Ajattelin kirjoittaa vaikka täällää lienee vastaavaa tarinaa entuudestaankin.
Olen kahdesti eronnu ja kahdesti huoltajuus määrätty minulle.
Miettinyt olen paljonkin asioita, mutta ajatus uuden suhteen aloittamisesta tai siitä että tapailisin ketään naista mistään syistä on tosi kaukainen.
Olen vaarassa erakoitua kokonaan, en niin hirveästi välitä päättömistä kavereistakaan, jotka lähinnä keskittyvät melko matalalentoiseen elämäntyyliin kukasta kukkaan ja voi jee mitkä kännit darra.
Elän kahden lapseni kanssa ja tulevaisuus on melko avoimena.
Sen verran liitoista voinen kertoa, että eka kesti vajaan vuoden ja toka 6,5 vuotta.Syinä vastaavasti että esikoisen kanssa äiti ei ollut valmis mihinkään, aika lapsi silloin ja toisella kertaa alkoholismi mt ongelmat.
En ainakaan osaa enää luottaa keneenkään, vielä nykyäänkin kuulee kerrottavan asioita noista ajoista, joita ei ole tiennyt olevan olemassakaan, totuuksia ja muistutuksia..."etkö sä tiennyt sitä" yms.
Minuun on koittanut pitää monikin nainen yhteyttä ja osoittanut kiinnostustaan ja arvostustaan, mutta en ole välittänyt oikein ollenkaan.Lähinnä pahoitellut, kun yhteydenpitoni on ollut niin vähäistä enkä ole vastannut ajoissa tms.
Erostani on aikaa kohta 2 vuotta, enkä edelleenkään välittäisi tavata ketään enkä missään.
On ehdotettu moraalilleni sopimattomia suhteita, joihin monikin varmasti kuola valuen vastaisi "kyllä, onnistuisiko jo tänään"
Näen maailman melko oksettavana paikkana, jossa ihmiset narraavat itseään ja toisiaan mitä huvittavimmilla selityksillä ja perusteluillaan.
Kaikki on kaupan, jopa se, vaikkei sitä myönnetä, vaan keksitään selitys ja keino.
Muutenkin suhteessa on mukana tavalla tai toisella usein muitakin sukulaisia, jotka soosaavat omilla
jutuillaan tai vaikka kateudellaan lupaaviakin asioita ongelmiksi, joita saa sitten miettiä vielä vuosienkin päästä, että tulisi sen kumppaninsa kanssa toimeen.
Maailma on aika outo paikka, hirveä ihmissuhdesoppa, jota maustetaan aina vaan enemmän raadollisin ja
arveluttavin maustein.
Terapiassakin olen käynyt, mutta sinällään näen omalta kannaltani tulevaisuuden hyvänä, eikä ainakaan masennusta tms ole todettu.
No, tämäpä mielessä, olisko kellään kannanottoa tällaiseen ongelmaan.
Olen kahdesti eronnu ja kahdesti huoltajuus määrätty minulle.
Miettinyt olen paljonkin asioita, mutta ajatus uuden suhteen aloittamisesta tai siitä että tapailisin ketään naista mistään syistä on tosi kaukainen.
Olen vaarassa erakoitua kokonaan, en niin hirveästi välitä päättömistä kavereistakaan, jotka lähinnä keskittyvät melko matalalentoiseen elämäntyyliin kukasta kukkaan ja voi jee mitkä kännit darra.
Elän kahden lapseni kanssa ja tulevaisuus on melko avoimena.
Sen verran liitoista voinen kertoa, että eka kesti vajaan vuoden ja toka 6,5 vuotta.Syinä vastaavasti että esikoisen kanssa äiti ei ollut valmis mihinkään, aika lapsi silloin ja toisella kertaa alkoholismi mt ongelmat.
En ainakaan osaa enää luottaa keneenkään, vielä nykyäänkin kuulee kerrottavan asioita noista ajoista, joita ei ole tiennyt olevan olemassakaan, totuuksia ja muistutuksia..."etkö sä tiennyt sitä" yms.
Minuun on koittanut pitää monikin nainen yhteyttä ja osoittanut kiinnostustaan ja arvostustaan, mutta en ole välittänyt oikein ollenkaan.Lähinnä pahoitellut, kun yhteydenpitoni on ollut niin vähäistä enkä ole vastannut ajoissa tms.
Erostani on aikaa kohta 2 vuotta, enkä edelleenkään välittäisi tavata ketään enkä missään.
On ehdotettu moraalilleni sopimattomia suhteita, joihin monikin varmasti kuola valuen vastaisi "kyllä, onnistuisiko jo tänään"
Näen maailman melko oksettavana paikkana, jossa ihmiset narraavat itseään ja toisiaan mitä huvittavimmilla selityksillä ja perusteluillaan.
Kaikki on kaupan, jopa se, vaikkei sitä myönnetä, vaan keksitään selitys ja keino.
Muutenkin suhteessa on mukana tavalla tai toisella usein muitakin sukulaisia, jotka soosaavat omilla
jutuillaan tai vaikka kateudellaan lupaaviakin asioita ongelmiksi, joita saa sitten miettiä vielä vuosienkin päästä, että tulisi sen kumppaninsa kanssa toimeen.
Maailma on aika outo paikka, hirveä ihmissuhdesoppa, jota maustetaan aina vaan enemmän raadollisin ja
arveluttavin maustein.
Terapiassakin olen käynyt, mutta sinällään näen omalta kannaltani tulevaisuuden hyvänä, eikä ainakaan masennusta tms ole todettu.
No, tämäpä mielessä, olisko kellään kannanottoa tällaiseen ongelmaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
..Fiksu mies olet. Tää elämä on mennyt aikuisilla ihan överiksi. Aikuiset käyttäytyy ihan miten vaan..ei välitetä, kun omista tarpeistaan.. yhtä ihmis-suhde soppaa. Aina se varmaan samanlaista on ollut, mutta nyt siitä vasta enemmän puhutaan ja kirjoitetaan. Ihanaa elämää sinulle..ja kesää..
elämä on kyl välillä julmaa ja epä reilua.
kyl taitaa kaikille välil tulla mieleen,et miks minulle käy aina näin....
anna itsellesi aikaa miettiä asiota,mitkä ovat menneet pieleen ja mitkä on ok.
puhuminen helpottaa todella paljon,kun vaan löytyy sellanen,kuka ymmärtää ja kuuntelee.
niitä on tietysti vaikea löytää,mutta sellaset jotka on elänyt alkoholistin rinnalla,tietävät parhaiten miltä
sinusta tuntuu.
itse katselin alkoholisti ex miestäni 10vuotta ja tiedän mitä tuskaa elämä voi heidän kanssa olla.
henkistä/fyysistä väkivaltaa,syyttelyjä,pettämistä,turhia lupauksia.....
kamalinta on kulissien pitäminen kunnossa ja toisen juomisen salailu.
tietysti siihen mahtuu paljon hyvääkin,mutta kyse on kummiski alkoholismi sairaudesta,joten siinä on vaikeeta pysyä ite terveenä.
se luottaminen ihmisiin tulee ajan myötä.
tässä yhteis kunnassa on todella paljon alko ongelmaisia,joku ihme muoti ilmiö toi mäyräkoiran ulkoiluttaminen....ja rehvastelu känni mokailuista.
mutta kyl meitä niin sanotusti terveitä kohtuukäyttäjiäkin vielä löytyy.
suosittelen sinulle al anon ryhmässä käymistä.sieltä mä sain ainakin elämän iloni takaisi.
sielä ainakin kaikki ymmärtää.
pikku neuvvon voisin vielä antaa.älä rakastu enään holistiin,kokemuksesta tien että niihin on tosi helppo rakastua.
voimia ja onnea tulevaisuuteen.
kyllä se aurinko risukasaankin paistaa:-)
Tutkimusten mukaan suhteesta ylipääsemiseen tarvitaan 1-5 vuotta. Viimeksi itselläni meni yli 4v. ennenkuin pystyin edes ajattelemaan kiinnostuvani jostakin uudesta miehestä. Joten 2v. ei todellakaan välttämättä ole riittävä toipumisajaksi ja siksi on ihan luonnollista, ettet vielä kykene kiinnostumaan kenestäkään. Jos vielä yli 5v. kuluttua erosta ei pysty kenestäkään kiinnostumaan, niin vasta sitten on syytä alkaa miettiä onko kaikki kunnossa. Ja eihän sitä kiinnostukaan, ellei sopivaa henkilöä tule vastaan. ;)