On ollut puhetta että Suomessa laillistettaisiin eutanasia sairaalassa viruville ihmisille jotka selkeästi tekevät kuolemaa, sillä passiivista eutanaasiaa tapahtuu sairaaloissa koko ajan.
Jossain päin maailmaahan on olemassa järjestöjä jotka lupautuvat auttamaan kuolemaan vakavasti sairaita ihmisiä. Laillista mikäli kaikki kuvataan videolle ja poliisi tutkii paikan.
Mikäli Suomessa sallitaan eutanasia vakavasti sairaille, alkavatko muutkin vongata sitä?
Miten on esimerkiksi koko elämänsä yksin eläneiden vakavasti masentuneiden sinkkujen laita, joilla ei niitä muitakaan läheisiä ole ja elämänmuutoksen tekeminen olisi jo liian radikaalia? Ihminen kun toistaa sitä mikä on tuttua ja turvallista, eli voi päätyä taas yksin ja entistä masentuneemmaksi vaikka hetkellisesti saisikin seuraa.
Jos elämä on kroonistunutta paskaa, pitäisikö yksinäiselle ja masentuneelle ihmiselle joka ei enää vaan JAKSA kaikenmaailman laitoshoitojen ja lääkkeidenkään jälkeen jatkaa sallia eutanasia?
Toki Suomessa on niin onnetonta porukkaa, että mikäli tämä sallittaisiin me jotka tunnemme pieniäkin ilon pilkahduksia edes joskus pääsisimme viikonloppuduuniin hautausmaalle. Työ soveltuisi varmasti myös häiriintyneemmille yksilöille, koska mitään sosiaalista taitoa ei tarvita. Kuntouttavaa, oikeastaan..
Jossain päin maailmaahan on olemassa järjestöjä jotka lupautuvat auttamaan kuolemaan vakavasti sairaita ihmisiä. Laillista mikäli kaikki kuvataan videolle ja poliisi tutkii paikan.
Mikäli Suomessa sallitaan eutanasia vakavasti sairaille, alkavatko muutkin vongata sitä?
Miten on esimerkiksi koko elämänsä yksin eläneiden vakavasti masentuneiden sinkkujen laita, joilla ei niitä muitakaan läheisiä ole ja elämänmuutoksen tekeminen olisi jo liian radikaalia? Ihminen kun toistaa sitä mikä on tuttua ja turvallista, eli voi päätyä taas yksin ja entistä masentuneemmaksi vaikka hetkellisesti saisikin seuraa.
Jos elämä on kroonistunutta paskaa, pitäisikö yksinäiselle ja masentuneelle ihmiselle joka ei enää vaan JAKSA kaikenmaailman laitoshoitojen ja lääkkeidenkään jälkeen jatkaa sallia eutanasia?
Toki Suomessa on niin onnetonta porukkaa, että mikäli tämä sallittaisiin me jotka tunnemme pieniäkin ilon pilkahduksia edes joskus pääsisimme viikonloppuduuniin hautausmaalle. Työ soveltuisi varmasti myös häiriintyneemmille yksilöille, koska mitään sosiaalista taitoa ei tarvita. Kuntouttavaa, oikeastaan..
Vastaukset 10
Vanhimmat
kun on ATM:n helpompi kävellä junan alle. Pitääkö kaikesta tehdä niin vaikeeta?
Kuolla vaikkapa juoman avulla samalla kun joku pitää kädestä, kuin liiskautua junan alle.
Kauneus on toki katsojan silmässä.
Mokoma höperö kun tuollaisia mietit.
Eutanasia olisi tosi hyvä juttu kuolemansairaille ja muille sellaisille, joilla ei ole toivoa eikä elämää enää edessä. Mutta masentunut ei kuulu siihen joukkoon. Masennus, toisinpäin sunnesam, tarkoitti muistaakseni aurinkoa / valoa / toivoa ...
Kaikilla ihmisillä on masennusta tavalla tai toisella joskus, aina ei voi olla vain kirkkaita ja ihania päiviä, pitää olla niitä huonoja 'sadesäitäkin', että hyvät ajat tuntuvat erityisiltä. Elämä on 'vuoristorataa' ja alamäet ovat sitä varten, että ylämäessä tuntuisi hienolta.
Ei siihen mitään eutanasiaa tarvita, sehän on varattu ensisijaisesti niille, jotka ovat liikuntakyvyttömiä.
Sinä olet nuori ja terve ja liikuntakykyinen. Nosta viimeiset rahat tililtä, matkusta jonnekin, ota kaikki irti viimeisistä hetkistäsi, iske vaikka prostu ja käytä siihen viimeiset rahasi. Sen jälkeen jää rahattomana miettimään seuraavaa liikettä sinne missä satut olemaan.
Rahattomana voit käydä paikallisissa "leipäjonoissa" aikasi. Todennäköisesti saisit halutessasi töitä kyllä myös tiskaajana tai muissa sen tason tehtävissä. Mutta jos ei kiinnosta niin oman elämänsähän voi lopettaa koska tahansa ja missä tahansa.
Itse en sitä kyllä tekisi, maailmassa on vielä ihan liian paljon nähtävää.
myös "mentaalisesti liikuntakyvytön", ei ainoastaan fyysisesti.
Kannattaa tutustua rajatilaisen persoonallisuushäiriön ja sekamuotoisen kaksisuuntaisenmielialahäiriön paranemisennusteisiin ja kuolleisuuslukuihin.
Kyllä elämällä on tarkoitus. Mutta sitä ei voi tietää, ennen kuin elää ja kokee. Ja se ei ole elämistä, että haikailee 'kuoleman' perään ennen aikojaan.
Hyvä kysymys. Miksei saa luovuttaa?
Olen pyöritellyt päässäni samaa ajatusta. Ihmisiä kohdellaan todella paskasti maassamme, tekninen määritelmä on että "Ihmisen velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan on hengittää ja syödä." Tätä velvollisuutta ylläpidetään vaikka yksilö olisi kuinka onneton ja haluaisi lopettaa.
Oma mummoni oli puolitietoisessa tilassa sairaalassa 15 vuotta. Hän ei tehnyt mitään - oli vain. Ei ollut mitään tekemistä. Minusta tuntuu että hänen olemassaolonsa peruste oli sairaanhoitajien työllistäminen ja että syy miksi hänen "oikeuttaan elää" ajetaan oli että sairaanhoitajilla olisi työtä - tarkoitan - muiden kuin mummostani välittäneiden muutaman henkilön kannalta. Jos mummoni olisi sanonut että tahtoo kuolla uskon että hän olisi todellakin tarkoittanut sitä.
Joskus tuntuu että esim. masentuneet ja monentyyppiset sairaat (päihdepotilaat) ovat monille sosiaalitahoille nimenomaan farmi jolla oikeutetaan oma virka valtionhallinnossa. Liian merkittäviä keinoja parantua ja pärjätä ei haluta luoda, sehän toisi nopeasti työttömyyden sossutädille jos porukka pääsisi jaloilleen.
Olisi mukavaa jos löytyisi tarpeeksi suuri porukka vaikkapa yhteiskunnan koulutuksen saaneita, työkykyisiä, masentuneita, osattomia alle 45 vuotiaita ihmistä protesti-joukkoitsemurhaan. Jokainen lähtisi omasta vapaasta tahdostaan; maailmaan, elämäänsä ja yhteisöön ja sen arvoihin pettyneenä.
Elämän tarkoitus ei ole elää itsetarkoituksena vaan löytää oma henkilökohtainen täyttymys ennen kuolemaa - tai täyttymys kuolemassakin kelpaa.
Jos on niin pettynyt elämään ja rohkeutta riittää kumminkin protestointiin, niin tekee sitten sillä energialla jotain hyvää. Jos ei pelkää kuolemaa ja asiat yläkertaa on kunnossa (otettu Jeesus Vapahtajaksi), niin ryhtyä vaikka vaarallisiin tehtäviin (tietysti turhaa uhkarohkeutta välttäen) toisten pelastamiseksi. Sellaiselle nostaa kuka tahansa hattua.
No anna esimerkki?
Mä en ole koskaan törmännyt tilaisuuksiin tehdä mitään tollasta. En pelkää kuolemaa, mut niinku tilanteet joissa kuoleman vois kohdata kaihtaa mua. Yläkertaan en omaa suhteita enkä alakertaan. Olen muuten vapaa paitsi näiden olojen ja elämäni vanki.
Ja olen ehdottomasti itsekäs. Toivon itselleni hyvää mutta en löydä sille tilaisuuksia tai ole tarpeeksi jäntevä niitä kehittääkseni. En tosin (hyvien ihmisten) kustannuksella jos se olisi heiltä pois liikaa, en halua vahingoittaa ketään (en edes itseäni) mutta rajansa kaikella etenkin paskan määrässä.
Toisten kunnioitus ei ole mikään itseisarvo. En koe kunnioitusta mutten koe sitäkään ongelmaksi, ongelmaksi koen etten ole onnellinen tai edes tyytyväinen riittävästi että elämä tuntuisi mielekkäältä. Turruttavassa yhteiskunnassamme "taisteleminen vääryyttä vastaan" on todella nuhaista ja johtaa nähdäkseni vain omien olojen pahenemiseen, eli muiden puolesta sotiminenkaan ei oikein ole oikealta tuntuva juttu.
Tässä jonkin aikaa sitten autoin kahta vanhusta raahaamaan varmaan satakiloisen alkoholisti/pilleristin vanhan kusenhajuiseen kotiinsa. He olivat sellaisia ihmisiä jotka välittivät läheisistään. Minusta tuntui että autoin heitä vapaaehtoisesti, en tuntenut mitään oleellista - vain että näin nyt pitää tehdä. Auttaminen ei ole leipälajini, se ei tuo minulle onnea - mutta se ei tarkoita ettäkö suhtautuisin siihen negatiivisesti. Minusta auttaminen kuuluu elämään, mutta elämäni ongelma onkin se etten tunne tästä mitään. Tyhjä kuori. Minusta auttamaan kannattaisi opetella sellaisten jotka siitä nauttisivat mutteivät ole tutustuneet vielä sieluunsa, niiden jotka kokevat itsekkäästä olemisestaan pahaa oloa.