Olen ollut poikaystäväni kanssa 5 vuotta ja olen huomannut viime vuosina ärsyyntyväni helposti kaikesta mitä hän tekee ja sanoo. Voin olla ihan hyvällä tuulella mutta heti kun näen hänet niin muutun v-mäiseksi ämmäksi. Poikaystäväni on ollut kärsivällinen sen suhteen mutta hän sanoo joskus suoraan että olen niin V**** ärsyttävä kun jankutan joka asiasta.
Onkohan vika minussa vai hänessä? Voiko olla mahdollista ettemme sovi yhteen vaikka yleisesti ottaen meillä menee hyvin. Ongelmana on vaan tämä ärsytys. Toisinaan meillä menee todella hyvin ja suhteessamme on paljon läheisyyttä. Rakastan häntä enkä halua hänelle pahaa mutta olen usein todella epämiellyttävä häntä kohtaan, enkä voi sille mitään.
Suhteemme alkoi heti edellisen suhteeni loputtua enkä alussa edes ollut hirveän rakastunut häneen. Ajan kanssa vaan jotenkin "opin" rakastamaan häntä. Olen useasti ihastunut muihin suhteemme aikana, ja huomaan usein flirttailevani muiden miehien kanssa. En kuitenkaan aio pettää poikaystävääni. Muutamme pian yhteen ja olen ollut siitä aika innoissani viime aikoina. Nyt lähipäivinä iski vaan semmonen tunne että mitäs jos me ei kuulutakkaan yhteen? Minua alkaa ahdistaa ajatus siitä että vietän lopun elämääni hänen kanssaan. Kaipaan itsenäisyyttä ja vapautta tehdä mitä huvittaa. (en ole koskaan elänyt "sinkkuelämää" koska olen 14 vuotiaasta asti ollut suhteissa, joista muutama on ollut useita vuosia.) Voiko näistä asioista keskustella oman kumppanin kanssa vai onko siitä vaan haittaa?
Onkohan vika minussa vai hänessä? Voiko olla mahdollista ettemme sovi yhteen vaikka yleisesti ottaen meillä menee hyvin. Ongelmana on vaan tämä ärsytys. Toisinaan meillä menee todella hyvin ja suhteessamme on paljon läheisyyttä. Rakastan häntä enkä halua hänelle pahaa mutta olen usein todella epämiellyttävä häntä kohtaan, enkä voi sille mitään.
Suhteemme alkoi heti edellisen suhteeni loputtua enkä alussa edes ollut hirveän rakastunut häneen. Ajan kanssa vaan jotenkin "opin" rakastamaan häntä. Olen useasti ihastunut muihin suhteemme aikana, ja huomaan usein flirttailevani muiden miehien kanssa. En kuitenkaan aio pettää poikaystävääni. Muutamme pian yhteen ja olen ollut siitä aika innoissani viime aikoina. Nyt lähipäivinä iski vaan semmonen tunne että mitäs jos me ei kuulutakkaan yhteen? Minua alkaa ahdistaa ajatus siitä että vietän lopun elämääni hänen kanssaan. Kaipaan itsenäisyyttä ja vapautta tehdä mitä huvittaa. (en ole koskaan elänyt "sinkkuelämää" koska olen 14 vuotiaasta asti ollut suhteissa, joista muutama on ollut useita vuosia.) Voiko näistä asioista keskustella oman kumppanin kanssa vai onko siitä vaan haittaa?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ehkä sun kiukkuamisen syy on vaan turhautuminen. Nyt siihen on tulossa kohennusta: yhteinen koti! (Onnee!)
Itseäsi sä voit muuttaa ihan miten paljon vaan ja siinä auttaa just toi tiedostaminen, joka sulla pelaa hyvin.
On inhimillistäkin purkaa opiskelun/työn/sairauden synnyttämä stressi siihen lähimpään ihmissuhteeseen, mutta sieltähän tulee aina vastaus, joka on sitten kyettävä myös tulkitsemaan, ja sekin taito sulla toimii.
Analysoi hieman niitä oman elämäsi stressitekijöitä ja mieti olisko apua esim. harrastuksesta tms. sen stressin purkamiseksi. Nyt sä purat sen negatiivisina asioina miehees, joka on kaiketi usein ihan syytön sun kiukkusi syntyyn.
Nyt teillä on miljoonan euron tilaisuus tiukentaa yhteenkuuluvuudentunnettanne kun on se uusi kämppä sisustettavana ja siivottavana. ;) Yhdessä hyvää syntyy, joten olkaa toistenne tukena. Saatat kokea taas rakastumisenkin kun annat miehellesi tilaa elää onnellisena siinä sun rinnallasi. Sehän olis lähtenyt siitä jo litomaan ellei rakastaisi sua ihan tosissaan. :)
Itselläni on aika paljon samanlaisia tuntemuksia ja käytösta miestäni kohtaan, enkä tiedä mistä se johtuu.
Olemme siis jo naimisissa ja meillä on lapsiakin. Ärsyyntyminen on kestänyt jo hyvän aikaa ja olenkin miettinyt että olikohan ihan viisasta edetä näin pitkälle.. Joten suosittelen tutkiskelemaan omia ajatuksia ja tunteita ennen kuin teet jotain peruuttamatonta. Minäkin rakastan miestäni, mutta jotain välillemme on tullut mitä ei aikaisemmin ole ollut.
Kuulostaa huonolta tilanteelta. Minäkin olin aikoinani samalla tavalla ärsyyntynyt vaimooni. Sitä kesti jonkin aikaa, kunnes erosimme. Sitten vitutus jo helpotti.
Pahaa pelkään, että ärsyyntymisesi johtuu siitä, ettet oikeasti halua olla miehesi kanssa loppuikääsi. Sinuahan ahdistaa ajatus loppuelämän sitoutumisesta. Et siis halua oikeasti tehdä sitä. Kirjoituksesi perusteella osaat vielä hyvin vakuuttaa itsesikin siitä, että haluat olla miehesi kanssa. Alapa miettiä ihan vakavissasi vaihtoehtoa, eli eroa. Kun olet jonkin aikaa pyöritellyt sitä mielessäsi, huomaat millaisia tuntemuksia se sinussa aiheuttaa. Tunnetko helpotusta vai ahdistusta?
Kiitos asiallisista vastauksista! Tuli tässä mieleeni että poikaystäväni on aikaisempina vuosina myös "uhkaillut" erolla koska ei jaksa sitä että olen koko ajan ärsyyntynyt joka asiasta.( Vastaan hänelle vihaisesti jos hän kysyy esim. "mitäs tänään syötäisiin"?. ) Aina kun hän on ottanut asian puheeksii olen taas tullut järkiini ja ruvennut miettimään käytöstäni häntä kohtaan ja meillä on mennyt hetken aikaa paremmin kuin koskaan.
Toinen asia joka ihmetyttää on se, että olin ihan samanlainen omaa isääni kohtaan kun vielä asuin hänen luona. Onkohan vika kuitenkin minussa (stressiä?). Isäni ja poikaystäväni ovat ne jonka kanssa olen viettänyt eniten aikaa...
Ero ei vielä ole mikään vaihtoehto koska en aikaisemmin ole sitä tullut ajatelleeksikaan. Olen aina ollut sitä mieltä että poikaystäväni on maailman kiltein ja ihanin mies ja että sellaisia ei voi löytyä mistään muualta. Eli täytyy myöntää että suhteesta lähteminen tuntuu aika pelottavalta! Täytyy katsoa miten tässä käy, ja ehkä jutella asiasta poikaystävän kanssa (kunhan olen saanut selkoa omiin ajatuksiin).
Tuli mieleeni, että jos sä olet menettänyt äitisi (erossa tai kuolemassa tms) niin sulta on ikään kuin viety se lähin naisen malli olla ja elää siinä niiden miesten keskellä. Nehän on hiukan erilaisia kaikelta osin kuin naiset.
Ehkä se sun aggressiivisuutesi on jonkinlaista pelon ja neuvottomuudenkin peittämistä. Monestihan ihmiset nimittäin reagoi hankaliin tilanteisiin torjuvasti eikä niinkään uteliaina tai heikkoutensa näyttäen joka olis se toinen vaihtari.
Jos ei osaa tai uskalla turvautua muihin ihmisiin, sitä helposti sitten vaan torjuu heidät ongelmatilanteen eteen tullen. Se on tyypillinen tapa miehille, joiden odotetaan olevan aina vahvoja ja pärjäävän ilman muiden apua jne. Ehkä sä olet oppinut sen metodin heiltä.
Voihan se olla, olen nimittäin "menettänyt" äitini erossa kun olin aika nuori. Asuin isäni kanssa koko nuoruuteni...
Syy ei ole koskaan vain toisessa. Vaikea sanoa mikä on syy oikeasti, mutta molemmin puolinen se aina on. Keskustelkaa. Jossette osaa, niin ammattilainen osaa kysellä teiltä oikeita kysymyksiä, joloin opitte keskustelemaan asioista ja opitte asioita itsestänne. Ei yleensäkään itse tiedä mikä mättää. Ulkopuolinen näkee sen hetken tutustuttuaan että no ihan selvästi toi ei oo oiken. Joskin... Terapeuteissakin on eroja, ihmisiä kun nekin on.
Tässä olen ollut vasta muutaman kk suhteessa ja viime aikoina olen myös huomannut usein ärsyyntyväni toisen läsnäolosta, tekemisistä ja sanomisistä. Minua ärsyttää mm. alituinen rakkauden tunnustaminen, liialliset hellyydenosoitukset, jopa ruusujen tuominen. Varmasti kumppanini olisi joka naisen unelma, mutta minua se jotenkin ärsyttää. Olen myös kovasti pohtinyt stressin osuutta asiaan, enkä tiedä itse ainakaan että mistä on lopulta kyse. Suhde toimii ihan hyvin, mutta ärsyyntymiseni ja kiukustumiseni takia emme ole voineet viettää kamalasti aikaa yhdessä, koska hermostun jo muutamassa päivässä niin paljon että tarvitsen omaa aikaa. Olisiko vika vain siinä että olemme tosiaan ihmisinä erilaisia vai voiko tämä johtua täysin stressistä, väsymyksestä tai jopa hormooneista? Monimutkaista.
Monimutkaista on joo. Voi se hormooneistakin johtua jos syöt pillereitä. Itse en enää syö,eli vika ei ole siinä. Pitää varmaan jutella poikaystävän kanssa tästä,mutta emme varmasti ammattilaisen puheille mennä. Jotenkin ajatus suhteen lopettamisesta kiehtoo, mutta toisaalta ei. Me ollaan päästy niin monien vaikeuksien yli että ei ihan vielä kannata luovuttaa.
Tuo ajatus äidin menettämisestä kuullostaa ihan uskottavalta mutta en oikeen usko siihen että suhtautuisin jotenkin hankalaan tilanteeseen torjuvasti niinkuin joku tässä aikaisemmin kirjoitti. Mitä tarkoitat hankalalla tilanteella? Meillä tämä ärsytys on jatkunut vuosien ajan..
...et sinä tuosta yli pääse.
Minulla on kokemusta puolisosta, oka kiukkuaa ja jolle ei mikään kelpaa. En voi lähteä, kun on lapset.
Eroa ennen kuin on myöhäistä.
Joo, tee niin kuin minä: jatkat samaa mäkätystä 23 vuotta, niin a vot! Jo lähtee mies toisen, kiltimmän naisen mukaan! Ja en perskuti yhtään valehtele nyt!