Hei!
Olen jo 20 vuotias nuorimies, mutta en ole pystynyt ottamaan juuri mitään kontaktia varsinkaan vastakkaiseen sukupuoleen. Koko yläasteen ajan kiusattiin ja se muutti minut siten, että esim. katsekontakti on mahdottoman ahdistavaa ja vaikeaa. Välttelen ihmisiä vaikken haluaisi. Mielessäni on jo 8-luokalta asti ollut eräs tyttö, jonka kanssa en uskaltanut juuri mitään puhua. Hänen kohdallaan se kyllä jo on myöhäistä, kun hänellä on poikaystävä.
Eikä se enää minua itseasiassa haittaa. Pääsin juuri välivuotta viettämästä eräästä koulusta ja ihastuin erääseen tyttöön siellä kyllä korviaan myöten. Mutta en saanut puhuttua hänelle juuri mitään. Tuli jopa istumaan kaverinsa kanssa pyötääni ruokatunnilla, mutta vastailin kysymyksiinsä lähinnä vain muutamalla lauseella. Hänhän voisi tietysti olla jopa varattu, mutta pystyn ajattelemaan siten, että ainakaan kysymisellä ei mitään häviäisi. Ei tietenkään suoraan ehkä kannattaisi kysyä. Silti joku saakelin lukko estää minua käyttäytymästä minulle ominaiseen tapaan. En saa puhuttua ja ihmisiin katsominen on ahdistavaa.
Olisi ehkä helpottanut, jos pöydässä ei olisi ollut muita kuin hän (ja minä). Tarkkailen varmaan itseäni liikaa, ja kokoajan kuvittelen, että kun sivusilmässä näen ihmisen, että hän tuijottaa minua. Lisäksi kuulen lähes kokoajan ympäristön äänet vaikka joku minulle puhuisi. Kuvittelen, vaikka jos joku jengi nauraa jossakin, että he nauravat minulle...
En ilkeä enää nauraa ja yritän ilmeitäni peitellä. En vissiin oikeasti ole nauranut viiteen vuoteen.
Olen käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla puhumassa (tai puhumassa ja puhumassa, hän kysyi ja minä vastasin :( ) sosiaalisten tilanteiden pelkäämisestä ja jo toisella kerralla hän ehdotti jotain sellaista lääkettä, mikä otettaisiin silloin tällöin aina ennen jännittävää tilannetta. En muista sen nimeä. Onko se vaarallinen lääke? Oikeastaan siksi en haluaisi kokeilla sitä, kun sitten ei kohta ilman lääkettä uskaltaisi pas*alla käydä!?? (kärjistettynä) Kävin psykellä ainakin sen 8 kertaa lukuvuoden aikana, mutta huomattavissa ei ole ollut isoa vaikutusta. Totta kai psyke ei mikään taikuri ole, mutta enivei.
Tuli vuodatus, mutta tämmöistä tämä on. Lähes koko ajan mietin Häntä. Minulla on kyllä hänen numeronsa, joka on haettu numeropalvelusta. Uskaltaisiko laittaa tekstiviestin. Siis jos minä jossakin kuvitteellisessa maailmassa uskaltaisin laittaa viestin niin olisiko epäilyttävää laittaa viesti, jos numeron on hakenut numeropalvelusta? Sinänsä tiedän hänen taustoja pikkuisen ja hän tietää minun, koska muutaman sanan olen saanut vaihdettua...
Koulu missä olin niin jäi semmoinen melkeen jopa raastava tunne, kun ei saanut tutustua kehenkään ihmiseen, kun ei enää edes tiedä mitä tekisi.
Olen jo 20 vuotias nuorimies, mutta en ole pystynyt ottamaan juuri mitään kontaktia varsinkaan vastakkaiseen sukupuoleen. Koko yläasteen ajan kiusattiin ja se muutti minut siten, että esim. katsekontakti on mahdottoman ahdistavaa ja vaikeaa. Välttelen ihmisiä vaikken haluaisi. Mielessäni on jo 8-luokalta asti ollut eräs tyttö, jonka kanssa en uskaltanut juuri mitään puhua. Hänen kohdallaan se kyllä jo on myöhäistä, kun hänellä on poikaystävä.
Eikä se enää minua itseasiassa haittaa. Pääsin juuri välivuotta viettämästä eräästä koulusta ja ihastuin erääseen tyttöön siellä kyllä korviaan myöten. Mutta en saanut puhuttua hänelle juuri mitään. Tuli jopa istumaan kaverinsa kanssa pyötääni ruokatunnilla, mutta vastailin kysymyksiinsä lähinnä vain muutamalla lauseella. Hänhän voisi tietysti olla jopa varattu, mutta pystyn ajattelemaan siten, että ainakaan kysymisellä ei mitään häviäisi. Ei tietenkään suoraan ehkä kannattaisi kysyä. Silti joku saakelin lukko estää minua käyttäytymästä minulle ominaiseen tapaan. En saa puhuttua ja ihmisiin katsominen on ahdistavaa.
Olisi ehkä helpottanut, jos pöydässä ei olisi ollut muita kuin hän (ja minä). Tarkkailen varmaan itseäni liikaa, ja kokoajan kuvittelen, että kun sivusilmässä näen ihmisen, että hän tuijottaa minua. Lisäksi kuulen lähes kokoajan ympäristön äänet vaikka joku minulle puhuisi. Kuvittelen, vaikka jos joku jengi nauraa jossakin, että he nauravat minulle...
En ilkeä enää nauraa ja yritän ilmeitäni peitellä. En vissiin oikeasti ole nauranut viiteen vuoteen.
Olen käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla puhumassa (tai puhumassa ja puhumassa, hän kysyi ja minä vastasin :( ) sosiaalisten tilanteiden pelkäämisestä ja jo toisella kerralla hän ehdotti jotain sellaista lääkettä, mikä otettaisiin silloin tällöin aina ennen jännittävää tilannetta. En muista sen nimeä. Onko se vaarallinen lääke? Oikeastaan siksi en haluaisi kokeilla sitä, kun sitten ei kohta ilman lääkettä uskaltaisi pas*alla käydä!?? (kärjistettynä) Kävin psykellä ainakin sen 8 kertaa lukuvuoden aikana, mutta huomattavissa ei ole ollut isoa vaikutusta. Totta kai psyke ei mikään taikuri ole, mutta enivei.
Tuli vuodatus, mutta tämmöistä tämä on. Lähes koko ajan mietin Häntä. Minulla on kyllä hänen numeronsa, joka on haettu numeropalvelusta. Uskaltaisiko laittaa tekstiviestin. Siis jos minä jossakin kuvitteellisessa maailmassa uskaltaisin laittaa viestin niin olisiko epäilyttävää laittaa viesti, jos numeron on hakenut numeropalvelusta? Sinänsä tiedän hänen taustoja pikkuisen ja hän tietää minun, koska muutaman sanan olen saanut vaihdettua...
Koulu missä olin niin jäi semmoinen melkeen jopa raastava tunne, kun ei saanut tutustua kehenkään ihmiseen, kun ei enää edes tiedä mitä tekisi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mikäli olette jutelleet jonkin verran, voisit pyytää häntä vaikka kahville tai kävelylle. Tekstiviesti voisi olla hyvä vaihtoehto, saat ilmaistua asian miten tahdot, ja jännittävin hetki onkin se uskaltaako painaa lähetys nappia ja sitten alkaa kärsimätön vastauksenodotus.
Se on uskomattoman vaikea hetki, mutta kun sen tekee, mahdollisuudet edetä hänen kanssaan ovat paljon paremmat kuin jos ei tekisi mitään.
Itselläkään ei ole kovin hyvin mennyt rakkaudessa, kiitos juuri koulukiusauksen ja huonojen tunteiden paljastamiskokemusten. Kävi kuitenkin niin että pitkäaikainen ihastukseni tunnusti viimeviikolla tykkäävänsä minusta, eli ihmeiden aika ei ole ohi. Toivottavasti sinäkin saat joskus vastakaikua ja ymmärrystä :)