifriikkiyttään.
Se ei varmaan ole lapsellista, jos haluaa elää elämäänsä. Pitäisköhän mun sitten olla huoneessani koko ajan ja tehdä äitini sillä onnelliseksi? Viis mun omasta elämästäni, kunhan äitillä on hyvä olla ja voi olla varma että olen turvassa. Hienolta kuulostaa.
Olen AINA ilmottanut jos jonnekin olen jäänyt yöksi, ihan pakosta. Mutta en jaksa sitä että joka kerta pitää kertoa sitten monen aikaan tulee takaisin kotiin jne, missä on. Koska se ei kuulu äidilleni. Voin mainita että jään yöksi, mutta ei mun pidä kertoa tarkalleen minne ja kenen kanssa. Luulet vissiin että olen joku ilkeä nuori nainen joka ryyppää ulkona joka ilta ja konttaa kännissä kotiin ja huutaa ja vähät välittää äitinsä tunteista. Voin sanoa että OLET VÄÄRÄSSÄ. Olen kiltti ja otan kyllä äitini tunteet huomioon ja olen AINA ollut kiltti lapsi. Ymmärrän normaalin huolen, mutta en ymmärrä sitä, että en saisi tehdä mitään. Haluan elää OMAA elämääni, tuntea että mun asiat ovat vain minun omia. Sitä olen koko elämäni odottanut, enkä vieläkään ole saanut sitä. Mitenköhän se on äidiltäni pois jos vietän aikaa kavereiden kanssa? Tulee lähinnä sellainen tunne, että hän vain nauttii kun mulla ei ole sitä omaa elämää ollut ikinä eikä tulekaan niin kauan kun tässä olen. Lopputulos on se, että kun pääsen omille jaloilleni, en ole häneen enää missään yhteydessä. Sittenkö hän on tyytyväinen? Jos hän on niin kovin huolissaan, eikö hänelle olisi parempi että olen tässä hänen lähellään, kuin se että olen yksin jossain kaukana hänestä.
Ja kyllä, myös miehelläni todellakin MIELELLÄÄN saa olla se oma elämä! En kestäisi jos hän yrittäis kytätä jokaista menemistäni ja kontrolloida minne saan mennä ja minne en. Se ei ole rakkautta. Sen tiedän kokemuksesta.
Käyttäydyn sitten ikäiseni mukaisesti, kun mua kohdellaan myös ikäiseni mukaisesti. Siinä on ongelma. Olen yrittänyt kaikkeni, jutella nätisti, huutaa, vääntää rautalangasta, itkeä, selittää ja ennen kaikkea näyttää että olen jo iso tyttö. Mutta äitini käytös ei ole muuttunut tippaakaan. En ole ikinä tullut hänen kanssaan toimeen, koska me ei yksinkertaisesti ymmärretä toisiamme. Olen aina kadehtinut niitä, joilla on nuoruutta ymmärtävä äiti ja suhde on myös kaverillinen. Äitini puhuu minusta kuin aikuisesta, mutta ei kohtele sillä tavalla. Ehkä hän ei vain todellakaan ymmärrä mitä tekee väärin, tai sitten hän on ilkeä. Onkohan siskonikin sitten niin kamalan lapsellinen, jos hänkin nauraa edelleen äidilleni vaikka on yli kolmekymppinen? Veljeni taas ei jaksa välittää, on välillä todella ilkeäkin eikä vastaa esimerkiksi puheluihin. Sitten menee sama viesti: "kohta soitan poliisille". Minusta on todella ilkeää sanoa tuntematonta ihmistä lapselliseksi, kun ei tiedä tämän kokemuksista yhtään mitään! Saati tiedä koko ihmisestä mitään. Tiedoksi vain, että olen ikäisekseni kyllä ajatusmaailmaltani aika kypsä ja osaan ajatella myös muiden ihmisten tunteita. Joskus ei vain enää yksinkertaisesti jaksa, joskus on ajateltava itseäänkin!
Niin ja piti vielä se sanoa, että syön tällä hetkellä masennuslääkkeitä ja käyn terapeutilla ja olen huomannut, että puhun äidistäni siellä paljon. Selkeästi mua ahdistaa tämä tilanne TODELLA paljon ja syytän osaksi äitiänikin tästä olosta. Näen käsittämättömän usein unia, missä äitini määräilee mitä teen ja utelee asioitani. Kun yritän laittaa vastaan, äitini ei reagoi, joskus nauraa. Alan huutamaan. Ei auta. Loppujen lopuksi kuristan ja lyön äitinäni kovempaa ja kovempaa, käsistä katoaa voimat eikä se tunnu toisesta miltään vaikka yritän kuinka kovaa. Herään unesta todella kiihdyksissä ja luulen sen olevan totta.
Tuo on oikeasti pelottavaa ja surullista, vaikka unia vain ovatkin.
Hyvä, että käyt terapeutilla. Käyt läpi äitisuhdettasi sekä vastaanotolla että itseksesi, myös unissa. Se on hyvä.
Mutta muuten olen sitä mieltä, että asumisratkaisusi niin huono kuin mahdollista. Sinun on saatava jostain oma asunto ja itsenäistyttävä oikeasti aikuiseksi. Älä nojaile äitiin tai poikaystävään tai ystäviin. Pyri itsenäiseksi aikuiseksi naiseksi.
Siis: terapia, oma asunto ja oma elämä, omat vastuut ja velvollisuudet. Jokin sosiaalinen asumismuoto? Kuntoon ja töihin!
Kuin omaa tarinaani lukisi, otan syvästi osaa.
Tuo ei ole enää normaalia huolenpitoa, se on sairaalloista mustasukkaisuuden kaltaista omistushalua äitisi puolelelta ja jatkuu aina vain, se ei lopu takaan sen.
Sinun on vain opittava olemaan välittämättä siitä, sillä äitiäsi et voi muuttaa.
Vaatii voimia riuhtoa itsensä irti, sillä henkinen side on uskomattoman vahva.
Mikäli jäät elämään äitisi elämää jää oma elämäsi tyystin elämättä, myös nuoruutesi ja hiljalleen sinusta tulee tyhjä kuori missä ei enää ole mitään elämän iloa, ei mitään.
Siihen voit myös varautua että aikanaan kun sinulla on lapsia jatkaa äitisi samaa manipulointia heidän suhteensa.
Mutta aikansa kun riuhtoo niin irti pääsee, tosin jälkitautina ainakin itselleni jäi eräänlainen hieman kyyninen suhtautuminen muihin ihmisiin.
ap:n kirjoittama ei mitenkään viittaa siihen, että äiti käyttäytyy poikkeavasti. Kaveriäiti ei ole lapsen parhaaksi nykytietämyksen mukaan. Asut äitisi kotona, olet hänen lapsensa, sinulla onvaikeuksia ja olet kovin nuori vielä. Jos haluat aikuisen kohtelua, ala käyttäytyä kuin aikuinen. Ei kai 30v. sisaresi huuda, väännä rautalangasta, itke ja selitä äidillesi? Kurjempaa sinulla olisi, jos äitisi ei välittäisi. Äitisi varmaan myös ymmärtää kiukutteluasi, olethan nuori ja masentunutkin ja sietää sitä siis. Voisihan hänkin sinulle kiukutella, monestakin asiasta kertomasi perusteella, eivät kaikki äidit ole niin aikuisia kuin äitisi on. Se on rakkautta että saat vastineena vain huolta ja kysymyksiä. Jos et sitä halua, muuta pois, mutta suosittelisin, että
yrittäisit ottaa vastaan sen, että sinusta välitetään.
"Ei kai 30v. sisaresi huuda, väännä rautalangasta, itke ja selitä äidillesi? "
No, siskoni esimerkiksi kerran hermostuessaan (äitiin) heitti pulkan seinään ja alkoi huutaa. Hänen tyttärensä näki sen myös. :) Siinä vaiheessa mulla oli ainakin kovin aikuinen olo.
Missä vaiheessa olen sanonut, ettei äitini kiukuttele? Kerran sanoi mulle esimerkiksi että "no, voit tulla sitten kusemaan mun haudalle ku oon kuollu!". Eli ottaa aina sen marttyyri asenteen kun yritän kertoa tunteistani tai näytän ärtymykseni.
Täytin juuri 20, eikä asiat ole muuttuneet kai mihkään. Nyt tosin olen jo "melkein" töissä. Työkkärin harjottelussa, 660 euroa kuussa. Sillä ei kai pitkälle pötkitä. Mutta silti tuntuu kuin olisin vankilassa, niin äidin kuin parisuhteen kanssa. Välillä tuntuu että haluisin kuolla, vaikka en haluakaan, mutta en ainakaan haluisi ajatella mitään. Turhauttavaa. Tuntuu että elämä on turhaa.
Mua myös pelottaa aikuistuminen. Tuntuu etten osais pitää huolta itestäni, ajatus yksin asumisesta tuntuu oudolta. En tiedä mitään mistään, mitä pitää tehdä, entäs ne laskut, saako jotain tukea jostain ymsyms. Poikaystävälläni on jo omistuskämppä (mun ikäinen). Sitä ennen asui omassa yksiössä. Tuntuu että tulen todella jäljessä. Olis turvallista mennä siihen kämppään toisen kanssa asumaan, mutta mitä jos en kykene siihenkään. Tulis varmaan samanlaiset riidat kuin äitini kanssa ja kaikki olis taas niin helppoa etten osais mitään. Turvallista ehkä, mutta mitä jos jämähdänkin siihen enkä enää saa kokea yksin asumista. Yritä siinä sitten mennä yksin asumaan, vois toinen hieman loukkaantua. Loukkaantuis varmaan nytkin jos en menis sen kanssa asumaan. Äh, en minä tiedä!