Alussakaan ei ollut varsinaista ihastumista, mutta ajattelin, että homma alkaa varmasti toimimaan, kun hän on niin hieno ihminen. Taisin tehdä virheen. Olin siihen aikaan altis lähtemään leikkiin ja yrittämään tosissani. Ajattelin, että on lyhytnäköistä mennä pelkän ihastumisen tai muiden huumien mukaan. Mahalaskuja oli ollut pari takana.
Tuntuu oikeastaan vain kaverisuhteelta. Voikohan tällaisesta suhteesta rakentaa muuta? Kumppanini on loistotyyppi ihmisenä ja arvostan häntä suuresti. Yhdessä oloa on takana jo muutama vuosi. Kyse taitaa olla siitä, etten syty hänestä tarpeeksi fyysisesti. ettei hän ole ihan sitä tyyppiä, joka minuun vetoaa. Silti masentaa, että suhde tuntuu elottomalta vain fysiikan takia. Sitten jotkut taas sopivat yhteen seksin puolesta, mutta saattavat elää muuten huonossa suhteessa.
Katson kirjoittamaani ja vedän johtopäätöksen, että olen löysä pelkuri, kun en uskalla tehdä ratkaisua. Silti sydäntä raastaa jos aiheutan hänelle surua. Hänen tapansa nähdä maailma on niin kaunis. Jutussamme on ollut paljon hyviä asioita, mutta valjulta on melkein aina tuntunut, ei voi mitään. Tunnen itseni toisinaan muumioksi ja ihan kuin mistään yhdessä tekemästämme ei pystyisi aidosti nauttimaan, kun tämä yksi asia ei välillämme toimi. Aivan kuin ei olisi läsnä. Tuntuu, että yhdessä olo on usein vain rasite, mutta irtikään ei oikein pysty päästämään. Ikää on jo muutama vuosi päälle kolmenkymmenen. Ajattelin, että tämä on se lopullinen, josta rakennetaan jotain. Näyttää nyt vahvasti kuitenkin siltä, että myös seksin täytyy toimia tai muusta ei tule mitään. Kylläpä onnistuneelta suhteelta vaaditaan monta muuttujaa kohdalleen. Älkää haukkuko. Minua ilmeisesti pelottaa ja tunnen syyllisyyttä. Entä jos ei löydäkään sitä sitä, jonka kanssa kaikki tuntuu riittävän sujuvalta. Voiko kaikki olla kiinni vain omasta sisäisestä asenteesta?
Kirjoitin tämän kai siksi, että saisin kuulla muiden kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista.
Tuntuu oikeastaan vain kaverisuhteelta. Voikohan tällaisesta suhteesta rakentaa muuta? Kumppanini on loistotyyppi ihmisenä ja arvostan häntä suuresti. Yhdessä oloa on takana jo muutama vuosi. Kyse taitaa olla siitä, etten syty hänestä tarpeeksi fyysisesti. ettei hän ole ihan sitä tyyppiä, joka minuun vetoaa. Silti masentaa, että suhde tuntuu elottomalta vain fysiikan takia. Sitten jotkut taas sopivat yhteen seksin puolesta, mutta saattavat elää muuten huonossa suhteessa.
Katson kirjoittamaani ja vedän johtopäätöksen, että olen löysä pelkuri, kun en uskalla tehdä ratkaisua. Silti sydäntä raastaa jos aiheutan hänelle surua. Hänen tapansa nähdä maailma on niin kaunis. Jutussamme on ollut paljon hyviä asioita, mutta valjulta on melkein aina tuntunut, ei voi mitään. Tunnen itseni toisinaan muumioksi ja ihan kuin mistään yhdessä tekemästämme ei pystyisi aidosti nauttimaan, kun tämä yksi asia ei välillämme toimi. Aivan kuin ei olisi läsnä. Tuntuu, että yhdessä olo on usein vain rasite, mutta irtikään ei oikein pysty päästämään. Ikää on jo muutama vuosi päälle kolmenkymmenen. Ajattelin, että tämä on se lopullinen, josta rakennetaan jotain. Näyttää nyt vahvasti kuitenkin siltä, että myös seksin täytyy toimia tai muusta ei tule mitään. Kylläpä onnistuneelta suhteelta vaaditaan monta muuttujaa kohdalleen. Älkää haukkuko. Minua ilmeisesti pelottaa ja tunnen syyllisyyttä. Entä jos ei löydäkään sitä sitä, jonka kanssa kaikki tuntuu riittävän sujuvalta. Voiko kaikki olla kiinni vain omasta sisäisestä asenteesta?
Kirjoitin tämän kai siksi, että saisin kuulla muiden kokemuksia vastaavanlaisista tilanteista.
Vastaukset 13
Vanhimmat
On ihmisiä jotka natsaa ja ihmisiä jotka ei. Sellaista on elämä. Se on sitä kaikille muillekkin.
Kun järki ja tunne ovat ristiriidassa... Jos menee järjen mukaan ja epäonnistuu on vain tyhmä(järjetön). Jos menee tunteen mukaan ja epäonnistuu.. no sellaista sattuu kaikille.
Itse olin samassa tilanteessa. Tuntui pahalta kun nainen puhui yhteisestä tulevaisuudesta ja mietin mielessäni ihan päinvastaista. Erosin hänestä. Itkin 2viikkoa ja vieläkin sydämmeni kuuluu hänelle(erosta 3kk). Ikävöin ja kaipaan häntä. Arvostan häntä suunnattomasti ja olen ylpeä että päästin hänet luotani etsimään miestä joka tuntisi samoin häntä kohtaan kuin hän minua.... Kuuntele aina sydäntäsi näissä asioissa! oletko nyt onnellinen? Tiedän mitä onnellisuus on ja se on sen arvoista että sitä voi odottaa vaikka kuin pitkään. Itse haluan löytää sen oikean. Löysin sen kerran mutta tiemme erosivat, mutta se onkin jo toinen juttu.
Näyttäisi kovasti, että irti joudut heittämään...
Se vain mitä nyt olet vailla.
Noihin `huutoihin` löytyy vastauksia aivan varmasti.
Kuten kaiku vastaa - ja saman tien menee...
Eli mahalaskuja on todennäköisesti luvassa, mutta muutaman ankaran sellaisen jälkeen...
Ehkä sitten olet kypsä oivaltamaan - mitä arvoja ihmissuhteelta todella haluat.
Minulla samanlainen tilanne. Meillä ei koskaan mieheni kanssa ollut mitään kipinää (hänen mielestään oli). Enemmän tuntui kuin olisi ollut kaverin tai veljen kanssa. Tuntui kamalalta jättää toinen kun hänessä ei mitään vikaa ollut, päin vastoin hän oli upea mies. Nyt erosta n. kuukausi ja olen iki onnellinen että sain päätöksen tehtyä. Pahaltahan se tuntui toisen maailma murskata, mutta nyt mieskin tuntuu saaneen jo elämästään kiinni.
Ainakin olet tosissaan, laitat itseäsi ns.likoon. Kyllä asenne määrää lopputuloksen mutta parisuhteeseen liittyy kyllä muutakin.
Minä jatkan suhdetta siihen asti kun nuorin lapsi muuttaa pois pari vuotta vielä. Intohimo on kadonnut...
Oletko koskaan kokenut asiaa/tilannetta päinvastaisesti, seksi ja intohimo toimii mutta yhdessäolo muuten ei...? Itse aikaisemmin tällaisen suhteen kokeneena olen todennut, että jos suhde muuten toimii vaikka kipinää ja intohimoa ei riittävästi tai yhtään olekaan, toimii tämä jälkimmäinen paremmin minulle kuin ensimmäinen vaihtoehto. Ensimmäisessä olin aina rikki ja toisaalta kovin rakastunut, mutta suhde ei vain toiminut vaikka kuinka rakasti ja himosi toista. Nyt jälkimmäisessä on niin paljon enemmän muita asioita mitkä toimii, ettei tuo kipinän ja intohimon puute ole ainakaan vielä ajanut eroon asti. Toki vaikeuttaa suhdetta ja välillä tulee miettineeksi tätäkö haluaa elämältä. Mutta olen mieheni valinnut ja lisäksi perhettä kuvioissa niin toistaiseksi olen kuitenkin kohtuullisen onnellinen hänen kanssaan. Eihän sitä välttämättä ikinä kohtaa sitä oikeaa ja sitten on mennyt koko elämä yksin ja ilman perhettä...
Voikohan kipinää mitenkään luoda suhteeseen, jos se alunperinkin oli heikko? Jostain saa varmasti aikaan, mutta onko se pelkkää keinotekoisuutta tai tekohengitystä.
Voisikohan ongelmani olla tosiaan se, etten ole koskaan olla suhteissa kehenkään luonnevikaiseen tai muuten ikävään ihmiseen? Voisi olla hyvinkin mahdollista, että jos olisin kokenut todella raastavia kokemuksia ennen, olisin nyt tyytyväinen nykyisessä suhteessani. Joku joskus sanoi, että tärkeintä on kuitenkin se miltä tuntuu juuri nyt. Lopullista vastausta näihin ei taida saada. Asioilla on puolensa, mutta jos koko ajan tuntuu ahdistavalta, niin kaipa ratkaisun pitäisi olla aika selvä. Toisaalta saattaahan olla niin, että ahdistuksen aiheuttavat vain omat haluni ja odotukseni, joita voisi olla vaikeaa lähteä tosimaailmassa täyttämään. Kaikesta löytyy hyvää ja huonoa, ja jos ei hyvää niin ainakin huonoa. Onko tosiaan niin, etten vain osaa arvostaa sitä mitä minulla on. Tuntuu ikävältä, että asia olisi lopulta kiinni siitä, että olisi vain syytä tyytyä johonkin, jos kuitenkin yhtä aikaa tuntee hyvien tuntemusten lisäksi vahvasti toisin. Tosiasia on ainakin se, ettei suhde voi tässä tilassa kehittyä mihinkään. Eli onko mahdollista oikeasti mitään kehittää, jos ei vain tarpeeksi tunnu siltä. Tyytyminen tuntuu tässä tukehduttavalta.
Ylhäällä sanottiin "On ihmisiä jotka natsaa ja ihmisiä jotka ei. Sellaista on elämä." Sen pitemmälle ei välttämättä tässä analysoinnissa tarvitsisi mennä. Suunnistaisi vain tunteensa mukaan ja lähtisi omille teilleen. Eikö se olisi luonnollista ja helppoa? Mutta sekin on totta, että jos suunnistaa vain sen mukaan, saatta jäädä vain luu käteen. Tätä voi pyöritellä loputtomiin.
En usko keskeistä olevan sen että onko sitä kipinää ollut; kaikilla sitä on ollut kun on yhteen menty mutta kun kipinää ei ole nyt. Olen tullut siihen tulokseen että kipinää ei saa enää henkiin, asia on tietysti monitahoinen mutta ennemmin muuttaa itse kun jää odottamaan toisen muuttumista...
Tietysti jos kokee olevansa turhan valittaja niin se eria asia...päätökset jää kuitenkin aina itselle.
Itse olen pohtinut myös samaa. Ensiksi kannattaa miettiä mistä se johtuu ettei tunne kipinää? Minkälainen ihminen sytyttää kipinän? Onko se ulkoisessa olemuksessa vai luonne tms? Varmaan kaikki yhdessä mutta tuskin miehessäsi ovat nämä kaikki vialla, ettehän muuten olisi yhdessä. Itselläni on tietty miestyyppi mikä sytyttää, ulkoisesti lähinnä. Omassa miehessäni ovat nämä sisällä olevat asiat ihan kohdallaan, siksi olen hänet aikanaan valinnut tällaisen kipinäsuhteen jälkeen, jossa taas oli ulkoinen "kuori" kohdallaan, muttei muuten arvot natsanneet yhteen. Siispä sitä uloista olemusta voi yrittää muuttaa kunhan on molemmilla selvillä, mitä ja minkä takia muutetaan. Ihan noin vaan ei kenenkään kannata itseään muuttaa, edes toisen takia. Ja vaikka muutoksen saisi, vaatii suhde siltikin valtavasti työstämista jotta kaikki säröt ja vanhat tavat ja tottumukset joissa ei kipinää ole ollut, muuttuisi toisenlaiseksi. Uskoisin että ihmisellä jolla on jo runsaammin elämänkokemusta ja ihmissuhteita takana, osaa arvostaa paremmin niitä "oikeasti" arvokkaita ominaisuuksia toisessa ihmisessä, kuten huolehtivaisuus, luotettavuus, uskollisuus, rehellisyys, oikeat arvot omaava, jne...Itselleni on näiden lisäksi tärkeätä, että lapsellamme on aidosti huolehtiva ja hyvä isä, joka antaa lapselle kaikkensa ja rakastaa rajoituksetta. Kunhan vaan suhteen saisi vielä paremmalle tolalle...huoh....
Miten tapasit kumppanisi? Mitkä oli ne asiat jotka silloin vetosivat sinuun? Jotain kipinähän siinä on täytynyt olla jos se kehittyi kuitenkin muuksikin kuin vain ns. "kaverisuhteeksi"?
Asia ei tietenkään kuulu muille mutta uteliaisuudesta kysyn että joko olet jonkin ratkaisiun tehnyt ja puhunut siitä kumppanillesi? Huomasin vaan että olet kesäkuussa aloittanut täällä tämän pohdinnan ja nyt elämme syyskuuta, että oletko saanut asiat päässäsi ojennukseen päätöksen suhteen. Jonkinlainen ratkaisu olisi kuitenkin reilu (vaikakin toisen mielestä tietysti epäreilu) kumppaniasi kohtaan, jottä hän voisi jatkaa elämäänsä eteenpän etsien sitä mitä sinulta ei voi saada.
sama ongelma myös mulla... rakastan häntä, välitän hänestä ja arvostan häntä. silti tunnen, että haluaisin jotain muuta. tiedän että pitäisi irrottaa, mutta sen ajatteleminenkin sattuu. koska rakastan, mua surettaa miten kullalleni jatkossa käy. jos/kun eroamme toivon ennemmin hänen löytävän elämänsä rakkauden kuin että itse löydän (jos vain jompikumpi löytäisi), koska en halua hylätä häntä ja pilata hänen elämäänsä. koska kuitenkin rakastan häntä, ajattelen usein että ehkä se riittää ja meidän kuuluu olla yhdessä... mutta sitten taas välillä olen varma, että pian meidän on erottava... huoh, hankalaa.
ja ap. kerro tosiaan, miten teille kävi
Ei sen tarvitse olla jokotai, arkinen kaveruus tai intohimoinen seksi. On aivan varmasti olemassa joku sellainen jonka kanssa voit saada molemmat. Joku jonka kanssa on yhteisymmärrys kaikesta. Silloin molemmista on myös enemmän iloa, arjessa on flirttiä ja fyysisessä läheisyydessä lämpöä.